maanantaina, tammikuuta 11, 2016

Eurooppa ja Lähi-itä – ikuista vihanpitoa?


Jos vain keskitymme etnisyyteen, uskontoon ja maantieteeseen, emme pääse syvemmälle sen hyväksymisessä, että Eurooppa ja Lähi-itä ovat olleet riippuvaisia toisistaan vuosisatojen ajan. Menneisyyden monet kerrostumat ovat tuottaneet painekattilan, joka räjähtelee Beirutissa, Palmyrassa, Tikritissä, Aleppossa, Pariisissa ja muualla.
Syyria sodassa ja Lähi-idän kriisissä globaali valtapolitiikka, islamin sisäsyntyiset jännitteet ja klaani-intressit lomittuvat keskenään. Vain harvalla ulkopuolisella on pelisilmää tilanteen ymmärtämiseen. Eurooppalainen resepti, universaalien arvojen julistaminen, ei enää toimi arabimaissa. On mentävä syvemmälle ja katsottava uskontoa silmiin, ymmärrettävä sen tehtävä. Se oli sama kuin Euroopassa keskiajalla: Jumala näyttäytyi ristiriitojen repimässä maailmassa ankaralta, mutta armolliselta ja oikeudenmukaiselta. Siksi häneen vedotaan.
Uskontohistoriasta emme pääse. Tämän päivän maailmanuskonnot syntyivät Eufratin ja Tigrisin joenuomilta Niilin laaksoon ulottuvalla alueella. Juutalaisuus, kristinusko ja islam kasvoivat tuolloisen ”onnellisen Arabian” maaperästä. Jokainen uskonto jakoi omilleen alueen tarinaperinnettä, ja siksi niissä on paljon yhteistä. Kukin palvelee samaa Jumalaa monoteismin hengessä, joskin kukin hieman eri tavalla. Juutalaisuus kääntyy enemmän sisäänpäin, kun taas kristityt ja islamistit julistavat lähetystehtävää, ja ovat valmiita tarttumaan aseisiin.
Järkieurooppalainen näkee helposti vain kiihkon ja uskonnon, mutta unohtaa katsoa peiliin. Päivän kriisit ovat osin suurvaltojen likaisen pelin seurausta. Petoksen lähtöpiste oli vuoden 1916 Sykes-Picot –sopimus, joka synnytti muun muassa ranskalaiset ja brittiläiset mandaattivaltiot alueelle, ja eränä päätekohtana on Persinalahden sota 1990-luvulla. Välissä on monta näytöstä, pääosassa eurooppalainen ahneus, häikäilemätön imperialismi, kauppaintressit ja ylimielisyys.
Europerua on siis Lähi-idän pilkkominen lohkoihin, juurikaan kiinnittämättä huomiota etnisiin, sosiaalisiin tai uskonnollisiin erityispiirteisiin. Syntyi nykyaikaisia ”arabikansallisvaltioita” vailla yhtenäistä kansaa tai edes uskontoa. Päivän kriisin äärellä monet länsimaiset tutkijat ja arabikulttuurin tuntijat jakavat saman ajatuksen. Islamistien menestyksen taustalla on syväkokemus länsimaiden petturuudesta ja modernismin epäonnistumisesta arabimaissa. Äärimuslimien on helppo samastua historialliseen uhriasemaan.
Vaikutusvaltaisin oppositioryhmittymä, Isis perustaa historiaan vetoamalla edesmenneiden kalifaattien suuruuden aikaan ja vaikutusvaltaan. Marttyyrius toimii alustana, josta tosiuskovat ponnistavat taistelukentille puolustamaan perinteisiä arvoja. Todellisuudessa Lähi-itä ei ole kaukana maanosamme valtavirrasta, jossa nationalistinen uho, uususkonnollisuus ja kansalliset symbolit on nostettu politiikan kärkeen.
Euroopan tai ”lännen” ristiretki arabiamaihin jatkuu yhä. Vaikka tänään puhutaan terrorismin vastaisesta taistelusta, sopii käden laittaa sydämelle: onko rautaa rajalle –linja tuottanut tulosta? Lähi-idän tutkija korostavat, että mikään ei muutu, jos ei mennä kriisin syihin. On löydettävä syyt vihollisen menestykseen, ja koetettava vaikuttaa niihin. Lännen tulisi opiskella historiaansa, joskus nöyrryttävä ja tunnustettava virheet. Se on yksi keino, jolla kriisiin voisi tuoda uuden sävyn.

