Ihana, kauhistuttava Amsterdam!

Joka ihmistä vihaa, pysykööt poissa Alankomaista, Amsterdamista. Kaupunki suorastaan pursuaa ihmisiä, kaikkialta maailmalta, kaiken ikäisiä, kokoisia, värisiä. Syövät kadulla, juovat, polttavat maria, kävelevät rinnakkain, pyöräilevät pöyhkeästi, rinnakkain ja peräkkäin, kuvaa ja itsekkäästi. Euroopan itsevarmoin kansa ottaa paikkansa julkisessa tilassa, arkailematta, ylivoimaisella elintasollaan (joka tuo pituutta, muttei ylenpalttisesti lihavuutta..), reippaudellaan, luontevuudellaan ja sujuvuudellaan. En lakkaa ihastelemasta nykyamsterdamilaisia, joiden pyöräilykeskeinen elämäntapa saa meidät fillaroivat helsinkiläiset kuolaamaan ja tärisemään.

On kulunut 20v siitä, kun itse asuin Alankomaissa. Nyt saavuimme katsastamaan Q Beatrixin kruunusta luopumista ja samalla viettämään kevyttä kevätlomaa. Kaupunki on entisellään – moottoritie halkoo maisemaa, kun kentältä tullaan, ja muutama uudehko kerros- ja liiketalo on noussut pelloille. Kaikkialla näkyi oranssia, ja virallisen vallanvaihdon kaksois-W-tunnusta, ja oranssi-sinistä-valkoista värimaailmaa. Uuden hallitsijan/hallitsijaparin kasvot ja/tai kasvokuvat heijastuvat talon seiniltä, parvekkeilla, näyteikkunoista, kaikkialla.  Monarkia on pönöttämätöntä ja valoisaa, kuten kuvissa hymyilevät kuninkaallisetkin.. niin tai koko sana kuninkaalliset tuntuu väärältä, hehän ovat julkisen kuvan mukaan kuin kuka tahansa meistä, tavallisia ja arkisia, lapsiperheen iskä ja äiskä.

Asumme aseman kupeella siis, lähellä ruskeiden kahviloiden ja erotiikkabaarien aluetta, tai suorastaan sen kupeella. Nyt tutustumme alueeseen paremmin: vanhoiksi itseään mainostovia, kahviloita vieri vieressä, kondomikauppoja, erotiikkavälineliikkeitä, frittikioskeja, kapeita katuja ja kujia, paljon ihmisiä, erityisesti nuoria. A-dam on nuorten kaupunki, sen pikkusynnillisyys ja kaupallisuus on kohdennettu ikäryhmälle 15-30v, kaikkialta maailmasta. Tälle ryhmälle ei avaudu – ja miksi pitäisi! – porvarillisuus ja itsesuojelu, joka vahvana A-maissa. Silti alueella tungeksiva väki ja turistit pitävän huolen siitä, että katuelämään kuuluu kummallinen turvallisuuden tunne; kunhan käsilaukustaan pitää kiinni..

Itse A-msterdamhan ei muutu. Väestötilastot kertovat, että maassa asuu nyt 16,7 miljoonaa ihmistä. Se on miljoona enemmän kuin vuonna 1993, kun jätimme alavat maat. Väkimäärä näkyy kaikkialla jalisäksi tulevat turistit: A-dam kuuluu globaalin turismin vaellusreittien kärkikymmenikköön, yhdessä Lontoon, Pariisi, Rooman ja New Yorkin kanssa – sitten tulevat Berliini, Praha, Pietari, Wien..

Nyt vietetään monenlaista 400v ja 200v juhlaa: kaksisataa vuotta monarkian alkamisesta, neljäsataa vuottaa A-damin kolmen pääkanavan suunnittelusta ja Venäjän ja Alankomaiden suhteiden (=Pietari Suuren visiitti) alkamisesta. 2013 ollaan tekemässä muistojen vuotta ja historia kelpaa sellaiseen. Kaupungissa, jossa jokainen keskustan kivi kertoo monisatavuotisen logistiikka- ja keskuspaikka-aseman mukana tuomista monista eduista: vauraudesta, kaupunki-infran monipuolisuudesta ja urbaanista jatkuvuudesta.  Löydämme samoja ravintoloita, kahviloita ja etnisiä paikkoja kuin 20 vuotta sitten. Samat raitiovaunulinjat, samat kulttuurirakennukset, väylät, kauniit ovet, kanaalit, kapeat ajoväylät jne.

