sunnuntaina, marraskuuta 23, 2014

Helsinki vuonna 1914


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen piti syyskuussa Eino Leino –seurassa mainion puheen, jossa hän pohti tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Pankkiherroja –kirjan kytköksiä nykyaikaan. Liikasen mukaan ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuoden toivat todellisen globalisaation Eurooppaan. Kansainvälinen kauppa kasvoi ja pääomat liikkuivat. Sota, joka oli syttynyt eurooppalaisten suurvaltojen keskinäisistä ja sisäisistä jännitteistä aiemmin kesällä 1914, katkaisi tämän kehityksen. 
  Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, mutta suomalaiset eivät osallistuneet sotimiseen. Maan joukko-osastot oli lakkautettu, ja asevelvollisuuden sijaan maksettiin ”sotilasmiljoonia”. Suomi säästyi näin suursodalta ja eli talouden nousukautta.  Sota ei tullut fyysisesti lähelle eikä sitä koettu täysin omaksi. Kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki- ja taloushistorian todellinen ”take-off”.
Myös Helsinki kasvoi ja kehittyi sodan ensimmäisenä vuonna. Pankkiherrojen aikaan kaupungin väkiluku oli noussut reilusti yli sadantuhannen. Nopea talouden ekspansiovaihe ”oli saanut ihmisten päät pyörälle”. Yhteiskunnalliset erot alkoivat näkyä, sillä työväenliike eli voimansa tunnossa.  
Samu Nyström osoittaa kirjassaan Helsinki 1914–1918, Toivon, pelon ja sekasorron vuodet (2013), että maailmanpoliittisista tapahtumista luettiin ahkerasti sanomalehdistä ja mahdollisen sodan vaikutukset olivat laajojen spekulaatioiden kohteena – vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-uutisia seurataan nyt. 
Helsinkiläisillä oli vuonna 1914 omat arvionsa: pelättiin saksalaisten maihinnousua ja pommituksia. Moni poistui pääkaupungista ja juniin oli Kansallisteatterille asti ulottuvia jonoja. Ilmassa oli pelkoa ja kaupunkilaiset alkoivat nostaa säästöjään ja hamstraamaan elintarvikkeita. Sota toi tiukat sotalait ja öiset ulkonaliikkumiskiellot, pimennysmääräykset, kieltolakimääräykset ja sensuurin. Venäläinen hallinto kiristi otettaan. Venäläisten joukko-osastojen määrää kasvatettiin ja Helsingistä tuli Venäjän Itämeren laivaston päätukikohtia. Tiukat sotalait ja sotilaiden voimakas läsnäolo kaupungissa loivat pohjaa epävarmuudelle ja turvattomuudelle.
Todellisuudessa Suomi joutui sotaan vasta 1917 emämaan eli Venäjän vallankumouksen voimasta. Saksalaisia ei Helsingin rajoilla näkynyt ennen huhtikuuta 1918. Sota arkipäiväistyi ja sotaa käyvät valtiot joutuivat mobilisoimaan voimavaransa sodankäyntiä varten. Suomelle ja Helsingille tämä tarkoitti sitä, että teollisuudelle alkoi tulvia sotatarviketilauksia ja laajat linnoitustyöt aloitettiin Venäjän valtion kustannuksella. 
Taloudellinen lamaannus päättyi jo syksyn 1914 aikana. Kun Helsingin työnvälitystoimisto oli vielä keväällä tuskaillut lamaa ja työttömyyttä, tilattiin toimistolta syksyllä tuhansia uusia työntekijöitä, joita epätoivoisesti etsittiin kaikkialta maasta. Helsingin teollisuuden rattaat pyörivät täydellä teholla ympäri vuorokauden ja kaupunkiin tulvi uutta työväkeä.Talouden nousukautta jatkui aina alkutalvelle 1917 - sitten Venäjän kehitys tempaisi Helsinginkin mukaansa, ja loppu on kakkien tuntemaa yleishistoriaa: itsenäistyminen sekasortoisissa oloissa ja sisällissota. Helsinki tarjoaa tapahtumiin oman paikallisen perspektiivin. Siksi kannattaa lukea sotahistoriaa ja aikalaisteoksia, tässä tapauksessa kaupunkihistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta. 
(Kolumni Töölöläinen 20 XI 2014)

