sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

Minä ja muistaminen



Syksyn kirjamarkkinoilta luettavaa tulvii siihen malliin, että paniikkireaktio painetun sanan lopusta tuntuu ylireagoinnilta. Muistelmarintamalla on runsautta, kun suuret ikäluokat lähestyvät ikää, jolloin sopii palautella mieliin elämän nousujen ja laskujen merkityksiä. Tänään nostalgianälkä ja tarinantarve korostavat muistin ja muistelemisen tärkeyttä kulttuurissamme. 
Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa muistamista ja unohtamista on käsitelty runsaasti. Eräs juonne liittyy siihen, miten historialliset muuttujat vaikuttavat muistiin. Yksilöllinen muistaminen ja yleinen tapahtumahistoria lomittuvat elämänhistoriassamme. Suomen kohdalla yleistä dramatiikkaa löytyy, on sotia, kapinoita, suurlakkoja, lamaa, nousukautta, jälleenrakennusta ja niin edelleen. Tässä maaperässä muistamisen ja unohtamisen valtataistelu on olennaista ja se säteilee sekä omaan että yhteisölliseen muistamisen kulttuuriin.
Mitä ihminen siis muistaa? Muistamisen tulkitseminen käy jatkuvaa vuoropuhelua nykyhetken poliittisten ja kulttuuristen arvojen kanssa. Parhaimmin muistamme jokapäiväisiä, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä prosesseja. Muistaminen on kommunikointia sanojen, mielikuvien ja kirjoitetun tekstin välillä. Yksittäiset, tunteita aktivoivat tapahtumat ja elämykset voivat jäädä mieleen ja säätävät muistia (sano sana ”sota” ja…).
Muistamiseen kuuluu alitajuinen kyky valita tai hylätä kertomusten ja kokemusten tulvasta olennainen. Helsingin kirjamessut lähestyvät ja kiinnostavia muistelijoita esiintyy messuareenoilla. Syksyn uutuuksista kaksi teosta on noussut yöpöytäni kirjapinon päällimmäiseksi: sosiaalipsykologi Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta (Kirjapaja) ja emeritusprofessori Matti Klingen Upsalasta Pariisiin (Siltala).
Opukset ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjoitettu rikkaalla suomella. Ydintä on kirjoittajien suhde lapsuuteen, nuoruuteen ja varhaisiin työvuosiin. Järvisen teksti on selviytymistarinaa vaikeista kotioloista. Suhde perheeseen rakentui kivuliaaksi, tai kuten kirjoittaja toteaa, vanhemmista tuli ”kaiken elinvoiman vievä taakka”.  Taustalla on lapsuudesta juontava eriparisuus, ja siitä johtuva alituinen ja kipeä kitka. Sen jälkivaikutuksesta nousee kirjan pääkysymys: onko aika laskea vanhemmat kaapin päältä ja tarkastella heidän toimintaansa kriittisesti.
Järvinen tekee tämän ruumiiden laskemisen hyytävän tehokkaasti ja viesti kuplii lukijan iholla. Karkeasta kasvualustasta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Järvinen on löytänyt itsestään kirjoittajan lahjan. Teos tarjoaakin rutkasti samastumiskohteita ja ahaa-elämyksiä. Perheestään puhuu myös Matti Klinge. Turvallinen ja kulttuurivirikkeitä tarjoava helsinkiläinen ylemmän keskiluokan koti, suvun ja lähipiirin tuki ja kannustus avaavat nuorelle lahjakkaalle pojalle monta ovea kuljettavaksi.
Klinge kuvaa tyylikkään monitasoisesti sitä, miten ihmisen elämää säätelevät sattuma ja hyvä onni (”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”), mutta myös ahkeruus ja tunnollisuus sekä rohkeus ajatella ja toimia toisin kuin ympäristön paineet edellyttävät. Klinge rakentaa historiantutkijan kirurgisella tarkkuudella oman menneisyytensä ”kuukausi kuukaudelta” -muistelmapaloiksi ja kontekstina on Suomen nopea yhteiskunnallinen muutos. Yksilö Klinge etsii paikkaansa murroksen ja muutosten maailmassa, ja selviää osin kotoa saadun sosiaalisen pääoman ja verkstojen ansiosta.
Molemmat teokset hajottavat myyttistä kuvaa ”tavallisesta suomalaisesta”. Järvinen perkaa tunnemaailmaansa taakkaa, joka leimaa kaikkia sosiaaliryhmiä. Klinge rekonstruoi kokonaistaideteosta itsestään. Yhtä kaikki, teokset osoittavat muistin tärkeyden. Kirjat nousevat korkealle, koska niissä tarjoillaan henkilökohtainen elämä osaksi yleistä kosketuspintaa. Lukemisella on lähes terapeuttinen vaikutus.  Yksityisen ja kollektiivisen historian leikkauskohdat tarjoavat lukijalle runsaasti ajattelun aihioita ja lisäävät itseymmärrystä. Sellainen on hyvän kirjallisuuden perustehtävä!  
(Suomen Lääkärilehti 10.10.2014)











Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2014

Helsingin Yliopiston johtosääntöehdostus ja "yhteisöllisyyden hautajaiset"



Viime viikkoina on Helsingin yliopiston professoreiden sähköpostilistalla käyty poikkeuksellisen virkistävä keskustelu, jossa on äkäisestikin otettu kantaa yliopiston johdon valistelemaan johtosääntöuuditukseen. Sen tavoitteena on ennestään lisätä rehtorivetoisuutta ja suoristaa johtajavetoinen linjaorganisaatio yliopiston kaikille hallintoportaille. Käytännössä esitys hävittäisi vimmeisekin rippeen kollegiaalisuudesta, so vanhasta perinteestä, jonka mukaan yliopistolaiset itse, sisäisesti, päättävät asioistaan, eivät "johtajan" vetämänä.  On povattu demokratian loppua, yhteisöllisyyden alasajoa ja sotilasorganisaation nousua, joa esitys toteutuu. Siksi prpfessorikunta on vaatinut Suuren Konsistorin koollekutsumista, joka nyt (viikkojen odottelun..) jälkeen on toteutumassa 24 X iltapäivällä.

Jo nyt on käyty keskustelu nostanut esiin vuoden 2010 yliopistouudistuksen avaaman kuilun hallituksen ja virkamiesjohdon ja "tavallisen yliopistoväen" keskuudessa. Oma puheenvuoroni e-mailissa oli seuravaanlainen: Tuntemattoman sotilaan Lammion johtajaoppi kiteytti: asiantuntijaorganisaatioissa johdon (HY=rehtorin, hallituksen?) tärkein tehtävä on saada alaiset (HY=henkilöstö, tässä tapauksessa prof.kunta) haluamaan ja visiomaan kanssaan samoja asioita, tekemään niitä yhdessä ja sitoutumaan ja sitouttamaan organisaatio yhteisiin tavoitteisiin ja päämääriin. Nyt ongelma on se, kuten Donner toteaa, että yliopistostrategian "ontto fraseologia" ei tyydytä (ainakaan merkittävää osaa) ajattelevaa akateemista yhteisöä eikä "HY:n kohti 50 parasta" -rankingasemaa riitä henkilökohtaisen tutkijaelämän sytykkeeksi. Se on leimallisesti hallinnon asettava tavoite, ja siksi tarvitsemme hallinnossa olevia ihmisiä, kuten professorikunnan edustaja, käymään asiasta avointa keskustelua.

Avoin keskustelu tuntuu olevan vaikeata jopa sellaisessa älykköorganisaatioissa kuin yliopistossa. Jos ja kun johtajamallia, joka tuo esikuvansa yritysmaailmasta, työnnetään akateemiseen yhteisöön, olisi hyvä, jos yritysmaailman ajankohtaiset johtamisopit ja -etiikka edes laimeasti seuraisivat perässä. Sellaisesta tavoitteellisuudesta tuntuu olevan vajetta nyt. Johtamisen aihepiiristä on kirjoitettu paljon ja sitä on tutkittu rutkasti tässäkin talossa, yliopistoprofessoreiden ja muiden tutkijoiden asiantuntemusta voisi hyödyntää....tai edes konsulttitalouden ajalla kuunnella alan osaajia - ohessa yksi linkki, jos paksumpia opuksia on vaikea löytää: http://digitaalinenpolku.fi/johtaminen-viestintaa-miten-digitaalisuus-muuttaa-sita/
 
