sunnuntaina, toukokuuta 24, 2015

Ihanat designerinuoret ja suomalaisen (vaate-) teollisuuden todellisuus


Viime perjantai-ilta kului Aalto-yliopiston muodin opiskleijoiden hienossa Näytös15 - kavalkadissa Suvilahden kattilashallissa. oli vähän omkin lehmä ojassa, tytär kokoelmineen esittäytyi numerolla 14. koko ekvät oli tehty hommia, suunniteltu vaatteita, ostettua kankaita ja turkispaloja, painettu kuvoita, ommeltu asuja, liimailltu tossun palaisa yhteen ja kudottu villaosuuksia. Tätä kaikkea sivustakatsojana ihmetellessä tuli mieleeni, mitä kirjoitin suomalaisesta vaatesuunnittelusta ja sen esillepanosta vuonna 2009 - tuolloin tytär opiskeli vuoden Ruotsissa ja se tuli ajatuksiin. Panen aatteeni nyt tänne, aikoinaan sain ääneni kuuluviin HS:n mielipidepalstalla, eiväkä ajatukset ole millään lailla vanhentuneet. Missä on moderni vaateteollisuus tässä maassa? Mutta nyt vuoteen 2009:

Viime viikolla mediassa noteerattiin näyttävästi Taideteollisen korkeakoulun muotisuunnittelun opiskelijoiden kevätnäytös. Vaatteet pääsivät post-modernien mallien yllä catwalkille. Komeissa kuvissa (HS 5.6.09) nähtiin punavalkoisia turkiksia, ihmisten hiuksista tehtyjä leninkejä ja ”kafkamaisia” neuleita. Lavalla esiteltiin foliohousuja ja liimalla tehtyjä neuletakkeja. Nuorilla suunnittelijoilla oli mahdollisuus irrotella ja osoittaa luovuuttaan. Katsomossa istuivat uran kannalta tärkeät ihmiset.
Luovuutta ja suunnittelun hulluutta ei tästä maasta puutu! Kuten toimittajat totesivat, lopputulokset olivat enemmän taidetta kuin käyttövaatteita. Tässäkö on suomalaisen designin sudenkuoppa? Myyttinen kuva suurista suunnittelijanimistä elää edelleen vahvasti, ladaten koulutukseen raskaita paineita. Muotoilu ja siinä ohessa vaatesuunnittelu kantaa kansallisella ihanteellisuudella kyllästettyä taakkaa – olisiko jo aika vapautua sen puristeesta?
----------
Muotoilusta tuli kansallinen symboli toisen maailmansodan jälkeen, kun nuoret suunnittelijat voittivat kansainvälisiä palkintoja. Julkisuudessa vahvistui kuva kulttituotteista, lasiesineistä, vaatteista ja kankaista. Esineiden ja tekstiilien maine levisi ahkeran markkinoinnin, lehtikirjoitusten ja kansainvälisen arvostuksen ansiosta. Jäljelle 1950- ja 1960-luvun suunnitteluoptimismista on jäänyt muisto muotoilun kultakaudesta.
Kansallisuuden osoittamisesta tuli modernin taideteollisuuden avainstrategia maailmalla. Syntyi taiteilijoita ja designereita, jotka olivat samalla kertaa omaperäisen suomalaisia ja muille kiehtovia.  Muotoilun kultapossukerhoon kuuluivat Tapio Wirkkala, Armi Ratia, Timo Sarpaneva, Kaija Aarikka, Kaj Franck ja monet muut taideteollisuuden kärkinimet. Heidän tuotteena nähtiin osana suomalaista luontoyhteyttä. Toinen tie menestykseen oli korostaa esineiden erilaisuutta ja eksotiikkaa.
Kultapossukerho jätti väkevän perinnön. Kuten muodin opiskelijanäytös osoitti, taideteollisuutta tehdään edelleen vahvalla ideologisella latauksella. Nerokasta suunnittelulahjakkuutta odotutetaan vuosi toisensa perään. Avainsanana ovat innovatiivisuus ja luovuus. Korkealentoinen elitismi leimaa yhä kaikkea taideteollisen ympärillä käyvää opetusta ja keskustelua. Menneisyyden arvoihin sitoutuva kulttuurin paine on raskas ja siitä on vaikea vapautua.
--------------
Kulttuuri kuitenkin kaupungistuu, ja sen mukana arvot. Taideteollisuudessa on kaksi sanaa, ”taide” ja ”teollisuus”. Meillä korostuu edellinen, muualla maailmassa marssitaan jälkimmäisen tahdissa. Elämisen perustarpeita, syömistä ja pukeutumista, nukkumista ja seksuaalisuutta, leimaa lyhyttempoisuus ja hektisyys. Muoti on arkipäiväistynyt ja teollistunut ajassa nopeasti muuttuvaksi syketuotannoksi.
Suomi on selvästi jäänyt kaupunkiteollisesta kehityksestä. Kivijalkaa on pidetty raskaassa savupiipputeollisuudessa, tekniikan, metsän ja metallin arvoissa. Siirtymä maalta kaupunkiin ei ole tuottanut ymmärrystä teollisen tuotannon muuttumisesta ja palvelun merkityksen kasvusta. Kuluttamiseen ja palveluun, muotiin ja moniarvoiseen elämäntapaan liittyvät tarpeet tulee ottaa vakavasti.
Muutos koskee teollisuuden asenteita ja koulutuspolitiikkaa. Pöydän ääreen olisi koottava elinkeinopolitiikan päättäjät pohtimaan sitä, miten huonekaluista, muodista, musiikista ja ruoasta voitaisiin tehdä globaaleja, mutta Suomesta käsin tehtyjä massatuotteita. Kannustavia esimerkkejä löytyy läheltä. Suomi on valovuosien päässä Ruotsin kokemuksista. Naapuri on onnistunut tekemään Abballan, Ikeallaan ja Hennes & Mauritzillaan mahtavan rakennemuutoksen. Muutos lähtee nuorista, opettamisesta ja tahdosta sitouttaa nuoret suunnittelija ja teollisuus yhteen. Pallo on nyt myös teollisuudella. Vain siten ”vihreän kullan” tilalle voidaan saada tekstiilivallankumous!

