sunnuntaina, maaliskuuta 01, 2015

Miksi yliopistoja vihataan?


Yliopistot ovat Euroopan paras vientituote – ei löydy sellaista maanosaa, ei sellaista maata, jossa ei olisi jonkinlaista korkeakoulutusta yliopiston tapaan. Katolinen kirkko ja yliopistot kuuluvat kulttuurimme vanhimpiin kerrostumiin. Yliopistot muodostuivat, kun maallinen tieto alkoi tehdä pesäeroa kirkollisesta, ja syntyi tarve ymmärtää ympäristöä tutkimalla ja opettamalla. Sitkeytensä johdosta yliopistot ovat olleet monen himokkaan katseen kohteena: maalliset ja kirkolliset ruhtinaat ovat halunneet jättää jälkensä yliopistoihin tai perustaa niitä. Osa on siinä onnistunutkin.
Erityisinnokkaita korkeimman koulutuksen jalostamiseen ovat olleet valtiot ja politiikan eliitit. Suuri murros koettiin 1800-luvulla, kun Alma Matereita värkättiin kansallisvaltion osasiksi. Yliopistoille annettiin itseään suurempia tehtäviä. Niiden tuli antaa välineitä kansallisvaltion ja modernin yhteiskunnan tuottamiseen, sivistyksen, demokratian ja yleisen tiedontason lisäämiseen. 
Suomi, pohjoinen pikkuvaltio, on ollut erityisen hanakka valjastamaan yliopistot kansallisten rakennemuutosten tuottajaksi. Kultavuodet sijoittuvat 2. maailmasodan jälkeiseen aikaan, kun yliopistoille annettiin tehtäväksi synnyttää tutkimustietoa hyvinvointivaltiosta ja kasvattaa sosiaalista pääomaa. Uusinta aikaa edustavat elinkeinoelämältä tulevat markkinatalousvaatimukset: yliopistojen tulee tuottaa liukuhihnalta tehokkaita ammattilaisia, globaalin tietoyhteiskunnan käytännön työn osaajia. Nyt yliopistoja lyödään ammattikorkeakoulukortilla.
Me yliopistolaiset katsomme tätä touhua kummeksuen. Jatkuvat tahtomukset yliopistojen uudistamisesta ovat itse asiassa kätkettyä vihapuhetta. Yliopistot ovat laman aikana muuttuneet sylkykupeiksi, joihin voi purkaa yleistä turhautumista, ja samalla vaatia ” jatkuvaa reformia”.  Vastustajat leimataan vanhan koulukunnan edustajiksi ja muutosjarruiksi. Kun kaikki haluavat olla edistyksen, kehityksen ja muutoksen asialla, uudistusvaatimuksille löytyy politiikan kantovoimaa.
Myös yliopistojen johdossa on viime vuosina omaksuttu turhankin notkeasti muutoseetos.  Rehtoreiden puheissa viljellään liikaa viestiä ”huipuista” tai vaatimuksia opetuksen tehostamisesta. Pääosaa esittävät numerot, tilastot, ranking ja strategia. Väärin. Yliopistojen voima on tutkijoiden ja opiskelijoiden kyvyssä ajatella uudella tavalla, luovasti ja innovatiivisesti. Jos se menetetään, ei ”rakenne” tai strategiapuhe pidä yliopistoja hengissä.
Yliopistoja ei tule vihata, vaan kunnioittaa. Mikä on se voima, joka on pitänyt yliopistot hengissä jo yli 1000 vuotta? Yliopistoihin liittyy tiedonnälkää ja kasvatustehtävä. Siksi yliopistoon liittyvät kysymykset koskevat tietoa, tutkimusta ja opiskelua.  Perustoiminnot olivat olemassa Pariisin ja Bolognan yliopistoissa keskiajalla. Luennot, väittely, uuden tiedon tuottaminen ja testaaminen ovat edelleen korkeimman opetuksen ydintä.  Yliopistot kukoistavat ja lakastuvat tämän ytimensä varassa. Ilman sivistystä maailma olisi surkea paikka!