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 10 I 2016)

Tunnisteet: , , , ,

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2015

Benedict Anderson – ”kuvitellun kansakuntayhteisön” kehittäjä on poissa

Benedict Richard O’Gorman Anderson syntyi 26. elokuuta 1936 Kunmingissa Kiinassa. Anderson menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen 13. joulukuuta Batussa, Indonesian Itä-Jaavassa. Andersonin äiti oli britti ja isä irlantilainen tullimies, joka 1930-luvulla työskenteli Kiinassa Iso-Britannian tullilaitoksen palveluksessa. Andersonilla oli Irlannin kansalaisuus.
Sodan seurauksena perhe joutui jättämään Kiinan ja siirtyi vuonna 1941 Kaliforniaan, jossa Anderson aloitti koulunkäynnin. Alemman korkeakoulututkinnon Anderson suoritti Englannissa, Cambridgessa. Tohtoriksi Anderson väitteli Pohjois-Amerikassa Cornellin yliopistossa 1967. Hän kävi 60-luvulla Indonesiassa paneutumassa poliittiseen liikehdintään. Anderson julkaisi vuonna 1965 tutkimuksia sotilasvallankaappauksen syistä, ja pian kenraali Suharton hallinto karkotti hänet maasta. Porttikielto Indonesiaan jatkui aina vuoteen 1998, Suharton syrjäyttämiseen saakka.
Thaimaa-vaiheen jälkeen Anderson palasi Cornelliin. Hän vaikutti yliopiston eri viroissa, kuten kansainvälisen politiikan professorina ja Indonesian tutkimusohjelman johtajana. Merkittävän osan elämätyöstä Anderson teki Kaakkois-Aasian yhteiskuntien ja kulttuurin tutkijana. Andersonilla oli poikkeuksellisen laaja kielitaito. Keskeisten eurooppalaisten kielten ohella hän puhui sujuvasti indonesiaa, jaavaa, tagalogia (Filippiinit) ja thainkieltä, ja totesi usein ajattelevansa indonesiaksi.
Benedict Anderson nousi maailmanmaineeseen vuonna 1983 kirjallaan Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism (Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, 2007, Vastapaino). Toisin kuin monet aikalaiskollegat, Anderson tarttui nationalismiin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, kysyen tähdellisesti: mikä pitää nationalistinen ajattelun elossa? Miksi kansakunta-ajattelu ei murene, kuten monet intellektuellit olivat toivoneet ja ennustaneet?
Andersonin nationalismin teoria perustuu pohdinnoille tunteen merkityksestä - uskontojen rapautuminen pohjusti kansakunta-ajattelua. Hän näki nationalismin yhteisöllisyyttä kasvattavana tunnevoimana, jonka avulla luotiin kulttuuria ja taidetta, musiikkia ja kirjallisuutta. Moderni aikakäsitys, koulujärjestelmän ja painotuotteiden kehittyminen vaikuttivat nationalismin leviämiseen. Eurooppa-keskeisyyden sijaan Andersson korosti nationalismin amerikkalaisuutta - alustan loivat pohjois- ja eteläamerikkalaiset modernit valtiot 1700- ja 1800-luvun taitteessa.  Amerikka osoitti nationalismin poliittisen tunnevoiman. Aatteen leviämiselle oli luotu perusta.   
Nationalismin tutkijoiden on ollut vaikea määritellä Andersonin ”oma kansakunta”. Hänessä yhdistyi Brittiläisen Imperiumin monikulttuurinen traditio aitoon maailmankansalaisuuteen. Sukutausta johdatti Andersonin ainakin osittain ymmärtämään irlantilaista nationalismia, mutta Aasian kokemus avasi silmät globaalin maailman haasteisiin. Andersonin nuorempi veli, tunnettu historiantutkija Perry Anderson analysoi myöhemmin, että isän antama kokemus siirtomaavallan korruption vastaisesta taistelusta jätti lähtemättömän jäljen lapsiin. Benedict Anderson radikalisoitui Cambridgessa Suezin kriisin aikaan 1956, huomatessaan seisovansa mielenosoituksessa yhdessä muiden ”anti-imperialististen” ylioppilaiden kanssa; useat heistä olivat syntyneet siirtomaissa. Vaikka Anderson teki valtaosan tutkijantyöstään Yhdysvalloissa, ei hän itse kokenut amerikkalaiseksi. Voimakkain tunneside Andersonilla oli siihen maahan, jossa hän menehtyi eli Indonesiaan.
(Julkaistu editoituna HS 22 XI 2015) 