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, toukokuuta 05, 2015

Voidaanko historiasta oppia? Helsingin yleiskaavasta 2016

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Yleiskaavan ydinkysymys on asumisen määrän lisääminen ja laadun kasvattaminen. Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Uusia uljaita kaupunginosia on nousemassa satama- ja muille vastaaville alueille.  

Yleiskaava 2016:sta otetaan kantaa myös olemassa olevaan. Tarvitaan urbaania elämäntapaa kunnioittavaa täydennys-rakentamista ja lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uudenlainen kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Sosiaalinen puhe kaavaehdotuksessa on kuitenkin varsin marginaalista; nyt mennään ”elinkeinoelämän” ehdoilla.  Pohtimista kaipaisi se, mitä tuo elinkeinoelämä tänään on H:gissä – valtaosa alueen yrittäjistä on pien-, palvelu- ja mikroyrittäjiä. Minkälaista kaupunkia nämä elinkeinonharjoittajat tarvitsevat? Sama pohdinta koskee kaupan palveluiden mitoitusta: jatkammeko/sallimmeko vähittäiskauppaa suuyksiköissä vai tuemmeko alan pienyrittäjyyttä?

Voidaanko tätä kehitystä yleiskaavalla estää tai hillitä? Suurin avoinna oleva kysymys kaavassa liittyy sen optimistiseen väestökehitysarvioon. Nyt kuitenkin edelleen pääkaupunkia suunnitellaan kuin irrallaan alueestaan ja maakunnastaan. Kaavaselostuksesta ei käy ilmi mikä on Helsingin väestökehitysarvio suhteessa muun seudun asukasmäärätavoitteisiin, kärjessä Espoon ja Vantaan kasvu. Vaihtoehtoiset väestökehitysmallit ja naapurikuntien kehityksen huomioon ottaminen tulisi olla kaavaehdotusta läpäisevä periaate. Sama koskee maakuntakaavaa: kuinka se näkyy?