On selvä, että yliopistolakia tulee (jotenkuten) kunnioittaa ja siksi johdon täytyy käyttää muita keinoja yhteisönsä sitouttamiseen. Tunteilla on näissä prosesseissa merkitystä eikä kukaan halua kokea tulleensa ylikävellyksi itseään koskevassa asiassa. Siksi me reagoimme tähän johtajavalinta-asiaan - se tulee likelle jokapäiväistä työtämme. Joko hallituksen viesti on sumea tai vuorovaikutteiseen viestinnällisyyteen ei koeta tarvetta - molemmat sotivat vastoin ajassamme olevia suuntauksia ja tietenkin akateemista itseymmärrystä vastaan. Yliopisto on tavattoman kompleksikas yhteisö. Ainakin osa tätä kirjeenvaihtoa käyvä tuntuu taipuvan huonosti keskitettyyn johtamiseen ja pelkkään lausunnonantajan rooliin. Me olemme yliopistoihmisiä: haluamme argumentoida, puhua, vaikuttaa! Kitkaa syntyy myös siitä, että Yliopisto on myös liian suuri ja sirpaleinen, jotta keskitetty komentosilta voisi ulottaa otteensa jokaiseen ylioppilaaseen, jokaiseen tutkijaan.

Sekä yliopistouudistus että nyt käynnissä oleva prosessi on ainakin minussa herättänyt epäluuloa siksi, että sen takaa puuttuu laajempi ja punnitumpi, akateemista itseymmärryksestä nouseva visio yhteiskunnan henkisestä suunnasta. Pelkkää pärjääminen kansainvälisessä kilpailussa ei riitä suunnaksi, semminkin kun yliopistolla on yhä roolinsa tässä maassa ja kaupungissa, tällä alueella. Siksi ylhäältäpäin tuleva poliittinen uudistus uudistuksen vuoksi ei riitä - sellaisia toki on tehty koulutushistoriassa aikaisemmin - vaan hyvä uudistus edellyttää visiointia, perspektiiviä yliopiston roolista ajassamme ja tässä tilassa (toistaiseksi Suomi/Helsinki). Nyt ollaan liikkeellä globaalitalouden perustein, jotka eivät kaikilta osin löydä kosketuspintaa meissä - tai ainakaan minussa. 

Keskustelu siis jatkukoon!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, syyskuuta 22, 2014