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2015

Toivon vuosituhat

Suomen Itsenäisyyden juhlarahasto, Sitra, perustettiin Suomen Pankin yhteyteen 1967 Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Rahaston tehtäväksi annettiin Suomen vakaan ja tasapainoisen kehityksen, talouden kasvun sekä Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja yhteistyön edistäminen. Sitrasta tuli eräänlainen kansakunnan kehittäjiä. Sen moninaiset hankkeet ovat vieneet, usein innostuneiden ja valistuneiden johtajien vetämänä, positiivista yhteiskunnallista ajattelua eteenpäin.

Sitran mainiota Puheenvuoroja –sarjaa alettiin tehdä 1990-luvulla, kun uusi vuosisata oli ovella. Sarjan klassikkoteokseksi nousi edesmenneen aatehistorian tutkijan Juha Sihvolan teos Toivon vuosituhat. Nyt, kun toivottomuus leimaavan yhteiskunnallista ajattelua, Sihvolan moniulotteinen teos tuntuu jälleen raikkaalta. Juuri niin. Syvällisyydessään raikkaalta. Se uskoo tietoon ja tietämiseen, sivistykseen ja filosofiaan, ja niiden kautta ihmisen tahtoon tehdä hyvää.

Sihvola käy läpi eurooppalaisen ihmiskuvan muutoksia antiikin Kreikasta tähän päivään. Kantavina teemoina ovat hyvä elämä, sitä tukeva rationaalisuus ja näiden varaan rakentuva ihmiskuva. Saadaan edelleen ajankohtaisia kysymyksiä: miten rationaalisen ihmisen tulisi elämänsä järjestää ja kuinka yhteiskunta voisi tukea järkevyyttä hyvillä poliittisilla päätöksillä.

Kaikenlaisen tunteellisen kohinan ja aikaamme leimaavan pöhinän keskellä ajatus ihmisestä rationaalisena olentona tuntuu suorastaan raikkaalta.  Sihvola osoittaa, että arvojen synnyttämät jännitteet ja siihen liittyvät dramaattiset väännöt ovat eurooppalaisen kulttuurin voimavara, suorastaan elinehto. Selviämiseen tarvitaan itseironiaa ja itsekriittisyyttä… niin… ja sitä kuuluisaa järkeä.

Rationaalisuus liittyy kansakuntiinkin. Kuva Suomesta rationaalisena maana ei ole kovin valoisa - politiikan perinnettämme leimaa itseään suuremman itänaapurin ja maailmantalouden puriste. Se loi puheen kansallisesta edusta ja synnytti johtajia toimimaan tämän edun nimissä. Selviytymisstrategioihin liittyi idea siitä, että maata kehitetään järkiperäisesti ja käytännöllisesti. Teknologia voitti filosofian ja suunnitteluajattelu sivistyksen, tai kuten Sihvola toteaa, klassinen sivistysajattelu marginalisoitui ”teknomodernissa Suomessa juhlapuheiden fraasiksi”.

Maaperästä kasvoi kansakunnan henkinen ohjenuora. Kaikki oli asetettavissa ”hyödyllisyyden” ja ”yhteiskunnallisen merkittävyyden” raameihin. Hyödyllisyyspuhe läpäisee kaikki alat tieteellisestä tutkimuksesta esteettiseen kulttuuriin. Välttämättömyyteen vetoamisesta tehtiin Suomessa politiikan mittatikku. Samalla soraäänet nujerrettiin. 
Nujerruksesta on kuitenkin tie ulos: hyvän elämän malli politiikan sisällöksi. Ihminen tarvitsee terveyttä, ravintoa ja rakkauden kokemusta. Hyvään elämään kuuluu mahdollisuus saada kiintyä ja rakastaa, elää hyvää yhteisöelämää perheessä ja yhteiskunnassa. On löydettävä harmoniaa suhteessa luontoon ja eläimiin. On osattava nauraa, leikkiä ja harrastaa virkistäviä asioita. On osattava kokea elämä omakseen.
Sitralle terveisiä: Puheenvuoro –sarjalle jatkoa!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2015

Suomen tärkein sana?


Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.
Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  
”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.
Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  
Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  
Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.
Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.
Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)

Tunnisteet: , , ,

Kasvatusta vai opetusta – kouluissa?



Jotain repesi muutama vuosi sitten. Itsehillintä katosi. Sosiaalinen media vapautti puhumaan suoraan ja röyhkeästi. Politiikan populismi sai ravinnetta herravihasta. Nettipalstat ja keskustelusivustot täyttyivät räyhääjistä. Maahanmuuttajat ja julkisuuden henkilöt saavat vihapostia ja kuulevat sadattelua.
On vahva tunne siitä, että koko Suomi on alkanut käyttäytyä huonosti, jotenkin villiintyneesti.
Tunneryöpsähdykset ovat saattaneet monet hämmennyksen valtaan. Maassa, jossa vaatimattomuus kaunistaa, annetaan arvo toisellekin ja tärkeintä ole voitto vaan jalo kilpa, ollaan rehvastelevan riitaisia ja päällekäyvän ilkeitä. Uusi tilanne haastaa omakuvaamme kuuluneen tietoisuuden siitä, että olemme maailman koulutetumpia kansakuntia. Eikö silloin pitäisi olla myös sivistyneitä?
Ristiriita on valmis ja haasteet suunnataan – tietenkin – kouluun. Jokainen aikakausi rakentaa suhteensa koulujärjestelmään: mitä lapsille tulisi opettaa? Mitä taitoja nuori tarvitsee pärjätykseen maailmalla? Kun nuorista puhutaan, meillä mennään opetussuunnitelmat edellä. Vähemmän esiin nousee kasvaminen ja kasvatus - koko ”kasvatus” tuntuu poistuneen kansallisesta keskustelusta! Alan asiantuntijat viittaavat oppimiseen, opiskeluun ja koulutukseen ilman viittausta kasvatuksen sivistystavoitteissiin.
Kasvatusihanteet Suomessa sitoivat meidät pitkään…no…siihen…eurooppalaisuuteen. Vuosisatojen ajan koulut välittivät antiikista ammentavaa sivistysperinnettä, ja sitä täydensivät klassiset kasvatusoppaat, kärjessä Erasmus Rotterdamilaisen suomeksikin käännetty Cullainen Kirja, Nuorucaisten tapain sijwollisuudest (1870). Kultaista kirjaa opiskeltiin tässäkin maassa hartaasti, ja viesti elää edelleen Euroopassa.
Mitä kultaista löytyy ”vanhasta” kasvatuksessa? Pitkään uskottiin, että ruumiin ja mielen välillä vallitsee yhteys ja sitä voi kontrolloida. Yksilö saattoi hallita ruumiin toimintojaan, eleitään, ilmeistään jne. tietoisesti. Kun eleet olivat sisäisen maailman ilmentymiä, seurasi johtopäätös: muokkaamalla ulkoisia merkkejä voidaan vaikuttaa sisäiseen maailmaan. Kasvatuksen tehtäväksi tuli opettaa hallitsemaan vahvoja tunteita, haluja ja himoja.
Kasvatus, jota kouluissa annettiin, ei ollut ulkokultaisten tapojen opiskelua. Siihen kuului sisäisen maailmaan kurissa pitämistä itsehillinnän avulla.  Säätelyyn nousivat seksuaalisuus ja ruumiin toiminnot; prosessiin kuului häpeän tunteen aikaansaaminen ”siveyden” takuuna. Hyvä käytös kuului kaikille, säädystä ja luokasta riippumatta. Taustalla lymyili moraaliakin; koulun tehtävänä oli opettaa kunniantuntoa, viisautta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta sekä kauneuden arvostamista.
Ajatukset askartelevat vihapuhekulttuurissa. Koulu-uskovassa maassa asiat liittyvä oppimiseen, eivät kasvatukseen. Meillä luotetaan lapsen kykyyn omaksua ”hyvä ja kaunis” itsestään. Näinhän ei ole, vaan tarvitaan kannustavia esikuva ja aikuisten ohjaamista hyvään. Suomessa on talouskriisi, mutta vajetta on myös empatiasta ja siitä, miten ollaan ihmisiksi. Hyvään elämään kuuluu tietoisuus soveliaisuudesta ja lähimmäisen kunnioittamisesta. Kuka tätä opettaisi? 
(Julkaistu: Lännen Median lehdet 27 X 2015)

Tunnisteet: , , ,

sunnuntaina, elokuuta 16, 2015

Helsingissä on monta tarinaa!