Mistä yleiskaavan esikuvat tulevat? Taustalla on nopea väkiluvun nousu, ja siihen kiinnittyvä jatkuvan kasvun idea. Suomen pääkaupunkiin on viimeisen 200 vuoden aikana haettu maailmalta: Pietari aluksi, sitten Pariisi ja Lontoon sata vuotta sitten. Helsingin esikuvat ovat aina kansainvälisiä. Nyt painopiste on yleisglobaali, kun maailmassa väestö keskittyy kaupunkeihin. Perusta on muun muassa kasvun edellytysten turvaamisessa, ”ydinkeskustamaisessa” rakentamisessa, liikkumisen ohjaamisessa kestäviin kulkumuotoihin, ja merellisyys eli rantareitti sekä ”viherverkostokaupungin idea”.

Edessä on valintoja - nyt on valittava täydennysrakentamista, Helsingille luontaisen vihreyden keskittämistä ja kahlitsemista sekä (myös poikittaisen) raideliikenteen kehittämistä ja ainakin 5 500 asunnon vuosittaista rakentamista. Lisänä tulee uusien alueiden ottamista rakentamiseen. Tavoitteet ovat pääosin hyväksyttävissä, mutta samalla voidaan kysyä: onko Helsingistä tarkoitus tehdä vain asumiskone, josta muut toiminnat halutaan poistaa? Jaamme noin 100 000 helsinkiläisten kanssa huolen siitä, että Malmin lentoaseman alasajo ei edistä hyvää kaupunkikulttuuria. Tavoite ”edullisista asunnoista” muuttuu ontoksi, sillä lentoaseman alla oleva savimaaperä ulottuu 10–25 metrin syvyyteen asti ja sen työstäminen tuottaa kallista rakentamista. 
Helsinki elää nyt ja tulevaisuudessa kukoistuksena suurta aikaa. Nyt esikuvaksi on nostettu Berliini, joka kylmän sodan jälkeen avautui Euroopan sykkiväksi kulttuurin pääkaupungiksi.  ”Syke” on yksi niistä monista sanoista, joilla ohjataan kaupunkiin liittyviä mielikuviamme. Syke rinnastuu dynaamisuuteen. Se on ominaisuuksia, joita kehittyvät kaupungit tavoittelevat – ja myös tämä yleiskaavaehdotus.

Yleiskaavan ja sen jälkeisen jatkotyön suurin haaste on edelleen asukas- ja asiantuntijapalautteen suodattaminen. Uudet sukupolvet ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. He eivät tyydy edeltäjiensä hallintokulttuuriin ja 50-vuotta kattaviin ”suunnitteluraameihin” tai kieltoihin ja sääntöihin. Pääkaupungin haasteena on se, että tällä asuu Suomen koulutetuin väestö, joka haluaa jättää jälkensä kaupunkiin. Syntyy (usein erinomaisia) vaihtoehtoisia urban-kaavoja ja kaupunkipolitiikan ideapapereita, arkkitehtien visioita jne. Kysynkin, miten ne näkyvät nyt käsillä olevassa yleiskaavaluonnoksessa?
Nyt kaavasuunnitelmassa on paljon dynamiittia, joita kuvataan tyylikkäällä byrokratiakäsitteellä ”esikaupunkien kerrostaloalueiden herkkyystarkastelu”.  Kun ihmiset kiinnyttävät asuinalueensa maisemaan ja kulttuuriperintöön, on selvää, että muutos aikaansaa liikehdintää. Näin on tapahtunut Tuomarinkylässä, Malmilla, Tapaninkylässä, Munkkiniemessä ja juuri nyt myös merellisessä Helsingissä. Kaavoitustyö on saatava piankin entistä vuorovaikutteisemmaksi. Asiantuntemusta on pääkaupungin virastossa, mutta voisiko pohtia, että alueita koskeva kaavoitus jalkautettaisiin vielä tehokkaammin kaupunginosiin, jotta turvataan mahdollinen tuleva kaavakonflikti. Ne kuluttavat tavattomasti sekä virkamiesten että luottamushenkilöiden ja asukkaiden energiaa, ja tuottavat hedelmättömiä arvovaltakiistoja.
(Puhe Helsingin valtuustossa 5 V 2015)

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, huhtikuuta 06, 2015

Toleranssia, toleranssia!