Helsinki – koulukaupunki


Monet Töölön maamerkeistä liittyvät kouluun, opetukseen ja sivistykseen. Kaupunginosassa sijaitsevat korkeimmat kaupallisen opetuksen tilat, på två språk, eli Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulu ja Svenska Handelshögskolan. Opiskelevaa nuorisoa alueelle tuovat useat ala- ja yläasteet sekä lukiot. Vanhoista kunnianarvoisista kouluista muistuttavat Tyttönormaalilyseon, Arkadian ja Apollon yhteiskoulun ja Suomalaisen Yhteiskoulun rakennukset – ne kaikki tosin ovat tänään uudiskäytössä. Ylioppilaita Töölöön tuo Ostrobotnia, pohjalaisten osakuntien komea rakennus ravintoloineen ja HYY:n kolmas ylioppilastalo Mechelininkadulla.
Opiskelu, opettaminen ja sivistys ovat olennainen osa Helsingin historiaa. Viime viikolla juhlittiin erään töölöläisen opetusinstituution eli ruotsinkielisen Arbiksen 100-vuotisjuhlaa. Samaan ajankohtaan sijoittui tietenkin myös Helsingin työväenopiston 100-vuotisjuhlinta. Suomenkielisen opiston päärakennus Helsinginkadulla ei sekään ole kovin kaukana Töölöstä. Vuonna 1914 perustetut työväenopistot olivat monella tavalla edelläkävijöitä.  Perustajat kuuluivat suuriruhtinaskunnan pääkaupungin liberaaliin porvaristoon.
Helsinki on kovastikin muuttunut työväenopistojen perustamisajoista, mutta molempien koulujen suosio on säilynyt suurena. Opiston historiasta kirjoittanut FT Samu Nyström toteaa juhlakirjassaan Oodi sivistykselle (2914), merkittävä osa ensimmäisten vuosien opiskelijoista osa oli saanut perusopetusta kansakoulussa ja osa oli täysin kouluja käymättömiä. Opiston johtaja Zachris Castrén oli ainoa vakinainen opettaja ja opetus koostui muutamista luentosarjoista ja opintopiireistä.
Kuten Nyström toteaa, Helsingissä työväenopisto on toiminut koko sadan vuoden ajan suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä. Opetuksen taso on ollut kunnianhimoinen, sillä pääkaupungissa on jatkuvasti saatavilla asiantuntijoita ja ammattiopettajia lähes mistä tahansa aiheesta. Suurkaupungin sosiaalisesti monipuolinen väestöpohja ja alueellinen laajuus ovat edellyttäneet ponnisteluja erilaisten intressien tyydyttämiseksi.
Opetustarjonta, opetussuunnittelu ja alueellinen toiminta ovat nostattaneet suuria tunteita – ja ajoittain myös riitoja – koko sadan vuoden ajan. Tämä kaikki kertoo siitä, että työväenopiston toiminta ei ole ollut yhdentekevää. Niin opettajat kuin opiskelijatkin ovat suhtautuneet omiin oppiaineisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa suurella intohimolla. Koulu on aina yhteiskunnan peili, niin myös työväenopisto, joka hienolla tavalla vaalii historiallista nimeänsä. Opetus on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman kotimaan, sivistyneemmän kansalaisen luominen.
Vapaan sivistystyön lähtökohdat ovat erilaiset kuin vuonna 1914, joskin samaa on innokkuus tarttua kulloisiinkin ajankohtaisaiheiseen. Ajatus sivistyksestä yksilön mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen ja kehittämiseen yhdessä muiden kanssa on leimannut työväenopiston toimintaa kokonaisen vuosisadan. Halu kehittää tai toteuttaa itseään on saanut helsinkiläiset hakeutumaan opistolle ja tuomaan tuoreita näkökulmia opetukseen. Maailma muuttuu ja samalla tarve ymmärtää maailmaa muuttaa työväenopistojen tarjontaa. Tänään haasteet liittyvät tietoyhteiskuntaan, kansainvälisyyteen ja kestävään kehitykseen. Myös henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät opetusteemat kiinnostavat. Ei muuta kuin – mars oppimaan, sivistymään! Työväenopistoilla ovat isot ovet.
Työväenopisto on alusta alkaen ollut mahdollisuuksien opisto. Jos työväenopisto perustettaisiin vuonna 2014, ei kokonaisuus välttämättä näyttäisi kaikilta osilta samanlaiselta, kuin miltä opisto nyt sadan toimintavuoden jälkeen näyttää. Maailma ei ole valmis eikä muuttumaton – vapaan sivistystyön tarjoamille mahdollisuuksille kehityksen hallitsemiseen ja edistämiseen on varmasti kyshelyntää tulevaisuudessakin.


Tunnisteet: , , ,

tiistaina, syyskuuta 16, 2014

Ukraina, Krim ja Venäjä – voiko historiansodassa voittaa?


Kun nationalismi nousi kylmän sodan raunioista, palautui historia yhteiskuntakeskusteluun. Kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteista ja Krimin asemasta ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka historia toimii politiikan retorisena pohjavirtana. Venäjän ja Ukrainan johtajat rakentavat siltoja menneisyyteen antaakseen toiminnalleen tunnepohjaa. Menneisyys valaa 2010-luvulla yhteisö- ja yksilötunnetta: historian avulla tuotetaan todellisia tai kuviteltuja identiteettejä. 
  
Ukrainan itsenäistyi vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ukrainan kohtalona ovat suuret naapurit ja niiden pitkä historia ennen vuotta 1914. Lännessä ukrainalaiset kuuluivat Itävalta-Unkari, idässä Venäjään ja etelässä vaikutti Osmanivaltio. Valtakeskusten puristeessa muodostui idea Ukrainasta. Maarajat synnytettiin keinotekoisesti Stalinin pöydällä. Ne täydentyvät muutamilla alueliitoksilla, joka toi venäläisen Krimin 1954 maan osaksi. 