HS kiinnitti ansiokkaasti Helsingin jäämisestä globaalin, kasvavan elinkeinon katveeseen (2.8.). On kiinnostavaa, että vaikka uudet sukupolvet ovat kehittämässä matkailua, ei pohdinta tuoreudu kylmän sodan aikaisesta kuvastosta.  Pääosissa ovat edelleen lumi, Lappi, joulupukki ja sauna. Vetoapua haetaan kaupunkitapahtumista, mutta haasteena on, että Berliini, Lontoo, Amsterdam, Kööpenhamina, Pietari jne. ovat tehneet ”urbaanit ilmiöt” jo aikaa sitten paremmin kuin me.

Peruskysymys on: miksi matkustaa? Ihmisiä ajoi liikkeelle jo antiikin aikoina halu nähdä maailmaa ja oppia tuntemaan muita maita ja elämää. Haluamme yhä matkaillessa omaksua paikallista arkea, oppia kohdemaasta jotain ja saada elämyksiä. Sama koskee Suomeen saapuvia. Aiemmissa matkailututkimuksissa on selvitetty, että puolet tänne saapuneista totesi tärkeimmän syyn olleen "kulttuurin ja yhteiskuntaan tutustumisen".  

 Miksi sitten yhä tarjotaan lähinnä meriajeluita ja metsäretkiä Nuuksiossa Helsinkiin saapuville?

On turha alemmuuskompleksi siitä, että Helsingistä puuttuvat linnat, ruhtinaspalatsit, suuret museot jne., koska muuta kerrottavaa on riittävästi. Helsinki on kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Jokaisen asukkaan tarina olisi tuotteistettavissa.

Helsinki ei ole periferiaa, vaan eurooppalainen pääkaupunki, joka avautuu moneen kertomukseen. Helsinki on selvinnyt useista eurooppalaisista sodista – missä voi saada opastusta sota&rauha -historiaan (esim. Suomenlinna, sotilassaaret, 1808-1809, 1918, vuoden 1944 pommituksista selviäminen)? Helsinki elää geopolitiikan rajapinnassa: miksi ei kerrota ETYK:sitä tai Suomen presidenteistä tenhoavasti? Entäpä kaupungin kiinnostava teollinen historia? Fazer, Siberychoff, Hartwall, Arabia ja Stockmann? Työväen Helsinki?

Metropolit elävät tunnettujen kansalaistensa maineella ja kotimuseoilla. Tukholmassa on Strindberg (ja Abba), Pietarissa Dostojevski, Lontoossa Dickens ja Beatles, Pariisissa Hugo ja Chanel, Amsterdamissa van Gogh ja Rembrandt. Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja elokuva avautuvat kiinnostavasti henkilöhistoriaan. Miksi meillä ei osata jalostaa arkkitehtuuria, taideteollisuutta ja elokuvaa henkilöhistorian avulla eli Engelin, Saarisen, Aallon, Pietilöiden ja Armi Ratian, Kaija Aarikan tai Kaurismäen veljesten Helsingistä kiinnostavasti kertoen?

 Helsinki on tunnettujen kirjailijoiden, taiteilijoiden ja urheilijoiden kaupunki. Miten näkyvät matkailun markkinoinnissa Runeberg, Topelius, Waltari, Jansson ja Westö tai Tom of Finland? Helsinki on olympiakaupunki, mutta Suomen pääkaupunki on myös mallikkaasti suunniteltu ja turvallinen pääkaupunki. Sen rakentumiseen voi tutustua esikaupungeissa. Metro matkailulinjaksi? Turvallisuus, tavallisuus ja neljä vuodenaikaa ovat valtteja, joita ei osata matkailussa hyödyntää.  Perusnähtävyyksien rinnalle myyntivaltiksi voivat nousta vaikkapa tavalliset kodit ja siirtolamökit, marjaretket, matonpesupaikat, lähimetsät ja puistot sekä kauppakeskukset.