Pääsiäisen rituaaleihin on kuulunut paavin Urbi et Orbi –puhe Vatikaanista. Nykyisen kirkkoruhtinaan edeltäjät tapasivat lopettaa puheensa tervehdykseen, joka annettiin 65 kielellä, myös suomeksi. Monikielisen pääsiäissanoman haluttiin vahvistavan kaikkien uskovien uskoa ja yhteistä suvaitsevaisuutta erityisesti kriisien koettelemassa maailmassa. 

Vaikka uusi paavi Franciscus luopui tästä tavasta – hän puhuu vain italiaksi – on suvaitsevaisuus läsnä kirkkoperinteessä. ”Toleranssi” liittyi keskiaikaisen kirkon strategiaan, jolla luotiin kosketus pienempiin uskontokuntiin. Se merkitsi paikallista ja passiivista sallivuutta esimerkiksi suhteessa juutalaisiin. Nämä saivat elää rauhassa niin kauan kuin olivat sopuisasti ruodussa, tai kuten meillä todetaan, elivät ”maan tapojen” mukaan.
Kirkollinen toleranssi saattoi kestää yhden ediktin verran, ja muuttua nopeastikin. Aikaa myöten ”toleranssi” kuoriutui kirkollisesta kaavustaan ja käsite jalostettiin paremmin sopimaan poliittisen demokratian hyvemaailmaan. Tolerantti muodostui synonyymiksi avarakatseisuudelle, liberaalille ja ennakkoluulottomalle ihmiselle.
Suvaitsevaisuudesta tuli länsimaisen modernin yhteiskunnan tunnus: se oli kasvatuksen, oppimisen kautta saavutettava tila, jossa vähemmistöihin tuli suhtautua sallivasti ja ymmärtävästi. Ymmärrystä seuraisi halu antaa vähemmistöillekin ”yhteiselämässä esiintymisen oikeutta”, kuten Nykysuomen sanakirja (1985) määrittelee, ”kunhan ne eivät ole ristiriidassa siveellisen tietoisuuden kanssa”.
Toleranssikäsitteen tutkimuksessa on voitu osoittaa, että ”olla suvaitsevainen” muuttui näin pitkin-hampain-sallivuudesta osaksi nykyaikaisen ihmisen aktiiviasennetta. Toleranssin vaatimuksesta tuli demokraattisen yhteiskunnan kittiä, jolla rakennettiin kanssakäymistä konservatiivisten ja liberaalien ideologioiden välille. Suvaitsevaisuus kytkettiin ihmisoikeusajatteluun, ja molempien avulla määriteltiin sopivat vähemmistöt ja niille paikka, roolit ja rajat.
Suvaitsevaisuuden väri oli vaaleanpunainen: käsite liukui keskusteluun 1960-luvulla liberaalien ja vasemmiston työntämänä. Meillä Pohjoismaissa mentiin niin pitkälle, että suvaitsevaisuuspuheesta tuli osa valtiollista politiikkaa ja demokratiakasvatusta. Toleranssi ei enää liity vain pyrkimykseen kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, vaan se on itsessään hyvän, sallivuuteen perustuvan yhteiskunnan huippuarvo.
Kylmän sodan liepeillä liberaali demokratia voitti. Toleranssia saatettiin surutta osittaa, kun ajat olivat hyviä ja jaettavaa riitti enemmistöille ja vähemmistöille. Kun demokratian ideaalit ja epätasa-arvoinen todellisuus eivät enää kohtaa, syntyy jännitteitä. Tolerantit eivät helposti suvaitse uusinta ”vähemmistöä” eli viime vuosien arvokonservatismin nousua. Kun tutkimusten mukaan henkiset arvot ja ihmissuhteiden merkitys korostuu ja materialististen arvojen merkitys pienenee, sopi kysyä kumpi voittaa: liberalisoituminen vai arvojen kääntyminen kentistä konservatiivisempaan suuntaan?
(Julkaistu Lännen median lehdissä pääsiäisenä 2015)

Tunnisteet: , , , , ,

sunnuntaina, maaliskuuta 01, 2015

Miksi yliopistoja vihataan?