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2014

Me, muut ja sota

Ensimmäisen maailmansodan kauhut ja kohtalot ovat olleet laajasti esillä Lontoossa, Brysselissä, Pariisissa, Wienissä tai Berliinissä. Venäjällä on hiljaisempaa. Sota sijoittui vallankumouksen kainaloon, ja on siksi jätetty kahden suuren isänmaallisen sodan (1812, 1939–1945) katveeseen.  Myös Suomessa sotahistoriallinen vyörytys on ollut vähäistä. Vauhtiin päästään vasta 2017. Valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuonna on maailmasodan muistelulle enemmän tilaa.

Suomi ei ollut kansakuntana sodassa vuonna 1914. Kansanarmeija puuttuessa yksittäisiä miehiä osallistui sotaan keisarillisen Venäjän joukoissa tai operoiden jääkäreinä Saksassa. Vaikka sotauutiset vaikuttivat ilmapiiriin vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-tapahtumat tänään, eli Suomi talouden nousukautta. Aikaisemmin syrjäinen ja kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki-ja taloushistorian ”jytky”.

Maailmansodat, historian suurimat ja vaikutukseltaan tuhoisimmat aseelliset konfliktit, ovat sotahistorian kuninkuuslaji. Tärkeää modernia nationalismia muodostui sotakokemuksesta. Ensimmäisellä maailmansodalla oli keskeinen tunneulottuvuus. Sodan eri puolia kuvaavia kirjoja, elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja on tehty tuhansittain. On pystytetty muistomerkkejä ja perustettu museoita ja järjestetty muistojuhlia vuoden 1914–1918 suuren sodan muiston säilyttämiseksi ja siirtämiseksi uusille sukupolville.

Armeijoiden massiivinen mobilisointi vei Euroopan kohtamaan sotien, imperiumien voimapolitiikan ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittinen ja kansallinen tunneilmapiiri syntyi joko voiton ja ylpeyden tai tappion, tuhon ja menetyksen tunteista. Näitä tunnemaailmoja on valettu kansallisen historian saranakohtiin. Ranskalle ja Iso-Britannialle sota merkitsi ”demokratian voittoa”. Kiistaa on siitä, kumman uhraukset olivat suuremmat: Ranskan maaperällä taisteltiin, Englannin sotilaat kaatuivat.

Saksassa, Venäjällä ja Itävalta-Unkarissa vuosien 1914–1918 tapahtumat kietoutuivat tappioon ja nöyryytykseen. Koettiin imperiumien purkuja, kun maat eivät kestäneet sotapaineita. Sosiaalinen tyytymättömyys purkautui vallankumouksiin. Yhdysvallat tuli vuonna 1918 Eurooppaan voimalla. Sen tuki vähemmistökansoille näiden itsenäistymispyrkimyksissä oli ratkaisevaa. Venäjän imperiumista eronneiden maiden (mm. Suomi, Puola, Ukraina, Viro, Liettua, Latvia) valtiollisessa perustamishistoriassa sota, kansallinen liikehdintä sekä sisällis- ja vapaussodat liittyvät yhteen.

Sota on elämän äärimmilleen viety muoto.  Historiakulttuurin olennainen ainesosa on sodan kokemusten välittäminen, tulkinta ja myös poliittinen käyttö. Sotahistorian aikakytkentä on tässä päivässä – ehkä konkreettisimmin kaikista historian alalajeista. Menneen konflikteista ja kriiseistä haetaan opastusta sekä ennusteita aikamme strategiseen ja sotilaalliseen suunnitteluun.

