sunnuntaina, elokuuta 16, 2015

Helsingissä on monta tarinaa!

HS kiinnitti ansiokkaasti Helsingin jäämisestä globaalin, kasvavan elinkeinon katveeseen (2.8.). On kiinnostavaa, että vaikka uudet sukupolvet ovat kehittämässä matkailua, ei pohdinta tuoreudu kylmän sodan aikaisesta kuvastosta.  Pääosissa ovat edelleen lumi, Lappi, joulupukki ja sauna. Vetoapua haetaan kaupunkitapahtumista, mutta haasteena on, että Berliini, Lontoo, Amsterdam, Kööpenhamina, Pietari jne. ovat tehneet ”urbaanit ilmiöt” jo aikaa sitten paremmin kuin me.

Peruskysymys on: miksi matkustaa? Ihmisiä ajoi liikkeelle jo antiikin aikoina halu nähdä maailmaa ja oppia tuntemaan muita maita ja elämää. Haluamme yhä matkaillessa omaksua paikallista arkea, oppia kohdemaasta jotain ja saada elämyksiä. Sama koskee Suomeen saapuvia. Aiemmissa matkailututkimuksissa on selvitetty, että puolet tänne saapuneista totesi tärkeimmän syyn olleen "kulttuurin ja yhteiskuntaan tutustumisen".  

 Miksi sitten yhä tarjotaan lähinnä meriajeluita ja metsäretkiä Nuuksiossa Helsinkiin saapuville?

On turha alemmuuskompleksi siitä, että Helsingistä puuttuvat linnat, ruhtinaspalatsit, suuret museot jne., koska muuta kerrottavaa on riittävästi. Helsinki on kiinnostava historiansa ja yhteyksiensä, kontekstinsa, vuoksi. Jokaisen asukkaan tarina olisi tuotteistettavissa.

Helsinki ei ole periferiaa, vaan eurooppalainen pääkaupunki, joka avautuu moneen kertomukseen. Helsinki on selvinnyt useista eurooppalaisista sodista – missä voi saada opastusta sota&rauha -historiaan (esim. Suomenlinna, sotilassaaret, 1808-1809, 1918, vuoden 1944 pommituksista selviäminen)? Helsinki elää geopolitiikan rajapinnassa: miksi ei kerrota ETYK:sitä tai Suomen presidenteistä tenhoavasti? Entäpä kaupungin kiinnostava teollinen historia? Fazer, Siberychoff, Hartwall, Arabia ja Stockmann? Työväen Helsinki?

Metropolit elävät tunnettujen kansalaistensa maineella ja kotimuseoilla. Tukholmassa on Strindberg (ja Abba), Pietarissa Dostojevski, Lontoossa Dickens ja Beatles, Pariisissa Hugo ja Chanel, Amsterdamissa van Gogh ja Rembrandt. Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja elokuva avautuvat kiinnostavasti henkilöhistoriaan. Miksi meillä ei osata jalostaa arkkitehtuuria, taideteollisuutta ja elokuvaa henkilöhistorian avulla eli Engelin, Saarisen, Aallon, Pietilöiden ja Armi Ratian, Kaija Aarikan tai Kaurismäen veljesten Helsingistä kiinnostavasti kertoen?

 Helsinki on tunnettujen kirjailijoiden, taiteilijoiden ja urheilijoiden kaupunki. Miten näkyvät matkailun markkinoinnissa Runeberg, Topelius, Waltari, Jansson ja Westö tai Tom of Finland? Helsinki on olympiakaupunki, mutta Suomen pääkaupunki on myös mallikkaasti suunniteltu ja turvallinen pääkaupunki. Sen rakentumiseen voi tutustua esikaupungeissa. Metro matkailulinjaksi? Turvallisuus, tavallisuus ja neljä vuodenaikaa ovat valtteja, joita ei osata matkailussa hyödyntää.  Perusnähtävyyksien rinnalle myyntivaltiksi voivat nousta vaikkapa tavalliset kodit ja siirtolamökit, marjaretket, matonpesupaikat, lähimetsät ja puistot sekä kauppakeskukset.