Saavuimme siis katsomaan kuinka Q-B luopui kruunustaan. Asialla on historiansa: kuningatar Wilhelmina luopui kruunusta vuonna 1948. Juliana teki sanan 1980 ja nyt vuorossa oli Beatrix 2013. Kolme alankomaalaista naishallitsijaa on luopunut kruunustaan noin 70-75 vuoden iässä. Alankomaalainen tapa on siirtää näin monarkia uuden sukupolven hoidettavaksi. Beatrixin kruunusta luopuminen Amsterdamissa sujui ilman mahtipontisuutta ja lähellä kansaa. Tapahtuma sijoitettiin ajankohtaan, jolloin on kulunut 200 vuotta maan siirtymisestä monarkiaan. Kansallisesti se kohdennettiin ”kuningattaren päivään (30.4.), joka perinteisesti kokoaa kaikki alankomaalaiset kadulle, karnevaalin ja kaupankäynnin hengessä.

Nyt hieman viileähkölle juhlapaikalle Amsterdamin Dam-aukion kuninkaan palatsin ja sen tuntumaan, oli saapunut puoli Hollantia ja koko joukko muutakin maailmaa, erityisesti Alankomaiden Karibian alusmaista. Tungos tihentyi aukiolla heti aamusta, karnevalistinen riehakkuus ja oranssi väri leimasivat katukuvaa. Hollantilaiseen tapaan väenjoukko oli hyväntuulisen rauhallinen ja keveästi haikea, kun pidetystä kuningattaresta tuli jälleen prinsessa..

Aamupäivän luopumisseremoniaa leimasi koruttomuus ja kodikkuus. Kuninkaan palatsi on Amsterdamin entinen kaupungintalo, hollantilaisen vaurauden symboli. Kello kymmenen kuningatar allekirjoitti luopumisasiakirjan maan korkeimman poliittisen johdon ja kuninkaallisen perheen läsnä ollessa. Kun selvästi liikuttuneet uusi ja vanha hallitsija ilmestyivät parvekkeelle, yleisömeri repesi huutoihin. Aukioväelle esiteltiin myös uuden kuninkaan Willem-Alexanderin ja prinsessa Máximan kolme tytärtä. 

Uusi kuningas asetettiin toimeensa Amsterdamin Uudessa kirkossa, jossa edustuslaitos piti kokouksensa. Kuningas vannoi näin valan korkeimman poliittisen kokouksen edessä, ja paikalla olivat muut kansalliset ja kansainväliset kunniavieraat. Tilaisuutta isännöi Senaatin puhemies, ja seremoniassa sovittiin hallitsemisen perussäännöt: kuningas lupasi noudattaa perustuslakia ja toimia velvollisuudentuntoisesti virassaan.

Kruununjalokivet olivat vain symbolisesti esillä uuden hallitsijan noustessa valtaan. Kuninkaan tunnukset, kruunu, valtikka ja valtakunnanomena ovat sivupöydällä yhdessä valtakunnan miekan ja hallitsijan standaarin kanssa. Alankomaiden kuninkaallinen perimysjärjestys muuttui: nyt maahan saatiin kruununprinsessa Catharina-Amalia, kuninkaan vanhin tytär, josta tehtiin Oranjen Prinsessa. Päivän juhlintaan kuului vielä vastaanotto kutsuvieraille ja kuningasparin veneretki Amsterdamin kanavoilla. TV:n välityksellä tilaisuudesta välittyi luonteva iloisuus ja riemullisuus, vahva usko tulevaisuuteen ja valoisuus.

Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!

”Historian hampaanjälki” ja muuta pohdintaa kaupunkikeskustoista

Justiinsa (10.4.) on poistuttu ministeri K. Kiurun "kaupunkikeskustat eläväksi" –tilaisuudesta Säätytalosta. Talon hyvä puoli kokouspaikkana on se, että vieraat ja puhujat ymmärtävät pukeutua siististi…niin nytkin.  Puhujalista oli ansiokas: kaupunkihistoriasta väitöskirjaa tekevä Janne Viitamies esitteli kokeneena toimijana Mikkelin kaupunkikeskustan onnistunutta kehittämistä yhteistyössä monien toimijoiden kanssa. Tutkija, tohtori Pasi Mäenpää analysoi oivaltavasti kaupunkilaisuutta tässä maassa (..tunnistin sieltä oman puheeni sävyjä 2000-luvun alkupuolelta..) ja totesi muun muassa, että suomalainen kaupungistuminen edennyt asuntopolitiikka edellä; että vieläkään ei osata olla kaupunkilaisia luontonäkemyksen puristeessa; että kaupunkisuunnittelua leimaa edelleen liiallinen tarrautuminen funktionaalisuuden perinteeseen.  Erikoissuunnittelija Hella Hernberg tutkijataustalla pohti kivasti uuden kaupunkikulttuurisen aktiivisuuden synnyttämää ”tekemisen demokratiaa”.