Ukrainan tarinassa ei ole kansanvallan suurta kertomusta, vaan historia on puristunut esiin suurten maiden marginaalissa. Ukrainan kansakunta (natsiia) ei ole valtiollinen kokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen, kulttuurinen ja kielellinen yhteisö. Tämä yhteisö hakee paikkaansa Keski-Euroopassa, idän ja lännen välissä. Siksi Kiovan syksyn mielenosoittajat viittasivat ”eurooppalaiseen tiehen”, kun Krimillä ja Itä-Ukrainassa korostetaan Venäjä-keskeisyyttä.
Venäläis-neuvostoliittolaisessa tulkinnassa alue nähdään osana Venäjän historiaa. Itsenäistymisen jälkeen voimistui neuvostovaihdetta edeltänyt ukrainalais-patrioottinen tulkinta. Sitä olivat pitäneet hengissä länteen muuttaneet emigrantit: historia nähdään etnisten ukrainalaisten kertomuksena. Ukrainan historiankirjoituksen kolmannen tien kulkijoiden haasteena on ollut luoda eheyttävä kertomus kahden sivilisaation ja hallintokulttuurin välillä. Se on tuonut näkyväksi arvopohja jakautumisen, jossa läntinen kulttuuri, oikeusvaltioajattelu ja ihmisoikeudet asettuvat idän nepotismia, keskitettyä hallintoa ja valikoivaa oikeudellista ajattelua vastaan. 
Historiaa on sekin, että Ukrainan tarinaa jauhetaan edelleen Euroopan mahtivaltioiden puristeessa. Naapureilla on oma Ukraina-kertomuksensa; hiljaa on toistaiseksi ollut vain Itävalta. Puolan erityisintressit Ukrainan suhteet ovat palautuvat keskiajalle, jolloin Puola-Liettuan ruhtinaskunta kontrolloi läntistä Ukrainaa. Se toi alueelle katolisia ja säätytietoisia puolalaisia ja länsimaisuutta, muun muassa kaupunkikulttuuria ja vähemmistöjä. Paikallinen ylimystö sulautui puolalaiseen aatelistoon, mikä toi historiankirjoitukseen pohdinnat ”aateliston petoksesta”.
Ukrainan alueella on ollut juutalaisia, puolalaisia, tataareja ja venäläisiä ja kasakkamytologia elää vahvana. Kasakka Bohdan Khmelnytskyn johdolla toteutetun aatelikapinan seurauksena 1600-luvulla syntyi kielellisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen kasakkavaltio. Kun kasakat asettuivat Venäjän tsaarin suojelukseen, lisääntyi Venäjän vallankäyttö Ukrainassa. Sopimuksen luonne on edelleen historiantutkimuksen haaste.
Kasakkavaihe elää patrioottisessa historiakirjoituksessa, ja kasakkasymboliikka oli esillä Kiovan mielenosoituksissa. Ukrainan jaon historialliset juuret ovat 1600-luvulla, jolloin alueesta tuli eurooppalainen taistelukenttä.  Paikalliset voimat nousivat Moskovaa vastaan Puolan, Turkin tai Ruotsin myötävaikutuksella. Pultavassa Pietari I ja lojaalit kasakat löivät ruotsalais-ukrainalaiset voimat ja Venäjä nousi suurvaltojen joukkoon. Se merkitsi Ukrainan hidasta alasajoa, mitä Puolan jako 1700-luvun lopulla voimisti: Ukrainaa siirtyi Venäjälle ja Itävallalle. Läntinen osa kehittyi kansalaisyhteiskunnan vaikutuksessa, idässä venäläistäminen merkitsi kirkon assimilaatiota ja venäläisen aatelis- ja sotilashallinnon ulottamista Ukrainaan.
Kun Ukraina hävisi kartalta, siirtyi Krim vuonna 1789 osmaneilta Venäjälle ja Odessa perustettiin kaupan ja kulttuurin keskukseksi. Ukraina puuttui kartalta ja ukrainalaiset (26 milj.) muodostivat Euroopan suurimman slaavilaisen vähemmistön. Siltä puuttui oma kulttuuri, eliitti ja valtiorakentamisen tahto. Tästä maaperästä syntyi 1800-luvulla monta ”kansallista identiteettiä”, vahvimpana lojaalisuus venäläis-slaavilaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä kohtaan.  
Vuosina 1917–1945 alue koki Venäjän vallankumouksen kaaoksen, itsenäistymisen yrityksiä ja sisällissodan sekä puna-armeijan invaasion ja liittämisen Neuvostoliittoon. Seurasivat Stalinin puhdistukset, maatalouden kollektivisointi ja 1930-luvun massanälänhätä, jonka aikana miljoonia menehtyi. Toisen maailmansodan suurimmat menetykset liittyivät natsien miehitysaikaan: satojatuhansia Ukrainan juutalaisia tuhottiin. Vuodesta 1945 Ukraina oli Neuvostoliiton tärkeä osa, joka tuotti merkittäviä vaikuttajia maan johtoon, kuten Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšovin.
Nyt uutisissa ovat Venäjä, Ukraina ja Krim. Voiko menneisyydestä oppia? Kiistan taustat ovat syvällä historiassa, ja historiatulkintojen erilaisuudessa. Boikottien, pakotelistojen ja maahantulokieltojen sijaan Euroopan tulisikin kutsua koolle historioitsijoiden kokous. Todellisia voittoja ei saavuteta asein, vaan menestyminen edellyttää menneisyyden monikerroksisuuden avaamista.