 Menneisyys myy kaikkialla turismissa. Olen omin silmin kokenut, kuinka ulkomaalainen on innostunut kuulemaan lisää Suomesta Seurasaaren vaatimattomassa savutorpassa ja Pitkänsillan alla talvella. Matkailun tuotteistamisessa on lopultakin kysymys tarinan kertomisesta. Siinä tarvitaan asiantuntijoiden yhteistyötä.
 
(HS mielipide 7 VIII 2015)

 

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, heinäkuuta 27, 2015

Kesä ja kirja-ajatuksia

Suomessa kirja ja kesä kuuluvat yhteen. Talvella lukemiseen ei jää aikaa ja tietoa tankataan näyttöpäätteeltä ja älypuhelimista. Siksi kesälukemiseen panostetaan ja kirjan ympärille tehdään kesätapahtumia Vammalasta Sysmään. Mökkiläisen kantamuksiin kuuluvat dekkareiden ohella finlandiavoittajat ja tiedonjulkistamispalkitut eli ne julkisuutta saaneet teokset, joiden lukeminen kuuluu yleissivistykseen.

Niin, yleissivistys? Harvoin pysähdymme pohtimaan sitä miten syvällisesti kirja on vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin. Kirja avautuu monessa yhteydessään – tärkein liittyy elämyksiin ja tietoon.  Englantilaisen filosofin, Sir Francis Bacon latinankielisestä julkaisusta Meditationes Sacrae vuodelta 1597 on peräisin sanonta ”tieto itsessään on myös valtaa” (Nam et ipsa scientia potestas est). Scientia tarkoittaa sekä tietämistä ja tietoa että osaamista, taitoa ja perehtyneisyyttä. Potestas viittaa valtaan kykeneväisyytenä.

Baconin iskulause voidaan tulkita modernisti. Osaamisen ja kirjan avulla on tuotettu tietoa ja tasa-arvoa sekä valistusta ja vallankumouksia. Kirjan murrokset ovat olleet Euroopan muutoksen saranakohtia; moderni painotaito, tuo gutenbergiläinen osaaminen, avasi 1500-luvulle kirjamaailman kansalle ja levitti oppineisuutta suljetuista luostareista laajempiin väkikerroksiin.

Siitä alkoi kirjaviisauteen nojaavien auktoriteettien kaato. Ensin asemaansa menetti kirkko (reformaatio) ja sitten monarkia (Ranskan vallankumous). Lopulta paikkaansa joutuivat puolustamaan muutkin eliitit, kun valistus ja koulutususko alkoivat tasoittaa rahvaan tietä. Ei-uskonnollisen kirjallisuuden leviäminen jalosti modernia ajattelua keskustoista periferioihin.

Kirjallisuudella oli tärkeä rooli kansallisuusaatteen muotoilussa ja levittämisessä. Reunavaltiot saivat runeberginsä ja topeliuksensa ja vapausaate alkoi hehkua Balkanilta Suomeen ulottuvalla vyöhykkeellä. Kansanvalistus ja koulutusinnostus liittyivät kirjaan ja oppineisuus mahdollisti sosiaalisten erojen tasaamisen. Syntyi sivistysliikkeitä, ja työväestö tiedosti epäkohtia oikeaoppista kirjallisuutta lukemalla. Kansanliikkeissä uskottiin kirjaan ja valistusaate kukoisti.

Suomi kuuluu kirjavyöhykkeeseen eli sivistyksen synnyttämäksi maaksi. Talonpoikaisessa, pappisvetoisessa maassa aapiskukko ja peruskoulu nousivat yhteiseksi nimittäjäksi. Kirjan ympärille muodostui merkittävää taloudellista ja kulttuurista toimintaa, kirjakauppoja ja kirjastoja, painotaloja ja kustantamoita. Useat, kuten opettajat, tutkijat, kirjailijat, kustannustoimittajat, arvostelijat ja kirjapainajat, alkoivat saada palkkansa kirjan ympärille syntyneistä elinkeinoista.

Onko kirjan tarina päättymässä? Vastaan: ei ole. Uusia kirjanimikkeitä ilmestyy vuosittain noin 11 500. Tietokone on siunaus. Se mahdollistaa sähkökirjat ja tuo kirja-aarteet digitoituna miljoonien lukijoiden ulottuville. Kirja kuolemaa on povattu pitkään. Vielä emme tiedä digitalisoitumisen seurauksia, mutta yksi on varmaa. Kirja säilyy tuotteena, vaikka alusta muuttuu.