(Lännen Median lehdet, kolumni 1 III 2015) 

Tunnisteet: , , , , ,

maanantaina, tammikuuta 26, 2015

Uusi oppiaine kouluun: nationalismi


Sotakiihkoa. Rintamaraivoa. Tiheitä mielenosoituksia ja banderolleja. Iskuja vähemmistöjä vastaan. Terrorismia. Katuväkivaltaa. Ilmassa on niin paljon huutoa ja ahdistusta, kun jako pohjoiseen ja eteläiseen, itäiseen ja läntiseen syvenee. Tiivistyykö tässä mediakuvastossa eurooppalaisen 2010-luvun koko kuva?
Aikaamme värittää väkevänä vellova uusnationalismi – on siirrytty valistusajasta tunneaikaan. Historiaan vedotaan, paikallisia tarinoita ja myyttejä käytetään estottomasti.  Eroja maalataan etnisten, uskonnollisten ja kielellisten ryhmien välille. Syntyy jännitteitä siitä, kenen kansallinen tarina on koskettavin. Samalla unohtuu, että kansalliset kertomukset ovat yllättävän samanpohjaisia. Kansallisaate on leimallisesti eurooppalainen tuote.
Nationalismille tuli tilaa, kun keisari- ja kuninkaanvallat heikkenivät Ranskan vallankumouksen jälkeen. Tarvittiin uusia samastumiskohteita ja sellaiseksi kelpasi ”kansa” ja sen historia. Kansallisiin kertomuksiin liittyi paljon samanlaisuutta. Peruskauraa oli kertomus kansakunnan alkuperästä. Tarvittiin myös myyttinen henkilöitymä ja uskon voimaa. Ydintarinoita leimaa usein kollektiivinen kaipuu vapauteen ja yhteisöllinen kokemus jostain suur- tai maailmansodasta.
Jos olisin diktaattori, määräisin nationalismin kaikkien oppilaitosten pakolliseksi aineeksi. Kansallisajattelun historian tunteminen auttaa pitämään pään kylmänä ja näkemään vivahteita. Karkeasti ottaen monarkioissa ja suurvalloissa eläydytään toisenlaisiin kertomuksiin kuin tasavalloissa. Iso-Britannialla, Venäjällä, Ranskalla, Alankomailla ja Ruotsilla on suurvaltamenneisyys ja vaistomainen tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat seurailemaan suurten liikkeitä.
Vapaustaistelut ovat eurooppalaisten myyttien keskeistä aineistoa. Yhdysvalloista Balkanin, Puolan, Unkarin ja Baltian maiden kautta Suomeen kulkee tuttu tarina noususta esivaltaa tai sortajaa vastaan. Toinen maailmansota vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan keskipiste globaalistikin. Sodan päättymisestä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisesta on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. 
Sodan kertominen ”parhain päin” ja vastarintaliikkeen ihannoiminen tervehdytti taistelussa syntyneitä kansallisia traumoja monissa maissa. Ylikansalliseksi pahuuden samastumiskohteeksi nostettiin holokausti. Maailma tuli toki tietoiseksi leireistä jo sodan päätyttyä, mutta asteittain juutalaisten kohtalosta on luotu 1900-luvun nollapiste. Holokaustiin peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin, ja nyt Auschwitzin vapauttamisen vuosipäiväjuhlassa.
Nationalismi on viimeisen 200 vuoden aikana tempaissut liikkeelle kokonaisia kansakuntia. On syntynyt valtioita ja vakautta, mutta myös uhoa ja tuhoa. Siksi tarvitaan kriittistä historiakuvan analyysia, ja aihepiirin opiskelua – jo koulussa!

(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 25 II 2015)

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, joulukuuta 22, 2014

Uskon, siis olen olemassa?

 
Sana –lehden toimittaja kävi haastattelemassa. Puhuttiin elämästä, arvoista, moraalista ja uskonnosta ja papin roolista. Tunnustin, että sitten kouluajan en ole osannut samaistua seurakuntaan. Teinivuosinani 70-luvun Helsingissä kuului olla nuori, vihainen ja kirkkokriittinen. Oikein joukolla me yleisdemokraatit hihittelimme halveksivasti, kun kaupunginosan kirkkoherra tuli pitämään aamunavausta tai uskontotunnilla oli kristillisen musiikin levyraati.