Yliopistot ovat Euroopan paras vientituote – ei löydy sellaista maanosaa, ei sellaista maata, jossa ei olisi jonkinlaista korkeakoulutusta yliopiston tapaan. Katolinen kirkko ja yliopistot kuuluvat kulttuurimme vanhimpiin kerrostumiin. Yliopistot muodostuivat, kun maallinen tieto alkoi tehdä pesäeroa kirkollisesta, ja syntyi tarve ymmärtää ympäristöä tutkimalla ja opettamalla. Sitkeytensä johdosta yliopistot ovat olleet monen himokkaan katseen kohteena: maalliset ja kirkolliset ruhtinaat ovat halunneet jättää jälkensä yliopistoihin tai perustaa niitä. Osa on siinä onnistunutkin.
Erityisinnokkaita korkeimman koulutuksen jalostamiseen ovat olleet valtiot ja politiikan eliitit. Suuri murros koettiin 1800-luvulla, kun Alma Matereita värkättiin kansallisvaltion osasiksi. Yliopistoille annettiin itseään suurempia tehtäviä. Niiden tuli antaa välineitä kansallisvaltion ja modernin yhteiskunnan tuottamiseen, sivistyksen, demokratian ja yleisen tiedontason lisäämiseen. 
Suomi, pohjoinen pikkuvaltio, on ollut erityisen hanakka valjastamaan yliopistot kansallisten rakennemuutosten tuottajaksi. Kultavuodet sijoittuvat 2. maailmasodan jälkeiseen aikaan, kun yliopistoille annettiin tehtäväksi synnyttää tutkimustietoa hyvinvointivaltiosta ja kasvattaa sosiaalista pääomaa. Uusinta aikaa edustavat elinkeinoelämältä tulevat markkinatalousvaatimukset: yliopistojen tulee tuottaa liukuhihnalta tehokkaita ammattilaisia, globaalin tietoyhteiskunnan käytännön työn osaajia. Nyt yliopistoja lyödään ammattikorkeakoulukortilla.
Me yliopistolaiset katsomme tätä touhua kummeksuen. Jatkuvat tahtomukset yliopistojen uudistamisesta ovat itse asiassa kätkettyä vihapuhetta. Yliopistot ovat laman aikana muuttuneet sylkykupeiksi, joihin voi purkaa yleistä turhautumista, ja samalla vaatia ” jatkuvaa reformia”.  Vastustajat leimataan vanhan koulukunnan edustajiksi ja muutosjarruiksi. Kun kaikki haluavat olla edistyksen, kehityksen ja muutoksen asialla, uudistusvaatimuksille löytyy politiikan kantovoimaa.
Myös yliopistojen johdossa on viime vuosina omaksuttu turhankin notkeasti muutoseetos.  Rehtoreiden puheissa viljellään liikaa viestiä ”huipuista” tai vaatimuksia opetuksen tehostamisesta. Pääosaa esittävät numerot, tilastot, ranking ja strategia. Väärin. Yliopistojen voima on tutkijoiden ja opiskelijoiden kyvyssä ajatella uudella tavalla, luovasti ja innovatiivisesti. Jos se menetetään, ei ”rakenne” tai strategiapuhe pidä yliopistoja hengissä.
Yliopistoja ei tule vihata, vaan kunnioittaa. Mikä on se voima, joka on pitänyt yliopistot hengissä jo yli 1000 vuotta? Yliopistoihin liittyy tiedonnälkää ja kasvatustehtävä. Siksi yliopistoon liittyvät kysymykset koskevat tietoa, tutkimusta ja opiskelua.  Perustoiminnot olivat olemassa Pariisin ja Bolognan yliopistoissa keskiajalla. Luennot, väittely, uuden tiedon tuottaminen ja testaaminen ovat edelleen korkeimman opetuksen ydintä.  Yliopistot kukoistavat ja lakastuvat tämän ytimensä varassa. Ilman sivistystä maailma olisi surkea paikka!