(Kolumni Lännes Media 19 VII 2015)

 

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2015

Demokratian kriisi?



Mielenosoituksia valtiota vastaan ja protesteja parlamenttien edessä. Onko tässä aikamme kuva? Ilmassa on kansalaisten vihaa, katkeruutta ja voimattomuutta. Valtiot ja valtioliitot, kuten Euroopan Unioni, eivät pysty tarttumaan suuriin ongelmiin, ja pienetkin jäävät hoitamatta. Ilmassa on epätietoisuutta ja ahdistusta tulevaisuudesta. Populismi kukoistaa ja yksinvaltaisuutta ajavat johtajat saavat kannatusta.  
Meillekin lainehtivat puheet kansanvallan kriisistä. Maan hallitusta johtaa insinööri yritysmaailmasta tutuilla otteilla, ja politiikkapuhe ideologisine virityksineen on saanut väistyä. Valtion alasajoa on tehty jo vuosia, jollei vuosikymmeniä. Ensin hävitettiin läänit ja historiallisesti toiminut aluehallinto. Sitten kavennettiin tasavallan presidentin valtaoikeuksia ja ryhdyttiin mylläämään ministeriöitä. Nyt uusiksi pannaan myös keskushallintoa ja valtioneuvoston työskentelyä sekä kuntarakennetta.
Ilmassa on sakeaa tahtoa haluta kaventaa julkisen vallan vaikutusta. Siinä kannattaa kuitenkin liikkua maltillisesti. Jonkinmoinen ristiriita vallitseekin siinä, että kaventajat samalla esittävät elämisen laatua parannettavaksi sellaisin toimenpitein, joita pääasiassa vain julkinen valta voi toteuttaa.
Topeliuksen Välskärin kertomusten Aaron Perttilä kiteytti oman näkemyksensä hallinnosta: ”Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessa, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riistää itselleen kuninkaalta valtaa ja kansalta omaisuutta.” Ei Perttilän näkemys täysin vanhentunut ole, mutta ihan niillä eväillä ei tänä päivänä selviydytä: jotain tarvitaan siinä välilläkin.
Nimittäin sitä hallintoa ja kansanvaltaista politiikkaa. 
Tässä maassa on historiallisesti oltu valtiouskollisia.  Valtiouskovaksi tultiin, kun aristokraattinen yläluokkaisuus oli ohutta, porvarillinen keskiluokka oli heikko ja virkamiesvetoisuus vahvaa. Kriisit, lamat ja kapinat vaikuttivat siihen, että neutraalille valtiovetoisuudelle oli tilausta sisä- kuin ulkopolitiikassa. Valtiosta tehtiin jopa naisten ja tasa-arvon ystävä 1970-luvulla, kun hyvinvointia valtiollisteltiin. Valtion kehittäminen yhdisti pitkään kansaa. Suomalaisen valtiojärjestyksen historiaan on liittynyt keskeisesti snellmanilainen prinsiippi: toiminta valtion hyväksi lisää yhteistä ja henkilökohtaista hyvää.
Uudistusinto koskee nyt paikallistasoa eli kuntahallintoa. Kunnallishallinnon ja politiikan erilainen suhde valtaan on tämän päivän hankauspisteessä. Sitä halutaan virtaviivaistaa. Monet tutkijat korostavat, että hallinto on saavutetun vallan käyttöä, politiikka tavoittelee valtaa.  Kansanvallan peruselimet koetaan raskaina ja vaikeasti hallittavina, ja ”valtaan” halutaan tehoa, toimialamalleja ja palkattuja luottamusmiehiä eli ammattipoliitikkoja.
Onko demokratia - ja luottamusmiesjärjestelmä - todella aikansa elänyt?  Pohjoismaiseen linjaan on kuulunut kansanvaltaisuus. Ei kai 2010-luku piirry historiaan menetetyn demokratian aikakautena? Ollaanko Suomessakin jo ”putinismin” tiellä? Jäljet pelottavat. Mutta toisaalla…vireä kaupunkitoiminta takaa sen, että ”lisää kaupunkia kaupunkiin” on kaduilla joka päivä. Moniarvoisuutta on vaikea kaapata. 