Tulevaisuus oli avoin ja kuvittelimme yleisesti, että uskonnot vähitellen leimautuvat taikauskoksi (”oopiumia kansalle”). Edessä oli kaikkien kulttuurien maallistuminen. Ristiriitaa mielissämme aiheutti myös monenlaisten uskovaisten rinnakkaiselo: maailma oli täynnä uskontoja, jotka väittivät tietävänsä totuuden. Kun aikakausi ympärillä korosti maallista, materiaalista ja modernia edistystä, oli vaikeata pitää totena minkään uskonnon perimmäisiä asioita.

Sukupolveni dilemma oli intellektuaalinen. Järki, rationaalisuus ja suunnitelmallisuus olivat ratkaisuja sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin. Luotimme oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Siihen eivät pönöttävät papit kuuluneet. Kirkkohistoria oli kiinnostavampaa kuin elävä kristillisyys.

Suomessa urbanisoituva ja maallistuva keskiluokka alkoi jo 1970-luvulla jättää kirkon tai ainakin vieraantua kristinuskosta. Laaja kirkkokriittisyys on nyttemmin jo valtavirtaa, ja tänään uskontoa sivuavat kysymykset jakavat kansalaisia. Suren tilannetta, sillä vanhemmiten olen oppinut arvostamaan kristillistä kulttuuriperintöä. En luota siihen, että kirkon korvaajaksi havittelevat voimat edustavat parempia arvoja ja etiikkaa.

Pakolaisuuden, maasta muuton ja maahan muuton yleistyessä uskontojen merkitys identiteetin tekijänä on korostunut. Kuin varkain ovat monet meistä joutuneet pohtimaan uskontojen ensiarvoista roolia yksilön ja yhteisöelämän välimaastossa. Monikulttuurisuutta suvaitsevassa yhteiskunnassa uskontojen ymmärtäminen auttaa, sillä sana ”kulttuuri” itse asiassa viittaa juuri uskontoihin. Hämmentävää onkin, että monikulttuurisuuden suvaitseminen on monissa yhteiskunnissa vaikeata ja jännite valaa populismille pohjaa.

Eurooppalaiset liikkuvat ja siirtyvät. Uskonto on keino rakentaa identiteettiä ja ainakin jonkin asteinen osallistuminen kirkollisiin rituaaleihin luo yhteisöllisyyttä ja tapakulttuuria. Joulunvietto ja yhteislaulutilaisuudet kirjoissa osoittavat, miten tärkeää kulttuurisen omakuvan kannalta on kokea kristilliseen perinteeseen liittyviä tapoja ja juhlia. Kun jaamme saman uskopohjan, käyttäydymme sovitun siivosti toinen toisiamme kohtaan. Parasta mitä voimme toivoa on se, että meillä valistunut ja vastuullinen papisto. Toiseksi arvokkainta olisi se, että meistä jokainen tekisi oman seurakuntansa valoisammaksi muutenkin kuin joulun aikana.

Rauhallista vuodenvaihdetta!
 
(Julkaistu Lännen median lehdissä kolumnina 21 XII 2014)