(Lännen Median lehdet, kolumni 1 III 2015) 

Tunnisteet: , , , , ,

maanantaina, tammikuuta 26, 2015

Uusi oppiaine kouluun: nationalismi


Sotakiihkoa. Rintamaraivoa. Tiheitä mielenosoituksia ja banderolleja. Iskuja vähemmistöjä vastaan. Terrorismia. Katuväkivaltaa. Ilmassa on niin paljon huutoa ja ahdistusta, kun jako pohjoiseen ja eteläiseen, itäiseen ja läntiseen syvenee. Tiivistyykö tässä mediakuvastossa eurooppalaisen 2010-luvun koko kuva?
Aikaamme värittää väkevänä vellova uusnationalismi – on siirrytty valistusajasta tunneaikaan. Historiaan vedotaan, paikallisia tarinoita ja myyttejä käytetään estottomasti.  Eroja maalataan etnisten, uskonnollisten ja kielellisten ryhmien välille. Syntyy jännitteitä siitä, kenen kansallinen tarina on koskettavin. Samalla unohtuu, että kansalliset kertomukset ovat yllättävän samanpohjaisia. Kansallisaate on leimallisesti eurooppalainen tuote.
Nationalismille tuli tilaa, kun keisari- ja kuninkaanvallat heikkenivät Ranskan vallankumouksen jälkeen. Tarvittiin uusia samastumiskohteita ja sellaiseksi kelpasi ”kansa” ja sen historia. Kansallisiin kertomuksiin liittyi paljon samanlaisuutta. Peruskauraa oli kertomus kansakunnan alkuperästä. Tarvittiin myös myyttinen henkilöitymä ja uskon voimaa. Ydintarinoita leimaa usein kollektiivinen kaipuu vapauteen ja yhteisöllinen kokemus jostain suur- tai maailmansodasta.
Jos olisin diktaattori, määräisin nationalismin kaikkien oppilaitosten pakolliseksi aineeksi. Kansallisajattelun historian tunteminen auttaa pitämään pään kylmänä ja näkemään vivahteita. Karkeasti ottaen monarkioissa ja suurvalloissa eläydytään toisenlaisiin kertomuksiin kuin tasavalloissa. Iso-Britannialla, Venäjällä, Ranskalla, Alankomailla ja Ruotsilla on suurvaltamenneisyys ja vaistomainen tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat seurailemaan suurten liikkeitä.
Vapaustaistelut ovat eurooppalaisten myyttien keskeistä aineistoa. Yhdysvalloista Balkanin, Puolan, Unkarin ja Baltian maiden kautta Suomeen kulkee tuttu tarina noususta esivaltaa tai sortajaa vastaan. Toinen maailmansota vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan keskipiste globaalistikin. Sodan päättymisestä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisesta on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. 
Sodan kertominen ”parhain päin” ja vastarintaliikkeen ihannoiminen tervehdytti taistelussa syntyneitä kansallisia traumoja monissa maissa. Ylikansalliseksi pahuuden samastumiskohteeksi nostettiin holokausti. Maailma tuli toki tietoiseksi leireistä jo sodan päätyttyä, mutta asteittain juutalaisten kohtalosta on luotu 1900-luvun nollapiste. Holokaustiin peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin, ja nyt Auschwitzin vapauttamisen vuosipäiväjuhlassa.
Nationalismi on viimeisen 200 vuoden aikana tempaissut liikkeelle kokonaisia kansakuntia. On syntynyt valtioita ja vakautta, mutta myös uhoa ja tuhoa. Siksi tarvitaan kriittistä historiakuvan analyysia, ja aihepiirin opiskelua – jo koulussa!