(Töölöläinen 18. kesäkuuta 2015)


Tunnisteet: , , ,

maanantaina, kesäkuuta 15, 2015

Helsingin henki 1975 ja 2015

Euroopan historiaan Helsingin nimi piirtyy kahdesti: olympialaisten yhteydessä 1952 ja Euroopan yhteistyö ja turvallisuuskokouksen voimalla 1975. Tuolloin syntyi ”Helsingin henki”, kylmää sotaa lämmittänyt yhteistyö, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat saatiin saman pöydän äärelle. Suomi sai huomattavan paljon julkisuutta, ja Helsingin henki nousi symboloimaan liennytystä ja suurvaltojen välistä yhteistyötä.

Helsinki liittyy näin nimenä kriisien ja sovinnontekojen aikajanaan. Eurooppa on sodan, mutta myös rauhan maaosa: rauhansopimukset ja eurooppalainen historiakuva ovat liittyneet yhteen aina Westfalenista (1648) Wieniin (1815) ja senkin jälkeen muun muassa Versailles’ssa (1920), Jaltalla ja Teheranissa (1943–45). Jokainen kokous on jättänyt syviä jälkiä maanosamme politiikkaan, itseymmärrykseen ja diplomatiaan.
Kun tänä kesänä piipahdatte Helsingissä, käykääpä Finlandia-talossa katsomassa pientä sympaattista ETYK 40v –näyttelyä. Ja tietenkin: tutustukaa taloon! Se on kelpo aikakautensa tunnus. ETYK:in kokousisännyys kuvasti Suomen aktiivista pyrkimystä kansainväliseen liennytykseen. Finlandia-talolla, saman pöydän ääressä, istuivat Euroopan korkein valtiojohto sekä päämiehet Yhdysvalloista ja Kanadasta. Saksojen ykköset, liittokansleri H. Schmidt (BRD) puoluejohtaja E. Honecker (DDR) istutettiin vierekkäin alkupäähän, sillä kokouksessa noudatettiin maitten järjestämistä ranskan kielen aakkosten mukaan.

Presidentti Kekkoselle kokous oli ulkopoliittisen uran huipentuma, joka petasi hänelle nostetta jatkokauteen vuoden 1978 jälkeen. Kekkonen otti henkilökohtaisesti vastaan lähes kaikki lentäen saapuneet valtiojohtajat. Vain Neuvostoliiton Leonid Brežnev tuli Suomeen junalla. Kekkonen sanoi Etyk-konferenssin avajaissanoissaan, että tuskin mikään tapahtuma on nostattanut suomalaisissa sellaisia toiveita kuin Etykin kokoontuminen.
ETYK:n päätöspöytäkirja symboloi idän ja lännen liennytystä ja toisen maailmansodan tuloksena syntyneen tilanteen tunnustamista. Kolmas kori petasi uusia periaatteita, kuten ihmisoikeuksia, kansainväliseen kanssakäymiseen. Se alkoi pian rapauttaa kansandemokratioita ja työntää muun muassa Puolaa ja DDR:ää liikkeeseen, mikä lopulta vaikutti Berliinin muurin kaatumiseen.

Vaikka ETYK 1975 on historiaa, on se jättänyt vahvan muistijäljen. Ei ole sattumaa, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj järjestää järjestön 40-vuotisjuhlakokouksen Helsingissä ensi kuussa. On symbolisesti tärkeää, että kokous pidetään Finlandia-talossa kuten alkuperäinen ETYK-kokous. Parlamentaarisen yleiskokouksen istuntoon odotetaan useita satoja osallistujia 57 jäsenmaan parlamenteista sekä kumppanuusmaista.