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2014

Helsinki vuonna 1914


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen piti syyskuussa Eino Leino –seurassa mainion puheen, jossa hän pohti tasan sata vuotta sitten ilmestyneen Pankkiherroja –kirjan kytköksiä nykyaikaan. Liikasen mukaan ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuoden toivat todellisen globalisaation Eurooppaan. Kansainvälinen kauppa kasvoi ja pääomat liikkuivat. Sota, joka oli syttynyt eurooppalaisten suurvaltojen keskinäisistä ja sisäisistä jännitteistä aiemmin kesällä 1914, katkaisi tämän kehityksen. 
  Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, mutta suomalaiset eivät osallistuneet sotimiseen. Maan joukko-osastot oli lakkautettu, ja asevelvollisuuden sijaan maksettiin ”sotilasmiljoonia”. Suomi säästyi näin suursodalta ja eli talouden nousukautta.  Sota ei tullut fyysisesti lähelle eikä sitä koettu täysin omaksi. Kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki- ja taloushistorian todellinen ”take-off”.
Myös Helsinki kasvoi ja kehittyi sodan ensimmäisenä vuonna. Pankkiherrojen aikaan kaupungin väkiluku oli noussut reilusti yli sadantuhannen. Nopea talouden ekspansiovaihe ”oli saanut ihmisten päät pyörälle”. Yhteiskunnalliset erot alkoivat näkyä, sillä työväenliike eli voimansa tunnossa.  
Samu Nyström osoittaa kirjassaan Helsinki 1914–1918, Toivon, pelon ja sekasorron vuodet (2013), että maailmanpoliittisista tapahtumista luettiin ahkerasti sanomalehdistä ja mahdollisen sodan vaikutukset olivat laajojen spekulaatioiden kohteena – vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-uutisia seurataan nyt. 
Helsinkiläisillä oli vuonna 1914 omat arvionsa: pelättiin saksalaisten maihinnousua ja pommituksia. Moni poistui pääkaupungista ja juniin oli Kansallisteatterille asti ulottuvia jonoja. Ilmassa oli pelkoa ja kaupunkilaiset alkoivat nostaa säästöjään ja hamstraamaan elintarvikkeita. Sota toi tiukat sotalait ja öiset ulkonaliikkumiskiellot, pimennysmääräykset, kieltolakimääräykset ja sensuurin. Venäläinen hallinto kiristi otettaan. Venäläisten joukko-osastojen määrää kasvatettiin ja Helsingistä tuli Venäjän Itämeren laivaston päätukikohtia. Tiukat sotalait ja sotilaiden voimakas läsnäolo kaupungissa loivat pohjaa epävarmuudelle ja turvattomuudelle.
Todellisuudessa Suomi joutui sotaan vasta 1917 emämaan eli Venäjän vallankumouksen voimasta. Saksalaisia ei Helsingin rajoilla näkynyt ennen huhtikuuta 1918. Sota arkipäiväistyi ja sotaa käyvät valtiot joutuivat mobilisoimaan voimavaransa sodankäyntiä varten. Suomelle ja Helsingille tämä tarkoitti sitä, että teollisuudelle alkoi tulvia sotatarviketilauksia ja laajat linnoitustyöt aloitettiin Venäjän valtion kustannuksella. 
Taloudellinen lamaannus päättyi jo syksyn 1914 aikana. Kun Helsingin työnvälitystoimisto oli vielä keväällä tuskaillut lamaa ja työttömyyttä, tilattiin toimistolta syksyllä tuhansia uusia työntekijöitä, joita epätoivoisesti etsittiin kaikkialta maasta. Helsingin teollisuuden rattaat pyörivät täydellä teholla ympäri vuorokauden ja kaupunkiin tulvi uutta työväkeä.Talouden nousukautta jatkui aina alkutalvelle 1917 - sitten Venäjän kehitys tempaisi Helsinginkin mukaansa, ja loppu on kakkien tuntemaa yleishistoriaa: itsenäistyminen sekasortoisissa oloissa ja sisällissota. Helsinki tarjoaa tapahtumiin oman paikallisen perspektiivin. Siksi kannattaa lukea sotahistoriaa ja aikalaisteoksia, tässä tapauksessa kaupunkihistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta. 
(Kolumni Töölöläinen 20 XI 2014)

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2014

Me, muut ja sota

Ensimmäisen maailmansodan kauhut ja kohtalot ovat olleet laajasti esillä Lontoossa, Brysselissä, Pariisissa, Wienissä tai Berliinissä. Venäjällä on hiljaisempaa. Sota sijoittui vallankumouksen kainaloon, ja on siksi jätetty kahden suuren isänmaallisen sodan (1812, 1939–1945) katveeseen.  Myös Suomessa sotahistoriallinen vyörytys on ollut vähäistä. Vauhtiin päästään vasta 2017. Valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuonna on maailmasodan muistelulle enemmän tilaa.