(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 25 II 2015)

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, joulukuuta 22, 2014

Uskon, siis olen olemassa?

 
Sana –lehden toimittaja kävi haastattelemassa. Puhuttiin elämästä, arvoista, moraalista ja uskonnosta ja papin roolista. Tunnustin, että sitten kouluajan en ole osannut samaistua seurakuntaan. Teinivuosinani 70-luvun Helsingissä kuului olla nuori, vihainen ja kirkkokriittinen. Oikein joukolla me yleisdemokraatit hihittelimme halveksivasti, kun kaupunginosan kirkkoherra tuli pitämään aamunavausta tai uskontotunnilla oli kristillisen musiikin levyraati.

Tulevaisuus oli avoin ja kuvittelimme yleisesti, että uskonnot vähitellen leimautuvat taikauskoksi (”oopiumia kansalle”). Edessä oli kaikkien kulttuurien maallistuminen. Ristiriitaa mielissämme aiheutti myös monenlaisten uskovaisten rinnakkaiselo: maailma oli täynnä uskontoja, jotka väittivät tietävänsä totuuden. Kun aikakausi ympärillä korosti maallista, materiaalista ja modernia edistystä, oli vaikeata pitää totena minkään uskonnon perimmäisiä asioita.

Sukupolveni dilemma oli intellektuaalinen. Järki, rationaalisuus ja suunnitelmallisuus olivat ratkaisuja sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. Luotimme oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Siihen eivät pönöttävät papit kuuluneet. Kirkkohistoria oli kiinnostavampaa kuin elävä kristillisyys.

Suomessa urbanisoituva ja maallistuva keskiluokka alkoi jo 1970-luvulla jättää kirkon tai ainakin vieraantua kristinuskosta. Laaja kirkkokriittisyys on nyttemmin jo valtavirtaa, ja tänään uskontoa sivuavat kysymykset jakavat kansalaisia. Suren tilannetta, sillä vanhemmiten olen oppinut arvostamaan kristillistä kulttuuriperintöä. En luota siihen, että kirkon korvaajaksi havittelevat voimat edustavat parempia arvoja ja etiikkaa.

Pakolaisuuden, maasta muuton ja maahan muuton yleistyessä uskontojen merkitys identiteetin tekijänä on korostunut. Kuin varkain ovat monet meistä joutuneet pohtimaan uskontojen ensiarvoista roolia yksilön ja yhteisöelämän välimaastossa. Monikulttuurisuutta suvaitsevassa yhteiskunnassa uskontojen ymmärtäminen auttaa, sillä sana ”kulttuuri” itse asiassa viittaa juuri uskontoihin. Hämmentävää onkin, että monikulttuurisuuden suvaitseminen on monissa yhteiskunnissa vaikeata ja jännite valaa populismille pohjaa.

Eurooppalaiset liikkuvat ja siirtyvät. Uskonto on keino rakentaa identiteettiä ja ainakin jonkin asteinen osallistuminen kirkollisiin rituaaleihin luo yhteisöllisyyttä ja tapakulttuuria. Joulunvietto ja yhteislaulutilaisuudet kirjoissa osoittavat, miten tärkeää kulttuurisen omakuvan kannalta on kokea kristilliseen perinteeseen liittyviä tapoja ja juhlia. Kun jaamme saman uskopohjan, käyttäydymme sovitun siivosti toinen toisiamme kohtaan. Parasta mitä voimme toivoa on se, että meillä valistunut ja vastuullinen papisto. Toiseksi arvokkainta olisi se, että meistä jokainen tekisi oman seurakuntansa valoisammaksi muutenkin kuin joulun aikana.

Rauhallista vuodenvaihdetta!
 