Tapaus on julkisuudessa aikaansaanut vähemmän rummutusta ja lievempää euforiaa kuin 1975 kokous. Se on outoa. Kuuluisat ETYK-arvot, turvallisuus ja yhteistyö, toteutuvat edelleen samalla tavalla kuin aikaisemmin: kohtaamalla, keskustelemalla ja luomalla yhteinen tahtotila paremmasta tulevaisuudesta. On jälleen tilausta tehdä Helsingin hengestä rauhan tekojen osa vuonna 2015.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä sunnuntaina 14 VI 2015)

 

 

Tunnisteet: , , , ,

sunnuntaina, toukokuuta 24, 2015

Ihanat designerinuoret ja suomalaisen (vaate-) teollisuuden todellisuus


Viime perjantai-ilta kului Aalto-yliopiston muodin opiskleijoiden hienossa Näytös15 - kavalkadissa Suvilahden kattilashallissa. oli vähän omkin lehmä ojassa, tytär kokoelmineen esittäytyi numerolla 14. koko ekvät oli tehty hommia, suunniteltu vaatteita, ostettua kankaita ja turkispaloja, painettu kuvoita, ommeltu asuja, liimailltu tossun palaisa yhteen ja kudottu villaosuuksia. Tätä kaikkea sivustakatsojana ihmetellessä tuli mieleeni, mitä kirjoitin suomalaisesta vaatesuunnittelusta ja sen esillepanosta vuonna 2009 - tuolloin tytär opiskeli vuoden Ruotsissa ja se tuli ajatuksiin. Panen aatteeni nyt tänne, aikoinaan sain ääneni kuuluviin HS:n mielipidepalstalla, eiväkä ajatukset ole millään lailla vanhentuneet. Missä on moderni vaateteollisuus tässä maassa? Mutta nyt vuoteen 2009:

Viime viikolla mediassa noteerattiin näyttävästi Taideteollisen korkeakoulun muotisuunnittelun opiskelijoiden kevätnäytös. Vaatteet pääsivät post-modernien mallien yllä catwalkille. Komeissa kuvissa (HS 5.6.09) nähtiin punavalkoisia turkiksia, ihmisten hiuksista tehtyjä leninkejä ja ”kafkamaisia” neuleita. Lavalla esiteltiin foliohousuja ja liimalla tehtyjä neuletakkeja. Nuorilla suunnittelijoilla oli mahdollisuus irrotella ja osoittaa luovuuttaan. Katsomossa istuivat uran kannalta tärkeät ihmiset.
Luovuutta ja suunnittelun hulluutta ei tästä maasta puutu! Kuten toimittajat totesivat, lopputulokset olivat enemmän taidetta kuin käyttövaatteita. Tässäkö on suomalaisen designin sudenkuoppa? Myyttinen kuva suurista suunnittelijanimistä elää edelleen vahvasti, ladaten koulutukseen raskaita paineita. Muotoilu ja siinä ohessa vaatesuunnittelu kantaa kansallisella ihanteellisuudella kyllästettyä taakkaa – olisiko jo aika vapautua sen puristeesta?
----------
Muotoilusta tuli kansallinen symboli toisen maailmansodan jälkeen, kun nuoret suunnittelijat voittivat kansainvälisiä palkintoja. Julkisuudessa vahvistui kuva kulttituotteista, lasiesineistä, vaatteista ja kankaista. Esineiden ja tekstiilien maine levisi ahkeran markkinoinnin, lehtikirjoitusten ja kansainvälisen arvostuksen ansiosta. Jäljelle 1950- ja 1960-luvun suunnitteluoptimismista on jäänyt muisto muotoilun kultakaudesta.
Kansallisuuden osoittamisesta tuli modernin taideteollisuuden avainstrategia maailmalla. Syntyi taiteilijoita ja designereita, jotka olivat samalla kertaa omaperäisen suomalaisia ja muille kiehtovia.  Muotoilun kultapossukerhoon kuuluivat Tapio Wirkkala, Armi Ratia, Timo Sarpaneva, Kaija Aarikka, Kaj Franck ja monet muut taideteollisuuden kärkinimet. Heidän tuotteena nähtiin osana suomalaista luontoyhteyttä. Toinen tie menestykseen oli korostaa esineiden erilaisuutta ja eksotiikkaa.
Kultapossukerho jätti väkevän perinnön. Kuten muodin opiskelijanäytös osoitti, taideteollisuutta tehdään edelleen vahvalla ideologisella latauksella. Nerokasta suunnittelulahjakkuutta odotutetaan vuosi toisensa perään. Avainsanana ovat innovatiivisuus ja luovuus. Korkealentoinen elitismi leimaa yhä kaikkea taideteollisen ympärillä käyvää opetusta ja keskustelua. Menneisyyden arvoihin sitoutuva kulttuurin paine on raskas ja siitä on vaikea vapautua.
--------------
Kulttuuri kuitenkin kaupungistuu, ja sen mukana arvot. Taideteollisuudessa on kaksi sanaa, ”taide” ja ”teollisuus”. Meillä korostuu edellinen, muualla maailmassa marssitaan jälkimmäisen tahdissa. Elämisen perustarpeita, syömistä ja pukeutumista, nukkumista ja seksuaalisuutta, leimaa lyhyttempoisuus ja hektisyys. Muoti on arkipäiväistynyt ja teollistunut ajassa nopeasti muuttuvaksi syketuotannoksi.
Suomi on selvästi jäänyt kaupunkiteollisesta kehityksestä. Kivijalkaa on pidetty raskaassa savupiipputeollisuudessa, tekniikan, metsän ja metallin arvoissa. Siirtymä maalta kaupunkiin ei ole tuottanut ymmärrystä teollisen tuotannon muuttumisesta ja palvelun merkityksen kasvusta. Kuluttamiseen ja palveluun, muotiin ja moniarvoiseen elämäntapaan liittyvät tarpeet tulee ottaa vakavasti.
Muutos koskee teollisuuden asenteita ja koulutuspolitiikkaa. Pöydän ääreen olisi koottava elinkeinopolitiikan päättäjät pohtimaan sitä, miten huonekaluista, muodista, musiikista ja ruoasta voitaisiin tehdä globaaleja, mutta Suomesta käsin tehtyjä massatuotteita. Kannustavia esimerkkejä löytyy läheltä. Suomi on valovuosien päässä Ruotsin kokemuksista. Naapuri on onnistunut tekemään Abballan, Ikeallaan ja Hennes & Mauritzillaan mahtavan rakennemuutoksen. Muutos lähtee nuorista, opettamisesta ja tahdosta sitouttaa nuoret suunnittelija ja teollisuus yhteen. Pallo on nyt myös teollisuudella. Vain siten ”vihreän kullan” tilalle voidaan saada tekstiilivallankumous!