(Julkaistu Sunnuntaisuomalainen 16 XI 2014)

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, marraskuuta 03, 2014

Porvari ja kaupunki

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. - - - Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä - odottakaa vain!
(Julkaistu myös: Suomen Kaupunkitutkimusen Seuran blogi)

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

Minä ja muistaminen



Syksyn kirjamarkkinoilta luettavaa tulvii siihen malliin, että paniikkireaktio painetun sanan lopusta tuntuu ylireagoinnilta. Muistelmarintamalla on runsautta, kun suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin sopii palautella mieliin elämän nousujen ja laskujen merkityksiä. Tänään nostalgianälkä ja tarinantarve korostavat muistin ja muistelemisen tärkeyttä kulttuurissamme. 
Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa muistamista ja unohtamista on käsitelty runsaasti. Eräs juonne liittyy siihen, miten historialliset muuttujat vaikuttavat muistiin. Yksilöllinen muistaminen ja yleinen tapahtumahistoria lomittuvat elämänhistoriassamme. Suomen kohdalla yleistä dramatiikkaa löytyy, on sotia, kapinoita, suurlakkoja, lamaa, nousukautta, jälleenrakennusta ja niin edelleen. Tässä maaperässä muistamisen ja unohtamisen valtataistelu on olennaista ja se säteilee sekä omaan että yhteisölliseen muistamisen kulttuuriin.
Mitä ihminen siis muistaa? Muistamisen tulkitseminen käy jatkuvaa vuoropuhelua nykyhetken poliittisten ja kulttuuristen arvojen kanssa. Parhaimmin muistamme jokapäiväisiä, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä prosesseja. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä. Yksittäiset, tunteita aktivoivat tapahtumat ja elämykset voivat jäädä mieleen ja säätävät muistia (sano sana ”sota” ja…).
Muistamiseen kuuluu alitajuinen kyky valita tai hylätä kertomusten ja kokemusten tulvasta olennainen. Helsingin kirjamessut lähestyvät ja kiinnostavia muistelijoita esiintyy messuareenoilla. Syksyn uutuuksista kaksi teosta on noussut yöpöytäni kirjapinon päällimmäiseksi: sosiaalipsykologi Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja) ja emeritusprofessori Matti Klingen Upsalasta Pariisiin (Siltala).
Opukset ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjoitettu rikkaalla suomella. Ydintä on kirjoittajien suhde lapsuuteen, nuoruuteen ja varhaisiin työvuosiin. Järvisen teksti on selviytymistarinaa vaikeista kotioloista. Suhde perheeseen rakentui kivuliaaksi, tai kuten kirjoittaja toteaa, vanhemmista tuli ”kaiken elinvoiman vievä taakka”.  Taustalla on lapsuudesta juontava eriparisuus, ja siitä johtuva alituinen ja kipeä kitka. Sen jälkivaikutuksesta nousee kirjan pääkysymys: onko aika laskea vanhemmat kaapin päältä ja tarkastella heidän toimintaansa kriittisesti.
Järvinen tekee tämän ruumiiden laskemisen hyytävän tehokkaasti ja viesti kuplii lukijan iholla. Karkeasta kasvualustasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Järvinen on löytänyt itsestään kirjoittajan lahjan. Teos tarjoaakin rutkasti samastumiskohteita ja ahaa-elämyksiä. Perheestään puhuu myös Matti Klinge. Turvallinen ja kulttuurivirikkeitä tarjoava helsinkiläinen ylemmän keskiluokan koti, suvun ja lähipiirin tuki ja kannustus avaavat nuorelle lahjakkaalle pojalle monta ovea kuljettavaksi.
Klinge kuvaa tyylikkään monitasoisesti sitä, miten ihmisen elämää säätelevät sattuma ja hyvä onni (”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”), mutta myös ahkeruus ja tunnollisuus sekä rohkeus ajatella ja toimia toisin kuin ympäristön paineet edellyttävät. Klinge rakentaa historiantutkijan kirurgisella tarkkuudella oman menneisyytensä ”kuukausi kuukaudelta” -muistelmapaloiksi ja kontekstina on Suomen nopea yhteiskunnallinen muutos. Yksilö Klinge etsii paikkaansa murroksen ja muutosten maailmassa, ja selviää osin kotoa saadun sosiaalisen pääoman ja verkstojen ansiosta.
Molemmat teokset hajottavat myyttistä kuvaa ”tavallisesta suomalaisesta”. Järvinen perkaa tunnemaailmaansa taakkaa, joka leimaa kaikkia sosiaaliryhmiä. Klinge rekonstruoi kokonaistaideteosta itsestään. Yhtä kaikki, teokset osoittavat muistin tärkeyden. Kirjat nousevat korkealle, koska niissä tarjoillaan henkilökohtainen elämä osaksi yleistä kosketuspintaa. Lukemisella on lähes terapeuttinen vaikutus.  Yksityisen ja kollektiivisen historian leikkauskohdat tarjoavat lukijalle runsaasti ajattelun aihioita ja lisäävät itseymmärrystä. Sellainen on hyvän kirjallisuuden perustehtävä!  
(Suomen Lääkärilehti 10.10.2014)











Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2014

Helsingin Yliopiston johtosääntöehdostus ja "yhteisöllisyyden hautajaiset"



Viime viikkoina on Helsingin yliopiston professoreiden sähköpostilistalla käyty poikkeuksellisen virkistävä keskustelu, jossa on äkäisestikin otettu kantaa yliopiston johdon valistelemaan johtosääntöuuditukseen. Sen tavoitteena on ennestään lisätä rehtorivetoisuutta ja suoristaa johtajavetoinen linjaorganisaatio yliopiston kaikille hallintoportaille. Käytännössä esitys hävittäisi vimmeisekin rippeen kollegiaalisuudesta, so vanhasta perinteestä, jonka mukaan yliopistolaiset itse, sisäisesti, päättävät asioistaan, eivät "johtajan" vetämänä.  On povattu demokratian loppua, yhteisöllisyyden alasajoa ja sotilasorganisaation nousua, joa esitys toteutuu. Siksi prpfessorikunta on vaatinut Suuren Konsistorin koollekutsumista, joka nyt (viikkojen odottelun..) jälkeen on toteutumassa 24 X iltapäivällä.

Jo nyt on käyty keskustelu nostanut esiin vuoden 2010 yliopistouudistuksen avaaman kuilun hallituksen ja virkamiesjohdon ja "tavallisen yliopistoväen" keskuudessa. Oma puheenvuoroni e-mailissa oli seuravaanlainen: Tuntemattoman sotilaan Lammion johtajaoppi kiteytti: asiantuntijaorganisaatioissa johdon (HY=rehtorin, hallituksen?) tärkein tehtävä on saada alaiset (HY=henkilöstö, tässä tapauksessa prof.kunta) haluamaan ja visiomaan kanssaan samoja asioita, tekemään niitä yhdessä ja sitoutumaan ja sitouttamaan organisaatio yhteisiin tavoitteisiin ja päämääriin. Nyt ongelma on se, kuten Donner toteaa, että yliopistostrategian "ontto fraseologia" ei tyydytä (ainakaan merkittävää osaa) ajattelevaa akateemista yhteisöä eikä "HY:n kohti 50 parasta" -rankingasemaa riitä henkilökohtaisen tutkijaelämän sytykkeeksi. Se on leimallisesti hallinnon asettava tavoite, ja siksi tarvitsemme hallinnossa olevia ihmisiä, kuten professorikunnan edustaja, käymään asiasta avointa keskustelua.