Sitten puhui muutama konsulttitaustainen toimija, ja kas… korvat umpeutuivat, kun sanottava muuttui itsestään selvyyksien luettelemiseksi ja oli helppo siirtyä lukemaan kännyuutisia. Meillä on se hyvä tai huono puoli asioiden käsittelyssä, että osataan kyllä uusin teoria ja (amerikkalainen) sosiologinen tutkimus, muttei oikein ymmärretä niitä historiallisia ja mentaalisia prosesseja, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaisen kaupungin muodostumiseen. Eikä lainkaan tajuta paikallisen poliittisen päätöksenteon luonnetta.

Säätytalolla konsulttiyhteiskunta muuttui yhtäkkiä todeksi: paikalla ei juurikaan ollut kunnallispoliitikkoja tai korkeita virkamiehiä eli niitä todellisia kaupunkipäättäjiä, vaan sali pullisteli sekalaista kiinteistö- ja kaupanalan lobbaajaa, yrittäjää ja konsulttia. Jäin miettimään: tätäkö se valtio nykyään on...? Itse elän vielä 1970-lukua ja näen valtion jonkinlaisena ”kansallisena” raamina ja hierarkkisena järjestyksenä maakuntineen, kaupunkeine ja kuntineen. Nyt tuntuu siltä, että olemme kaupungeissa palanneet 1800-luvulle: ne joilla oli omaisuutta ja sosiaalista pääomaa, ne myös päättivät. Konsultit ja yrittäjät aikamme porvarissäätynä?

Mitään tästä ajattelusta ei ollut heijastunut Säätytalolle – itse asiassa tilaisuus vastasi sitä, mitä  juuri nyt tapahtuu eli valtion alasajoa. Myönnän uudistamistarpeet, mutta en aina voi hyväksyä sitä, mitä tilalle nostetaan: sumeasti valmistelua ”rakenteiden” reformointia, suoranaista perinteen tuhoamista ja olemassa olevien toimivien järjestelmien alasajoa. Sekä tuhansien ja taas tuhansien näihin rakenteisiin kiinnittyneiden ihmisten ylitse kävelemistä… Kollega Panu Pulma antoi facebookissa käyttööni hienon ilmaisun: olemme matkalla kohta aitoa liberaalia kevytvaltiota, "yövartijavaltiota". Valtion tehtäväksi jää omaisuuden koskemattomuuden valvominen, mikä nostaa esiin omistajat vastuullisiksi toimijoiksi.

Ministeri Kiuru, joka itse on aktiivinen porilainen kunnallispoliitikko, puhui sinänsä varteen otettavasti, mutta hieman innottomasti kaupunkien kasvusta, kehityksestä ja historiallisen ympäristön ja rakennusperinnön kunnioittamisesta. Kiuru kertoi miten ”historian hampaanjälki” muuttui Porissa eläväksi osaksi urbaania kulttuuria, kun vanha teollisuusrakennus kunnostettiin onnistuneeseen uusiokäyttöön. Juuri näin se menee: kaupungit Euroopassa ovat vanhan ja uuden jatkuvaa vuorovaikutusta.   

Tilaisuus huipentui kaupan ja kaupunkikulttuurin ylistämiseen. En viitsinyt pilata hyvä tunnelmaa muistuttamalla siitä, että kaupunkien keskustat ilmentävät myös monia urbanisoitumisen ongelmia, sosiaalisia jännitteitä, luokkaerojen kasvua, köyhyyttäkin. Ministerin agendalle siirtyy toivottavasti pohdittavaksi se, miten valtio voi omilla toimillaan edistää sellaisen lainsäädännön syntyä, jolla edistetään hyvin, ihmisläheisen kaupunkikeskustan muodostumista.

Historiaton metropolialueen selvitys häivyttää Helsingin!