Suomi ei ollut kansakuntana sodassa vuonna 1914. Kansanarmeija puuttuessa yksittäisiä miehiä osallistui sotaan keisarillisen Venäjän joukoissa tai operoiden jääkäreinä Saksassa. Vaikka sotauutiset vaikuttivat ilmapiiriin vähän samalla tavalla kuin Ukrainan-tapahtumat tänään, eli Suomi talouden nousukautta. Aikaisemmin syrjäinen ja kehittymätön maa pääsi sodan vetämänä 1910-luvulla osaksi maailmantalouden imua. Kansantalous ja kauppa kasvoivat ja koettiin pankki-ja taloushistorian ”jytky”.

Maailmansodat, historian suurimat ja vaikutukseltaan tuhoisimmat aseelliset konfliktit, ovat sotahistorian kuninkuuslaji. Tärkeää modernia nationalismia muodostui sotakokemuksesta. Ensimmäisellä maailmansodalla oli keskeinen tunneulottuvuus. Sodan eri puolia kuvaavia kirjoja, elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja on tehty tuhansittain. On pystytetty muistomerkkejä ja perustettu museoita ja järjestetty muistojuhlia vuoden 1914–1918 suuren sodan muiston säilyttämiseksi ja siirtämiseksi uusille sukupolville.

Armeijoiden massiivinen mobilisointi vei Euroopan kohtamaan sotien, imperiumien voimapolitiikan ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittinen ja kansallinen tunneilmapiiri syntyi joko voiton ja ylpeyden tai tappion, tuhon ja menetyksen tunteista. Näitä tunnemaailmoja on valettu kansallisen historian saranakohtiin. Ranskalle ja Iso-Britannialle sota merkitsi ”demokratian voittoa”. Kiistaa on siitä, kumman uhraukset olivat suuremmat: Ranskan maaperällä taisteltiin, Englannin sotilaat kaatuivat.

Saksassa, Venäjällä ja Itävalta-Unkarissa vuosien 1914–1918 tapahtumat kietoutuivat tappioon ja nöyryytykseen. Koettiin imperiumien purkuja, kun maat eivät kestäneet sotapaineita. Sosiaalinen tyytymättömyys purkautui vallankumouksiin. Yhdysvallat tuli vuonna 1918 Eurooppaan voimalla. Sen tuki vähemmistökansoille näiden itsenäistymispyrkimyksissä oli ratkaisevaa. Venäjän imperiumista eronneiden maiden (mm. Suomi, Puola, Ukraina, Viro, Liettua, Latvia) valtiollisessa perustamishistoriassa sota, kansallinen liikehdintä sekä sisällis- ja vapaussodat liittyvät yhteen.

Sota on elämän äärimmilleen viety muoto.  Historiakulttuurin olennainen ainesosa on sodan kokemusten välittäminen, tulkinta ja myös poliittinen käyttö. Sotahistorian aikakytkentä on tässä päivässä – ehkä konkreettisimmin kaikista historian alalajeista. Menneen konflikteista ja kriiseistä haetaan opastusta sekä ennusteita aikamme strategiseen ja sotilaalliseen suunnitteluun.

(Julkaistu Sunnuntaisuomalainen 16 XI 2014)

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, marraskuuta 03, 2014

Porvari ja kaupunki

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. - - - Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä - odottakaa vain!
(Julkaistu myös: Suomen Kaupunkitutkimusen Seuran blogi)