Tunnisteet: , , ,

torstaina, syyskuuta 04, 2014

Helsinki-lista ja ylioppilasperinne


Suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut yrittävät kilpailla julkaisumäärillä, mutta niillä menestyminen on vaikeaa. Pitäisikö markkinoinnin painopisteitä siis muuttaa? Puhtaita ”tutkimusyliopistoja” on maailmassa runsaasti. Suomalaiset korkeakoulut ovat maailman kärkeä nuorison tasa-arvoisessa kasvattamisessa. Yliopistomme pärjäisivät, jos osaisimme jalostaa kansansivistysyliopiston ja sen tuottaman sosiaalisen pääoman kilpailuvaltiksi.

Omaperäisellä opiskelijakulttuurillamme ja siitä nousevalle arjen kokemuksella ja oppimisen laadulla on suuri vaikutus akateemisen yhteisön hyvinvointiin. Suomessa yliopistot unohtavat myös maan ja kaupungin merkityksen markkinoinnissaan. Shanghai-rankingin ja muiden vastaavien listojen rinnalle olisi saatava Helsingin lista. Se asettaisi yliopistot paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten aktiivisesti opiskelijat toimivat järjestöissä ja miten turvalliseksi he tuntevat olonsa. Jos Helsinki-lista mittaisi yliopistojen kasvatustehtävän onnistumista, Suomen korkeakoulut sijoittuisivat siinä maailman kärkeen.

Pohjoismainen kansansivistysyliopisto kelpaa vientituotteeksi. Suomen poliittinen ja taloudellinen menestystarina on kertomus koulutuksesta, sivistyksestä ja koulutetun väestönosan halusta vaikuttaa. Helsinki-lista auttaisi tunnistamaan opiskelijoiden tärkeyden akateemisessa maailmassa. Opiskelijajärjestöt kantavat jo nyt suuren vastuun akateemisten perustaitojen opettamisesta. Niitä ovat viestintä-, puhe- ja johtamistaidot sekä projektinhallinta ja esiintymistaidot.


Yliopistojemme tulee korostaa markkinoinnissaan opiskeluympäristön ja opiskelijaelämän roolia. Ylioppilasjärjestöt tuottavat kulttuuria, politiikkaa ja aatteita ympärillään oleviin kaupunkeihin. Tämä on suomalainen kilpailuvaltti. Toistaiseksi ylioppilaselämästä on kerrottu hyvin vähän korkeakoulujen esitteissä. Usein niissä tyydytään yleisen tason strategisiin iskulauseisiin eikä luonnehdita paikallista, omaleimaista kulttuuria, mikä houkuttelisi ulkomaisia opiskelijoita. Ajatukset ovat maailmalta kopioituja.