Luettavaksi on vihdoin saatu pääkaupunkiseudun kehitystä koskeva mietintö. Kyseessä lienee noin viideskymmenes aihepiirin selonteko, sillä sarjaa on kartutettu jo 1920-luvulta lähtien. Vain harva niistä on – onneksi – johtanut poliittisiin toimenpiteisiin, mutta ne dokumentoivat aikansa kunnallishallinnollisia aatteita.

Vuoden 2013 metropolialueen selvityshenkilöiden loppusuositus koskee metropolialuetta ja tekee esityksen vahvojen peruskuntien ja metropolihallinnon mallista. Raportissa ajetaan kahta päävaihtoehtoa: toinen perustuisi kahteen ja toinen neljään kuntajakoselvitysalueeseen. Kumpaankin liittyy myös muutoksia kuntien yhteistyön muodoissa. Esiselvityksellä haetaan ”rakenteellisia uudistuksia”, joilla halutaan parantaa ”seudun elinvoimaa ja luoda edellytyksiä erilaisten verkostojen positiiviselle kierteelle houkutella yrityksiä ja työtekijöitä alueelle.”

Selvityksessä puhutaan Helsingin seudusta, metropolialueesta ja Uudestamaasta. Lopputulos, kartalle piirretyt ja kirjallisesti esitetyt 2- ja 4-kunnan mallit ovat kummallisen historiattomia.  Suurkuntamalli pakottaa yhteen kuntia, joilla on vain löyhä yhteys toisiinsa. Sama koskee neljän kunnan mallia; nyt yhteen lyödään lähes sattumanvaraisesti toisilleen vieraita kuntia. Kumpikin malli hylkii eheän, järkevän tai toiminnallisen kaupungin syntymistä, mikä puolestaan loisi pohjan kaavoituksen, liikenteen tai asumisen inhimilliselle ratkaisemiselle.

Metropoliselvityksen tekijät ovat virkamiehiä, entisiä kunnallisia vaikuttajia ja alan konsultteja. Silti on käsittämätöntä, että joukkoon ei mahtunut yhtään pääkaupungin hallinnon tai politiikan erikoisosaajaa. Ymmärrys siitä, miten pääkaupunki on muovannut ja tulevaisuudessakin vaikuttaa koko seudun kehitykseen, uupuu selonteosta.  Helsingin vaikutus on hienovaraisesti haluttu hävittää ja jauhaa keinotekoisten uuskuntamallien alle.

Selvityksessä ei ole tajuttu alueen sisäistä dynamiikkaa: vain Helsinki kaupunkina on kansainvälisesti riittävän vetovoimainen ja siksi se pysyy koko alueen magneettina. Historiallisesti, tänään, tässä ja tulevaisuudessa Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen muodostavat pääkaupunkiseudun tiiviin toiminnallisen aluekokonaisuuden kaikilla keskeisillä kriteereillä mitattuna. Tarjolla olevat kaksi mallia on luotu samalla tekniikalla, kuin siirtomaaisännät aikoinaan pilkkoivat Euroopan ulkopuolisia maitaan: viivotin ja kynä kartalle ja hommiin! 

Alueen kehityksen dynamiikka uupuu, samoin ymmärrys seudun sisäisistä voimista. Selonteossa Helsingin rooli pääkaupunkiseudun ytimenä on hämärtynyt. Selvityshenkilöt olettavat, että metropolialueen kuntarakenteita voidaan muuttaa häivyttämällä Helsingin merkitys marginaaleihin.Tosiasia on, ettei pääkaupunkiseutu ole mitään ilman pääkaupunkiaan ja sen vetovoimaa. Suurkaupunkien "seudut" elävät keskuspaikkansa varassa, ja johtamana: tämä näkökulma ei millään tavalla tule esiin nyt tehdyssä selonteossa.

Pääkaupunkialuetta pilkotaan nyt, ikään kuin mitään metropolin ydintihentymää ei olisi olemassakaan! Luontainen historiallinen ydin on Helsinki-Espoo-Vantaa-Kauniainen.

Tästä näkökulmasta selvitykseen tulisi sisältyä ainakin pääkaupunkiseudun kuntien liitos. Ilman voimakasta pääkaupunkinäkökulmaa tämä(-kin) selonteko joutaa sille hautuumaalle, jossa sen edeltäjät jo rauhassa lepäävät.

Lyijykynä vai laptoppi?