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, toukokuuta 05, 2015

Voidaanko historiasta oppia? Helsingin yleiskaavasta 2016

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Yleiskaavan ydinkysymys on asumisen määrän lisääminen ja laadun kasvattaminen. Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Uusia uljaita kaupunginosia on nousemassa satama- ja muille vastaaville alueille.  

Yleiskaava 2016:sta otetaan kantaa myös olemassa olevaan. Tarvitaan urbaania elämäntapaa kunnioittavaa täydennys-rakentamista ja lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uudenlainen kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Sosiaalinen puhe kaavaehdotuksessa on kuitenkin varsin marginaalista; nyt mennään ”elinkeinoelämän” ehdoilla.  Pohtimista kaipaisi se, mitä tuo elinkeinoelämä tänään on H:gissä – valtaosa alueen yrittäjistä on pien-, palvelu- ja mikroyrittäjiä. Minkälaista kaupunkia nämä elinkeinonharjoittajat tarvitsevat? Sama pohdinta koskee kaupan palveluiden mitoitusta: jatkammeko/sallimmeko vähittäiskauppaa suuyksiköissä vai tuemmeko alan pienyrittäjyyttä?

Voidaanko tätä kehitystä yleiskaavalla estää tai hillitä? Suurin avoinna oleva kysymys kaavassa liittyy sen optimistiseen väestökehitysarvioon. Nyt kuitenkin edelleen pääkaupunkia suunnitellaan kuin irrallaan alueestaan ja maakunnastaan. Kaavaselostuksesta ei käy ilmi mikä on Helsingin väestökehitysarvio suhteessa muun seudun asukasmäärätavoitteisiin, kärjessä Espoon ja Vantaan kasvu. Vaihtoehtoiset väestökehitysmallit ja naapurikuntien kehityksen huomioon ottaminen tulisi olla kaavaehdotusta läpäisevä periaate. Sama koskee maakuntakaavaa: kuinka se näkyy?