Yliopistojen on julkaisukilpailun rinnalla palattava juurilleen, pohtimaan yliopistojen todellista kasvatustehtävää. Sen arvo säilyy – maailmanlaajuisestikin.
(HS, vieraskynä 2 XI 2014, yhdessä Krister Ahlströmin kanssa)

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013

Klassisen musiikin kesätapahtuma pääkaupunkiin

Kaupungeista puhutaan näyttämöinä tai tapahtumapaikkoina; viittaus pitää sisällään olennaisen piirteen urbaanista katuelämästä. Katu ja kaduilla tapahtuvat kohtaamiset erottavat kaupungin muista yhteisömuodosta, ennen kaikkea maaseudusta ja kylistä. Kaupunki on sosiaalisen toimeliaisuuden teatteria ja urbaanin elämän mittari on kaduilla liikkuvaa ihminen. Kaduilla tapahtuu kaupunkilaisen identiteetin rakentuminen, suhteen luominen ympäristöön ja toisiinsa.

Helsingissä uudeksi kaupunkikulttuurin mittariksi on muodostunut festivaalien ja katutapahtumien määrä. Superviikonloppu koettiin kesäkuun päätteeksi, kun rannoilla ja puistoissa sekä toreilla ja turuilla koettiin tuskaa, rock-the-beach-partya ja lukuisia kaupunginosatapahtumia. Ilahduttavaa, että väkeä oli runsaasti liikkeellä ja tapahtumat muodostuivat järjestäjilleen menestykseksi.

Hurjasti on vettä virrannut Vantaankoskella niistä vuosista, kun ainoita kesätapahtumia Helsingissä olivat Seurasaaren kansantanssit ja sotilassoitto Kappelin lavalla. Kenttä monipuolistui 1980-luvulla, kun yksityiset radioasemat ja Juhlaviikot alkoivat järjestää ulkoilmakonsertteja Kaivopuistossa, satama-alueilla ja Senaatintorilla. 2000-luvun alussa Helsingin kaupunki sai tapahtumayksikön, ja politiikka muuttui: kesäsesonkina kaupunki täytyy sadoista pienemmistä ja suuremmista soitannallisista tilaisuuksista.

Silti jotain puuttuu. Monille meistä tuttuja ovat amerikkalaisten suurkaupunkien keskustojen näyttävät puistokonsertit ja tanssitilaisuudet, jonne viikonloppuisin sonnustaudutaan tuolein, pöydin ja piknikporukoin. Sinfoniaorkesterit ja baletit avaavat ohjelmistoaan kaikille ja maksutta. Eurooppalaisissa kaupunkipuistoissa kuullaan paikallisten suuruuksien musiikkia, Mozartia Salzburgissa, Chopinia Varsovassa ja Straussia Wienissä. Berliinin filharmonikkojen kevätkauden päätöksen eli ”metsäkonsertin” tuhannet liput Waldbühnessä Charlottenburgissa myydään heti loppuun jne.

Helsinki on Robert Kajanuksen, Jean Sibeliuksen, Oskari Merikannon, Toivo Kuulan ja Armas Järnefeltin kotikaupunki – muutamia nimiä mainiten. Helsingissä ovat maan parhaat musiikkioppilaitokset ja konservatoriot, Suomen tunnetuimat kuorot ja orkesterit. Vaatimaton pyyntö olisi, että kaupunkiin saataisiin kesäksi klassisen musiikin puistofestivaali tai ulkotapahtumia, jotka kunnioittaisivat pääkaupunkimme musiikkiperintöä klassisen musiikin keskuksena. Sibelius-viikko olisi palautettava Helsingin juhlaviikkojen osaksi tai omaksi tapahtumakseen. 
 
Suomen suvi täyttyy lukuisista klassisen ja kevyemmän musiikin kesätapahtumista. Niistä suuri kiitos. Maaseudun ja pienempien kaupunkien kulttuurifestivaalit ovat mainio osoitus kulttuurisen hengen voimasta. On suurenmoista kuulla hyvää musiikkia kartanoissa ja oopperaladoissa sekä jazzteltoissa ja vpk-lavoilla. Yhtä kaikki, klassinen musiikki voisi soida kauniisti kesäkuukausina Esplanadin-puistossa, Töölönlahden rannoilla tai Rautatientorilla. Esikaupunkien julkisista tiloista puhumattakaan!
(Julkaistu myös HS/mielipide 3 VII 2013)

Tunnisteet: , ,