Pakko reagoida, kun päivälehdet käyvät yhä ohuemmiksi, opiskeleva nuoriso ei juurikaan enää lue tiedekirjoja ja uutiset vellovat nykyään sosiaalisessa mediassa.  Järkiperäisyys on korvattu tunnemössöllä, tieteellisyys nähdään ”vasemmistolaisuutena” ja ”minä itse” nousee maailman tärkeimmäksi auktroiteetiksi. Opettajan on pakko pysähtyä pohtimaan: mitä tietoa tarvitaan tulevaisuudessa? 
”Yhteiskunnan tarpeet” on politiikan kiehtova käsitepari, jolla manipuloidaan muutokseen vauhtia. Tänä keväänä tarvekeskustelu on pureutunut koulumaailmaan kysymällä, mitä taitoja nuorelta edellytetään tulevaisuudessa. Lyijykynien lähtölaskenta koulusta on alkanut ja sähköisiin oppimisalustoihin uskotaan. Tavoitteena on muun muassa ylioppilastutkinnon sähköinen suorittaminen.

Tietokone on olennainen osa nuoren ihmisen varustusta, mutta takaako laiteoptimismi opetuksen paremman laadun? Taustalla luuraa tietotekniikan kehitys ja viestintämaailman murros. Väline on ottanut ylivallan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Koska viimeksi olimme tilaisuudessa, jossa kaikki täsmällisesti ja näpäkästi keskittyvät itse asiaan? Nyt istumme aloillamme, mutta yhdellä on auki facebook, toinen keskittyy twiittamaan ja kolmas hoitelee sähköpostiaan. Loput näpräävät hermostuneesti ja tauotta kännykkää tai taulutietokonetta.

Kone ja yhteiskunnallinen tarve lyövät kättä. Kirjoittamisen ja lukemisen pitkä historia osoittaa, että väline voi muuttaa maailmaa. Pergamentti toi uuden alustan kristillisille teksteille ja levitti katolista yhtenäiskulttuuria. Kirjapainotaito 1500-luvulla siirsi painettuja tuotteita ”kansan” käsiin ja lykkäsivät siten politiikan ja kulttuurin ajankohtaisaiheita kaikkialle Eurooppaan. Sanoma- ja aikakauslehtien kulta-aika, joka alkoi 1700-luvulla, merkitsi tiedon demokratisoitumista ja aatteiden monipuolisempaa leviämistä. Näillä eväillä – kirja, lehti, painotuote - mentiin aina 1900-luvun lopulle, tietokoneiden valta-aikaan.

Euroopassa on tapana ajatella, että tekniikkaa ja teollisuutta seuraa kehitys, ihmisen entistä parempi elämä.  Olemme konekansoja, uskomme teknologiaan.  Lääkärit, virkamiehet ja asiakaspalvelussa toimivat kätkeytyvät entistä useammin suurten näyttöpäätteiden taakse. Koneoppia on tarjolla roppakaupalla, tässä ja nopeasti.  Kun kaikkea – tietoa ja virikkeitä, viihdettä ja elämysaineistoja - on runsaasti netissä ja vain painalluksen päässä, joutuvat perinteiset opit ja koulutuksen polut altavastaajiksi.

Rohkenen arvella, että lyijykynällä on paikkansa tulevaisuuden koulussa, laitteiden rinnalla. Kynä edustaa laatua, joka liittyy sisältöihin, todelliseen luku- ja kirjoitustaitoon. Tätä taitoa ei opita hetkessä, vaan se edellyttää hidasta kasvamista, ajattelun oppimista ja kriittisyyttäkin. Suorituskeskeisyys ei juuri anna arvoa eksistentiaalisille pohdinnoille tai ihmisen moraalisten ominaisuuksien esiinnousulle, puhumattakaan, että niitä erityisesti harjoitettaisiin koulussa.

Tieto muuttuu, mutta ihmisenä olemisen reunaehdot säilyvät. Kansainvälistyvässä maailmassa tiedollisten taitojen rinnalla tarvitaan kykyä olla ihmisiksi ja elää hyvää elämää. Vastuulliseksi aikuiseksi ei opita laitteita sormeilemalla vaan tekemällä, mieluiten yhdessä muiden kanssa. Opiskeluvuosien aikana aktivoidutaan yhteiskunnallisesti, harjoitellaan yhteisöllisyyttä ja opitaan hoitamaan omia asioita. Elämä itsessään vie aikaa. Siksi kysymykset tiedon sisällöstä, kasvatuksen tavoitteista ja opiskelun sivistyksellisistä päämääristä ovat ajankohtaisia. Lyijykynä kunniaan, siis!

(Kolumni: Suomen Lääkärilehti 22 II 2013)