Avoin keskustelu tuntuu olevan vaikeata jopa sellaisessa älykköorganisaatioissa kuin yliopistossa. Jos ja kun johtajamallia, joka tuo esikuvansa yritysmaailmasta, työnnetään akateemiseen yhteisöön, olisi hyvä, jos yritysmaailman ajankohtaiset johtamisopit ja -etiikka edes laimeasti seuraisivat perässä. Sellaisesta tavoitteellisuudesta tuntuu olevan vajetta nyt. Johtamisen aihepiiristä on kirjoitettu paljon ja sitä on tutkittu rutkasti tässäkin talossa, yliopistoprofessoreiden ja muiden tutkijoiden asiantuntemusta voisi hyödyntää....tai edes konsulttitalouden ajalla kuunnella alan osaajia - ohessa yksi linkki, jos paksumpia opuksia on vaikea löytää: http://digitaalinenpolku.fi/johtaminen-viestintaa-miten-digitaalisuus-muuttaa-sita/
 
On selvä, että yliopistolakia tulee (jotenkuten) kunnioittaa ja siksi johdon täytyy käyttää muita keinoja yhteisönsä sitouttamiseen. Tunteilla on näissä prosesseissa merkitystä eikä kukaan halua kokea tulleensa ylikävellyksi itseään koskevassa asiassa. Siksi me reagoimme tähän johtajavalinta-asiaan - se tulee likelle jokapäiväistä työtämme. Joko hallituksen viesti on sumea tai vuorovaikutteiseen viestinnällisyyteen ei koeta tarvetta - molemmat sotivat vastoin ajassamme olevia suuntauksia ja tietenkin akateemista itseymmärrystä vastaan. Yliopisto on tavattoman kompleksikas yhteisö. Ainakin osa tätä kirjeenvaihtoa käyvä tuntuu taipuvan huonosti keskitettyyn johtamiseen ja pelkkään lausunnonantajan rooliin. Me olemme yliopistoihmisiä: haluamme argumentoida, puhua, vaikuttaa! Kitkaa syntyy myös siitä, että Yliopisto on myös liian suuri ja sirpaleinen, jotta keskitetty komentosilta voisi ulottaa otteensa jokaiseen ylioppilaaseen, jokaiseen tutkijaan.

Sekä yliopistouudistus että nyt käynnissä oleva prosessi on ainakin minussa herättänyt epäluuloa siksi, että sen takaa puuttuu laajempi ja punnitumpi, akateemista itseymmärryksestä nouseva visio yhteiskunnan henkisestä suunnasta. Pelkkää pärjääminen kansainvälisessä kilpailussa ei riitä suunnaksi, semminkin kun yliopistolla on yhä roolinsa tässä maassa ja kaupungissa, tällä alueella. Siksi ylhäältäpäin tuleva poliittinen uudistus uudistuksen vuoksi ei riitä - sellaisia toki on tehty koulutushistoriassa aikaisemmin - vaan hyvä uudistus edellyttää visiointia, perspektiiviä yliopiston roolista ajassamme ja tässä tilassa (toistaiseksi Suomi/Helsinki). Nyt ollaan liikkeellä globaalitalouden perustein, jotka eivät kaikilta osin löydä kosketuspintaa meissä - tai ainakaan minussa. 

Keskustelu siis jatkukoon!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, syyskuuta 22, 2014