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

Minä ja muistaminen



Syksyn kirjamarkkinoilta luettavaa tulvii siihen malliin, että paniikkireaktio painetun sanan lopusta tuntuu ylireagoinnilta. Muistelmarintamalla on runsautta, kun suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin sopii palautella mieliin elämän nousujen ja laskujen merkityksiä. Tänään nostalgianälkä ja tarinantarve korostavat muistin ja muistelemisen tärkeyttä kulttuurissamme. 
Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa muistamista ja unohtamista on käsitelty runsaasti. Eräs juonne liittyy siihen, miten historialliset muuttujat vaikuttavat muistiin. Yksilöllinen muistaminen ja yleinen tapahtumahistoria lomittuvat elämänhistoriassamme. Suomen kohdalla yleistä dramatiikkaa löytyy, on sotia, kapinoita, suurlakkoja, lamaa, nousukautta, jälleenrakennusta ja niin edelleen. Tässä maaperässä muistamisen ja unohtamisen valtataistelu on olennaista ja se säteilee sekä omaan että yhteisölliseen muistamisen kulttuuriin.
Mitä ihminen siis muistaa? Muistamisen tulkitseminen käy jatkuvaa vuoropuhelua nykyhetken poliittisten ja kulttuuristen arvojen kanssa. Parhaimmin muistamme jokapäiväisiä, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä prosesseja. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä. Yksittäiset, tunteita aktivoivat tapahtumat ja elämykset voivat jäädä mieleen ja säätävät muistia (sano sana ”sota” ja…).
Muistamiseen kuuluu alitajuinen kyky valita tai hylätä kertomusten ja kokemusten tulvasta olennainen. Helsingin kirjamessut lähestyvät ja kiinnostavia muistelijoita esiintyy messuareenoilla. Syksyn uutuuksista kaksi teosta on noussut yöpöytäni kirjapinon päällimmäiseksi: sosiaalipsykologi Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja) ja emeritusprofessori Matti Klingen Upsalasta Pariisiin (Siltala).
Opukset ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjoitettu rikkaalla suomella. Ydintä on kirjoittajien suhde lapsuuteen, nuoruuteen ja varhaisiin työvuosiin. Järvisen teksti on selviytymistarinaa vaikeista kotioloista. Suhde perheeseen rakentui kivuliaaksi, tai kuten kirjoittaja toteaa, vanhemmista tuli ”kaiken elinvoiman vievä taakka”.  Taustalla on lapsuudesta juontava eriparisuus, ja siitä johtuva alituinen ja kipeä kitka. Sen jälkivaikutuksesta nousee kirjan pääkysymys: onko aika laskea vanhemmat kaapin päältä ja tarkastella heidän toimintaansa kriittisesti.
Järvinen tekee tämän ruumiiden laskemisen hyytävän tehokkaasti ja viesti kuplii lukijan iholla. Karkeasta kasvualustasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Järvinen on löytänyt itsestään kirjoittajan lahjan. Teos tarjoaakin rutkasti samastumiskohteita ja ahaa-elämyksiä. Perheestään puhuu myös Matti Klinge. Turvallinen ja kulttuurivirikkeitä tarjoava helsinkiläinen ylemmän keskiluokan koti, suvun ja lähipiirin tuki ja kannustus avaavat nuorelle lahjakkaalle pojalle monta ovea kuljettavaksi.
Klinge kuvaa tyylikkään monitasoisesti sitä, miten ihmisen elämää säätelevät sattuma ja hyvä onni (”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”), mutta myös ahkeruus ja tunnollisuus sekä rohkeus ajatella ja toimia toisin kuin ympäristön paineet edellyttävät. Klinge rakentaa historiantutkijan kirurgisella tarkkuudella oman menneisyytensä ”kuukausi kuukaudelta” -muistelmapaloiksi ja kontekstina on Suomen nopea yhteiskunnallinen muutos. Yksilö Klinge etsii paikkaansa murroksen ja muutosten maailmassa, ja selviää osin kotoa saadun sosiaalisen pääoman ja verkstojen ansiosta.
Molemmat teokset hajottavat myyttistä kuvaa ”tavallisesta suomalaisesta”. Järvinen perkaa tunnemaailmaansa taakkaa, joka leimaa kaikkia sosiaaliryhmiä. Klinge rekonstruoi kokonaistaideteosta itsestään. Yhtä kaikki, teokset osoittavat muistin tärkeyden. Kirjat nousevat korkealle, koska niissä tarjoillaan henkilökohtainen elämä osaksi yleistä kosketuspintaa. Lukemisella on lähes terapeuttinen vaikutus.  Yksityisen ja kollektiivisen historian leikkauskohdat tarjoavat lukijalle runsaasti ajattelun aihioita ja lisäävät itseymmärrystä. Sellainen on hyvän kirjallisuuden perustehtävä!  
(Suomen Lääkärilehti 10.10.2014)











Tunnisteet: , , ,