(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 21 XII 2014)

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2014

Helsinki vuonna 1914


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen piti syyskuussa Eino Leino –seurassa mainion puheen, jossa hän pohti tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Pankkiherroja –kirjan kytköksiä nykyaikaan. Liikasen mukaan ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuoden toivat todellisen globalisaation Eurooppaan. Kansainvälinen kauppa kasvoi ja pääomat liikkuivat. Sota, joka oli syttynyt eurooppalaisten suurvaltojen keskinäisistä ja sisäisistä jännitteistä aiemmin kesällä 1914, katkaisi tämän kehityksen. 
  Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, mutta suomalaiset eivät osallistuneet sotimiseen. Maan joukko-osastot oli lakkautettu, ja asevelvollisuuden sijaan maksettiin ”sotilasmiljoonia”. Suomi säästyi näin suursodalta ja eli talouden nousukautta.  Sota ei tullut fyysisesti lähelle eikä sitä koettu täysin omaksi. Kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki- ja taloushistorian todellinen ”take-off”.
Myös Helsinki kasvoi ja kehittyi sodan ensimmäisenä vuonna. Pankkiherrojen aikaan kaupungin väkiluku oli noussut reilusti yli sadantuhannen. Nopea talouden ekspansiovaihe ”oli saanut ihmisten päät pyörälle”. Yhteiskunnalliset erot alkoivat näkyä, sillä työväenliike eli voimansa tunnossa.  
Samu Nyström osoittaa kirjassaan Helsinki 1914–1918, Toivon, pelon ja sekasorron vuodet (2013), että maailmanpoliittisista tapahtumista luettiin ahkerasti sanomalehdistä ja mahdollisen sodan vaikutukset olivat laajojen spekulaatioiden kohteena – vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-uutisia seurataan nyt. 
Helsinkiläisillä oli vuonna 1914 omat arvionsa: pelättiin saksalaisten maihinnousua ja pommituksia. Moni poistui pääkaupungista ja juniin oli Kansallisteatterille asti ulottuvia jonoja. Ilmassa oli pelkoa ja kaupunkilaiset alkoivat nostaa säästöjään ja hamstraamaan elintarvikkeita. Sota toi tiukat sotalait ja öiset ulkonaliikkumiskiellot, pimennysmääräykset, kieltolakimääräykset ja sensuurin. Venäläinen hallinto kiristi otettaan. Venäläisten joukko-osastojen määrää kasvatettiin ja Helsingistä tuli Venäjän Itämeren laivaston päätukikohtia. Tiukat sotalait ja sotilaiden voimakas läsnäolo kaupungissa loivat pohjaa epävarmuudelle ja turvattomuudelle.
Todellisuudessa Suomi joutui sotaan vasta 1917 emämaan eli Venäjän vallankumouksen voimasta. Saksalaisia ei Helsingin rajoilla näkynyt ennen huhtikuuta 1918. Sota arkipäiväistyi ja sotaa käyvät valtiot joutuivat mobilisoimaan voimavaransa sodankäyntiä varten. Suomelle ja Helsingille tämä tarkoitti sitä, että teollisuudelle alkoi tulvia sotatarviketilauksia ja laajat linnoitustyöt aloitettiin Venäjän valtion kustannuksella. 
Taloudellinen lamaannus päättyi jo syksyn 1914 aikana. Kun Helsingin työnvälitystoimisto oli vielä keväällä tuskaillut lamaa ja työttömyyttä, tilattiin toimistolta syksyllä tuhansia uusia työntekijöitä, joita epätoivoisesti etsittiin kaikkialta maasta. Helsingin teollisuuden rattaat pyörivät täydellä teholla ympäri vuorokauden ja kaupunkiin tulvi uutta työväkeä.Talouden nousukautta jatkui aina alkutalvelle 1917 - sitten Venäjän kehitys tempaisi Helsinginkin mukaansa, ja loppu on kakkien tuntemaa yleishistoriaa: itsenäistyminen sekasortoisissa oloissa ja sisällissota. Helsinki tarjoaa tapahtumiin oman paikallisen perspektiivin. Siksi kannattaa lukea sotahistoriaa ja aikalaisteoksia, tässä tapauksessa kaupunkihistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta. 
(Kolumni Töölöläinen 20 XI 2014)

Tunnisteet: , ,