Mistä yleiskaavan esikuvat tulevat? Taustalla on nopea väkiluvun nousu, ja siihen kiinnittyvä jatkuvan kasvun idea. Suomen pääkaupunkiin on viimeisen 200 vuoden aikana haettu maailmalta: Pietari aluksi, sitten Pariisi ja Lontoon sata vuotta sitten. Helsingin esikuvat ovat aina kansainvälisiä. Nyt painopiste on yleisglobaali, kun maailmassa väestö keskittyy kaupunkeihin. Perusta on muun muassa kasvun edellytysten turvaamisessa, ”ydinkeskustamaisessa” rakentamisessa, liikkumisen ohjaamisessa kestäviin kulkumuotoihin, ja merellisyys eli rantareitti sekä ”viherverkostokaupungin idea”.

Edessä on valintoja - nyt on valittava täydennysrakentamista, Helsingille luontaisen vihreyden keskittämistä ja kahlitsemista sekä (myös poikittaisen) raideliikenteen kehittämistä ja ainakin 5 500 asunnon vuosittaista rakentamista. Lisänä tulee uusien alueiden ottamista rakentamiseen. Tavoitteet ovat pääosin hyväksyttävissä, mutta samalla voidaan kysyä: onko Helsingistä tarkoitus tehdä vain asumiskone, josta muut toiminnat halutaan poistaa? Jaamme noin 100 000 helsinkiläisten kanssa huolen siitä, että Malmin lentoaseman alasajo ei edistä hyvää kaupunkikulttuuria. Tavoite ”edullisista asunnoista” muuttuu ontoksi, sillä lentoaseman alla oleva savimaaperä ulottuu 10–25 metrin syvyyteen asti ja sen työstäminen tuottaa kallista rakentamista. 
Helsinki elää nyt ja tulevaisuudessa kukoistuksena suurta aikaa. Nyt esikuvaksi on nostettu Berliini, joka kylmän sodan jälkeen avautui Euroopan sykkiväksi kulttuurin pääkaupungiksi.  ”Syke” on yksi niistä monista sanoista, joilla ohjataan kaupunkiin liittyviä mielikuviamme. Syke rinnastuu dynaamisuuteen. Se on ominaisuuksia, joita kehittyvät kaupungit tavoittelevat – ja myös tämä yleiskaavaehdotus.

Yleiskaavan ja sen jälkeisen jatkotyön suurin haaste on edelleen asukas- ja asiantuntijapalautteen suodattaminen. Uudet sukupolvet ovat ottaneet kaupungin haltuunsa. He eivät tyydy edeltäjiensä hallintokulttuuriin ja 50-vuotta kattaviin ”suunnitteluraameihin” tai kieltoihin ja sääntöihin. Pääkaupungin haasteena on se, että tällä asuu Suomen koulutetuin väestö, joka haluaa jättää jälkensä kaupunkiin. Syntyy (usein erinomaisia) vaihtoehtoisia urban-kaavoja ja kaupunkipolitiikan ideapapereita, arkkitehtien visioita jne. Kysynkin, miten ne näkyvät nyt käsillä olevassa yleiskaavaluonnoksessa?
Nyt kaavasuunnitelmassa on paljon dynamiittia, joita kuvataan tyylikkäällä byrokratiakäsitteellä ”esikaupunkien kerrostaloalueiden herkkyystarkastelu”.  Kun ihmiset kiinnyttävät asuinalueensa maisemaan ja kulttuuriperintöön, on selvää, että muutos aikaansaa liikehdintää. Näin on tapahtunut Tuomarinkylässä, Malmilla, Tapaninkylässä, Munkkiniemessä ja juuri nyt myös merellisessä Helsingissä. Kaavoitustyö on saatava piankin entistä vuorovaikutteisemmaksi. Asiantuntemusta on pääkaupungin virastossa, mutta voisiko pohtia, että alueita koskeva kaavoitus jalkautettaisiin vielä tehokkaammin kaupunginosiin, jotta turvataan mahdollinen tuleva kaavakonflikti. Ne kuluttavat tavattomasti sekä virkamiesten että luottamushenkilöiden ja asukkaiden energiaa, ja tuottavat hedelmättömiä arvovaltakiistoja.
(Puhe Helsingin valtuustossa 5 V 2015)

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, huhtikuuta 06, 2015

Toleranssia, toleranssia!