 Menneisyys myy kaikkialla turismissa. Olen omin silmin kokenut, kuinka ulkomaalainen on innostunut kuulemaan lisää Suomesta Seurasaaren vaatimattomassa savutorpassa ja Pitkänsillan alla talvella. Matkailun tuotteistamisessa on lopultakin kysymys tarinan kertomisesta. Siinä tarvitaan asiantuntijoiden yhteistyötä.
 
(HS mielipide 7 VIII 2015)

 

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, heinäkuuta 27, 2015

Kesä ja kirja-ajatuksia

Suomessa kirja ja kesä kuuluvat yhteen. Talvella lukemiseen ei jää aikaa ja tietoa tankataan näyttöpäätteeltä ja älypuhelimista. Siksi kesälukemiseen panostetaan ja kirjan ympärille tehdään kesätapahtumia Vammalasta Sysmään. Mökkiläisen kantamuksiin kuuluvat dekkareiden ohella finlandiavoittajat ja tiedonjulkistamispalkitut eli ne julkisuutta saaneet teokset, joiden lukeminen kuuluu yleissivistykseen.

Niin, yleissivistys? Harvoin pysähdymme pohtimaan sitä miten syvällisesti kirja on vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin. Kirja avautuu monessa yhteydessään – tärkein liittyy elämyksiin ja tietoon.  Englantilaisen filosofin, Sir Francis Bacon latinankielisestä julkaisusta Meditationes Sacrae vuodelta 1597 on peräisin sanonta ”tieto itsessään on myös valtaa” (Nam et ipsa scientia potestas est). Scientia tarkoittaa sekä tietämistä ja tietoa että osaamista, taitoa ja perehtyneisyyttä. Potestas viittaa valtaan kykeneväisyytenä.

Baconin iskulause voidaan tulkita modernisti. Osaamisen ja kirjan avulla on tuotettu tietoa ja tasa-arvoa sekä valistusta ja vallankumouksia. Kirjan murrokset ovat olleet Euroopan muutoksen saranakohtia; moderni painotaito, tuo gutenbergiläinen osaaminen, avasi 1500-luvulle kirjamaailman kansalle ja levitti oppineisuutta suljetuista luostareista laajempiin väkikerroksiin.

Siitä alkoi kirjaviisauteen nojaavien auktoriteettien kaato. Ensin asemaansa menetti kirkko (reformaatio) ja sitten monarkia (Ranskan vallankumous). Lopulta paikkaansa joutuivat puolustamaan muutkin eliitit, kun valistus ja koulutususko alkoivat tasoittaa rahvaan tietä. Ei-uskonnollisen kirjallisuuden leviäminen jalosti modernia ajattelua keskustoista periferioihin.

Kirjallisuudella oli tärkeä rooli kansallisuusaatteen muotoilussa ja levittämisessä. Reunavaltiot saivat runeberginsä ja topeliuksensa ja vapausaate alkoi hehkua Balkanilta Suomeen ulottuvalla vyöhykkeellä. Kansanvalistus ja koulutusinnostus liittyivät kirjaan ja oppineisuus mahdollisti sosiaalisten erojen tasaamisen. Syntyi sivistysliikkeitä, ja työväestö tiedosti epäkohtia oikeaoppista kirjallisuutta lukemalla. Kansanliikkeissä uskottiin kirjaan ja valistusaate kukoisti.

Suomi kuuluu kirjavyöhykkeeseen eli sivistyksen synnyttämäksi maaksi. Talonpoikaisessa, pappisvetoisessa maassa aapiskukko ja peruskoulu nousivat yhteiseksi nimittäjäksi. Kirjan ympärille muodostui merkittävää taloudellista ja kulttuurista toimintaa, kirjakauppoja ja kirjastoja, painotaloja ja kustantamoita. Useat, kuten opettajat, tutkijat, kirjailijat, kustannustoimittajat, arvostelijat ja kirjapainajat, alkoivat saada palkkansa kirjan ympärille syntyneistä elinkeinoista.

Onko kirjan tarina päättymässä? Vastaan: ei ole. Uusia kirjanimikkeitä ilmestyy vuosittain noin 11 500. Tietokone on siunaus. Se mahdollistaa sähkökirjat ja tuo kirja-aarteet digitoituna miljoonien lukijoiden ulottuville. Kirja kuolemaa on povattu pitkään. Vielä emme tiedä digitalisoitumisen seurauksia, mutta yksi on varmaa. Kirja säilyy tuotteena, vaikka alusta muuttuu.