Helsinki – koulukaupunki


Monet Töölön maamerkeistä liittyvät kouluun, opetukseen ja sivistykseen. Kaupunginosassa sijaitsevat korkeimmat kaupallisen opetuksen tilat, på två språk, eli Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulu ja Svenska Handelshögskolan. Opiskelevaa nuorisoa alueelle tuovat useat ala- ja yläasteet sekä lukiot. Vanhoista kunnianarvoisista kouluista muistuttavat Tyttönormaalilyseon, Arkadian ja Apollon yhteiskoulun ja Suomalaisen Yhteiskoulun rakennukset – ne kaikki tosin ovat tänään uudiskäytössä. Ylioppilaita Töölöön tuo Ostrobotnia, pohjalaisten osakuntien komea rakennus ravintoloineen ja HYY:n kolmas ylioppilastalo Mechelininkadulla.
Opiskelu, opettaminen ja sivistys ovat olennainen osa Helsingin historiaa. Viime viikolla juhlittiin erään töölöläisen opetusinstituution eli ruotsinkielisen Arbiksen 100-vuotisjuhlaa. Samaan ajankohtaan sijoittui tietenkin myös Helsingin työväenopiston 100-vuotisjuhlinta. Suomenkielisen opiston päärakennus Helsinginkadulla ei sekään ole kovin kaukana Töölöstä. Vuonna 1914 perustetut työväenopistot olivat monella tavalla edelläkävijöitä.  Perustajat kuuluivat suuriruhtinaskunnan pääkaupungin liberaaliin porvaristoon.
Helsinki on kovastikin muuttunut työväenopistojen perustamisajoista, mutta molempien koulujen suosio on säilynyt suurena. Opiston historiasta kirjoittanut FT Samu Nyström toteaa juhlakirjassaan Oodi sivistykselle (2914), merkittävä osa ensimmäisten vuosien opiskelijoista osa oli saanut perusopetusta kansakoulussa ja osa oli täysin kouluja käymättömiä. Opiston johtaja Zachris Castrén oli ainoa vakinainen opettaja ja opetus koostui muutamista luentosarjoista ja opintopiireistä.
Kuten Nyström toteaa, Helsingissä työväenopisto on toiminut koko sadan vuoden ajan suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä. Opetuksen taso on ollut kunnianhimoinen, sillä pääkaupungissa on jatkuvasti saatavilla asiantuntijoita ja ammattiopettajia lähes mistä tahansa aiheesta. Suurkaupungin sosiaalisesti monipuolinen väestöpohja ja alueellinen laajuus ovat edellyttäneet ponnisteluja erilaisten intressien tyydyttämiseksi.
Opetustarjonta, opetussuunnittelu ja alueellinen toiminta ovat nostattaneet suuria tunteita – ja ajoittain myös riitoja – koko sadan vuoden ajan. Tämä kaikki kertoo siitä, että työväenopiston toiminta ei ole ollut yhdentekevää. Niin opettajat kuin opiskelijatkin ovat suhtautuneet omiin oppiaineisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa suurella intohimolla. Koulu on aina yhteiskunnan peili, niin myös työväenopisto, joka hienolla tavalla vaalii historiallista nimeänsä. Opetus on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman kotimaan, sivistyneemmän kansalaisen luominen.
Vapaan sivistystyön lähtökohdat ovat erilaiset kuin vuonna 1914, joskin samaa on innokkuus tarttua kulloisiinkin ajankohtaisaiheiseen. Ajatus sivistyksestä yksilön mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen ja kehittämiseen yhdessä muiden kanssa on leimannut työväenopiston toimintaa kokonaisen vuosisadan. Halu kehittää tai toteuttaa itseään on saanut helsinkiläiset hakeutumaan opistolle ja tuomaan tuoreita näkökulmia opetukseen. Maailma muuttuu ja samalla tarve ymmärtää maailmaa muuttaa työväenopistojen tarjontaa. Tänään haasteet liittyvät tietoyhteiskuntaan, kansainvälisyyteen ja kestävään kehitykseen. Myös henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät opetusteemat kiinnostavat. Ei muuta kuin – mars oppimaan, sivistymään! Työväenopistoilla ovat isot ovet.
Työväenopisto on alusta alkaen ollut mahdollisuuksien opisto. Jos työväenopisto perustettaisiin vuonna 2014, ei kokonaisuus välttämättä näyttäisi kaikilta osilta samanlaiselta, kuin miltä opisto nyt sadan toimintavuoden jälkeen näyttää. Maailma ei ole valmis eikä muuttumaton – vapaan sivistystyön tarjoamille mahdollisuuksille kehityksen hallitsemiseen ja edistämiseen on varmasti kyshelyntää tulevaisuudessakin.


Tunnisteet: , , ,