Pääsiäisen rituaaleihin on kuulunut paavin Urbi et Orbi –puhe Vatikaanista. Nykyisen kirkkoruhtinaan edeltäjät tapasivat lopettaa puheensa tervehdykseen, joka annettiin 65 kielellä, myös suomeksi. Monikielisen pääsiäissanoman haluttiin vahvistavan kaikkien uskovien uskoa ja yhteistä suvaitsevaisuutta erityisesti kriisien koettelemassa maailmassa. 

Vaikka uusi paavi Franciscus luopui tästä tavasta – hän puhuu vain italiaksi – on suvaitsevaisuus läsnä kirkkoperinteessä. ”Toleranssi” liittyi keskiaikaisen kirkon strategiaan, jolla luotiin kosketus pienempiin uskontokuntiin. Se merkitsi paikallista ja passiivista sallivuutta esimerkiksi suhteessa juutalaisiin. Nämä saivat elää rauhassa niin kauan kuin olivat sopuisasti ruodussa, tai kuten meillä todetaan, elivät ”maan tapojen” mukaan.
Kirkollinen toleranssi saattoi kestää yhden ediktin verran, ja muuttua nopeastikin. Aikaa myöten ”toleranssi” kuoriutui kirkollisesta kaavustaan ja käsite jalostettiin paremmin sopimaan poliittisen demokratian hyvemaailmaan. Tolerantti muodostui synonyymiksi avarakatseisuudelle, liberaalille ja ennakkoluulottomalle ihmiselle.
Suvaitsevaisuudesta tuli länsimaisen modernin yhteiskunnan tunnus: se oli kasvatuksen, oppimisen kautta saavutettava tila, jossa vähemmistöihin tuli suhtautua sallivasti ja ymmärtävästi. Ymmärrystä seuraisi halu antaa vähemmistöillekin ”yhteiselämässä esiintymisen oikeutta”, kuten Nykysuomen sanakirja (1985) määrittelee, ”kunhan ne eivät ole ristiriidassa siveellisen tietoisuuden kanssa”.
Toleranssikäsitteen tutkimuksessa on voitu osoittaa, että ”olla suvaitsevainen” muuttui näin pitkin-hampain-sallivuudesta osaksi nykyaikaisen ihmisen aktiiviasennetta. Toleranssin vaatimuksesta tuli demokraattisen yhteiskunnan kittiä, jolla rakennettiin kanssakäymistä konservatiivisten ja liberaalien ideologioiden välille. Suvaitsevaisuus kytkettiin ihmisoikeusajatteluun, ja molempien avulla määriteltiin sopivat vähemmistöt ja niille paikka, roolit ja rajat.
Suvaitsevaisuuden väri oli vaaleanpunainen: käsite liukui keskusteluun 1960-luvulla liberaalien ja vasemmiston työntämänä. Meillä Pohjoismaissa mentiin niin pitkälle, että suvaitsevaisuuspuheesta tuli osa valtiollista politiikkaa ja demokratiakasvatusta. Toleranssi ei enää liity vain pyrkimykseen kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, vaan se on itsessään hyvän, sallivuuteen perustuvan yhteiskunnan huippuarvo.
Kylmän sodan liepeillä liberaali demokratia voitti. Toleranssia saatettiin surutta osittaa, kun ajat olivat hyviä ja jaettavaa riitti enemmistöille ja vähemmistöille. Kun demokratian ideaalit ja epätasa-arvoinen todellisuus eivät enää kohtaa, syntyy jännitteitä. Tolerantit eivät helposti suvaitse uusinta ”vähemmistöä” eli viime vuosien arvokonservatismin nousua. Kun tutkimusten mukaan henkiset arvot ja ihmissuhteiden merkitys korostuu ja materialististen arvojen merkitys pienenee, sopi kysyä kumpi voittaa: liberalisoituminen vai arvojen kääntyminen kentistä konservatiivisempaan suuntaan?
(Julkaistu Lännen median lehdissä pääsiäisenä 2015)

Tunnisteet: , , , , ,