(Kolumni Lännes Media 19 VII 2015)

 

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2015

Demokratian kriisi?



Mielenosoituksia valtiota vastaan ja protesteja parlamenttien edessä. Onko tässä aikamme kuva? Ilmassa on kansalaisten vihaa, katkeruutta ja voimattomuutta. Valtiot ja valtioliitot, kuten Euroopan Unioni, eivät pysty tarttumaan suuriin ongelmiin, ja pienetkin jäävät hoitamatta. Ilmassa on epätietoisuutta ja ahdistusta tulevaisuudesta. Populismi kukoistaa ja yksinvaltaisuutta ajavat johtajat saavat kannatusta.  
Meillekin lainehtivat puheet kansanvallan kriisistä. Maan hallitusta johtaa insinööri yritysmaailmasta tutuilla otteilla, ja politiikkapuhe ideologisine virityksineen on saanut väistyä. Valtion alasajoa on tehty jo vuosia, jollei vuosikymmeniä. Ensin hävitettiin läänit ja historiallisesti toiminut aluehallinto. Sitten kavennettiin tasavallan presidentin valtaoikeuksia ja ryhdyttiin mylläämään ministeriöitä. Nyt uusiksi pannaan myös keskushallintoa ja valtioneuvoston työskentelyä sekä kuntarakennetta.
Ilmassa on sakeaa tahtoa haluta kaventaa julkisen vallan vaikutusta. Siinä kannattaa kuitenkin liikkua maltillisesti. Jonkinmoinen ristiriita vallitseekin siinä, että kaventajat samalla esittävät elämisen laatua parannettavaksi sellaisin toimenpitein, joita pääasiassa vain julkinen valta voi toteuttaa.
Topeliuksen Välskärin kertomusten Aaron Perttilä kiteytti oman näkemyksensä hallinnosta: ”Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessa, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riistää itselleen kuninkaalta valtaa ja kansalta omaisuutta.” Ei Perttilän näkemys täysin vanhentunut ole, mutta ihan niillä eväillä ei tänä päivänä selviydytä: jotain tarvitaan siinä välilläkin.
Nimittäin sitä hallintoa ja kansanvaltaista politiikkaa. 
Tässä maassa on historiallisesti oltu valtiouskollisia.  Valtiouskovaksi tultiin, kun aristokraattinen yläluokkaisuus oli ohutta, porvarillinen keskiluokka oli heikko ja virkamiesvetoisuus vahvaa. Kriisit, lamat ja kapinat vaikuttivat siihen, että neutraalille valtiovetoisuudelle oli tilausta sisä- kuin ulkopolitiikassa. Valtiosta tehtiin jopa naisten ja tasa-arvon ystävä 1970-luvulla, kun hyvinvointia valtiollisteltiin. Valtion kehittäminen yhdisti pitkään kansaa. Suomalaisen valtiojärjestyksen historiaan on liittynyt keskeisesti snellmanilainen prinsiippi: toiminta valtion hyväksi lisää yhteistä ja henkilökohtaista hyvää.
Uudistusinto koskee nyt paikallistasoa eli kuntahallintoa. Kunnallishallinnon ja politiikan erilainen suhde valtaan on tämän päivän hankauspisteessä. Sitä halutaan virtaviivaistaa. Monet tutkijat korostavat, että hallinto on saavutetun vallan käyttöä, politiikka tavoittelee valtaa.  Kansanvallan peruselimet koetaan raskaina ja vaikeasti hallittavina, ja ”valtaan” halutaan tehoa, toimialamalleja ja palkattuja luottamusmiehiä eli ammattipoliitikkoja.
Onko demokratia - ja luottamusmiesjärjestelmä - todella aikansa elänyt?  Pohjoismaiseen linjaan on kuulunut kansanvaltaisuus. Ei kai 2010-luku piirry historiaan menetetyn demokratian aikakautena? Ollaanko Suomessakin jo ”putinismin” tiellä? Jäljet pelottavat. Mutta toisaalla…vireä kaupunkitoiminta takaa sen, että ”lisää kaupunkia kaupunkiin” on kaduilla joka päivä. Moniarvoisuutta on vaikea kaapata. 

(Töölöläinen 18. kesäkuuta 2015)


Tunnisteet: , , ,