keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013

Klassisen musiikin kesätapahtuma pääkaupunkiin

Kaupungeista puhutaan näyttämöinä tai tapahtumapaikkoina; viittaus pitää sisällään olennaisen piirteen urbaanista katuelämästä. Katu ja kaduilla tapahtuvat kohtaamiset erottavat kaupungin muista yhteisömuodosta, ennen kaikkea maaseudusta ja kylistä. Kaupunki on sosiaalisen toimeliaisuuden teatteria ja urbaanin elämän mittari on kaduilla liikkuvaa ihminen. Kaduilla tapahtuu kaupunkilaisen identiteetin rakentuminen, suhteen luominen ympäristöön ja toisiinsa.

Helsingissä uudeksi kaupunkikulttuurin mittariksi on muodostunut festivaalien ja katutapahtumien määrä. Superviikonloppu koettiin kesäkuun päätteeksi, kun rannoilla ja puistoissa sekä toreilla ja turuilla koettiin tuskaa, rock-the-beach-partya ja lukuisia kaupunginosatapahtumia. Ilahduttavaa, että väkeä oli runsaasti liikkeellä ja tapahtumat muodostuivat järjestäjilleen menestykseksi.

Hurjasti on vettä virrannut Vantaankoskella niistä vuosista, kun ainoita kesätapahtumia Helsingissä olivat Seurasaaren kansantanssit ja sotilassoitto Kappelin lavalla. Kenttä monipuolistui 1980-luvulla, kun yksityiset radioasemat ja Juhlaviikot alkoivat järjestää ulkoilmakonsertteja Kaivopuistossa, satama-alueilla ja Senaatintorilla. 2000-luvun alussa Helsingin kaupunki sai tapahtumayksikön, ja politiikka muuttui: kesäsesonkina kaupunki täytyy sadoista pienemmistä ja suuremmista soitannallisista tilaisuuksista.

Silti jotain puuttuu. Monille meistä tuttuja ovat amerikkalaisten suurkaupunkien keskustojen näyttävät puistokonsertit ja tanssitilaisuudet, jonne viikonloppuisin sonnustaudutaan tuolein, pöydin ja piknikporukoin. Sinfoniaorkesterit ja baletit avaavat ohjelmistoaan kaikille ja maksutta. Eurooppalaisissa kaupunkipuistoissa kuullaan paikallisten suuruuksien musiikkia, Mozartia Salzburgissa, Chopinia Varsovassa ja Straussia Wienissä. Berliinin filharmonikkojen kevätkauden päätöksen eli ”metsäkonsertin” tuhannet liput Waldbühnessä Charlottenburgissa myydään heti loppuun jne.

Helsinki on Robert Kajanuksen, Jean Sibeliuksen, Oskari Merikannon, Toivo Kuulan ja Armas Järnefeltin kotikaupunki – muutamia nimiä mainiten. Helsingissä ovat maan parhaat musiikkioppilaitokset ja konservatoriot, Suomen tunnetuimat kuorot ja orkesterit. Vaatimaton pyyntö olisi, että kaupunkiin saataisiin kesäksi klassisen musiikin puistofestivaali tai ulkotapahtumia, jotka kunnioittaisivat pääkaupunkimme musiikkiperintöä klassisen musiikin keskuksena. Sibelius-viikko olisi palautettava Helsingin juhlaviikkojen osaksi tai omaksi tapahtumakseen. 
 
Suomen suvi täyttyy lukuisista klassisen ja kevyemmän musiikin kesätapahtumista. Niistä suuri kiitos. Maaseudun ja pienempien kaupunkien kulttuurifestivaalit ovat mainio osoitus kulttuurisen hengen voimasta. On suurenmoista kuulla hyvää musiikkia kartanoissa ja oopperaladoissa sekä jazzteltoissa ja vpk-lavoilla. Yhtä kaikki, klassinen musiikki voisi soida kauniisti kesäkuukausina Esplanadin-puistossa, Töölönlahden rannoilla tai Rautatientorilla. Esikaupunkien julkisista tiloista puhumattakaan!
(Julkaistu myös HS/mielipide 3 VII 2013)

Tunnisteet: , ,

tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Kaameat kadut ja kauniit kaupungit


Jokainen, joka viettää tovin tai kaksi maailman suurissa kaupungeissa, tekee raakaa vertailutyötä suhteessa kotinurkkiin.  Omat pikkuiset suurkaupunkimme näyttäytyvät ankeahkoina, kun rinnalle nostetaan vaikkapa jylheä New York, vilkas Berliini, elegantti Pariisi, kaunis Tukholma tai helposti lähestyttävä Amsterdam.  Metropoleissa kaikki on suurempaa, kauniimpaa ja värikkäämpää. Turistin elämä sikäli helppoa, että lyhytlomalla ei joudu kohtamaan suurtaajamien takapuolta, sosiaalista eriarvoisuutta, köyhyyttä, saasteita tai muuta vastaavaa.

Palasin Roomasta Helsinkiin noin viikko sitten. Vein ikuiseen kaupunkiin koko joukon yliopiston opiskelijoita, ja antiikkiaan kunnioittava kaupunki teki nuoriin vaikutuksen. Vilkasta, vireää, italialaista. On aina ilahduttavaa opettaa nuorempia sukupolvia arvostamaan välimerellisiä käytöstapoja ja sosiaalisuutta, hyväntuulisuutta, latinaa, historiaa ja palvelukulttuuria ja hyvää ruokaa. Silti on todettava, vuosikymmeniä kun olen ihaillut roomatarten pettämätöntä eleganssia, että Helsingissä pukeudutaan tätä nykyä persoonallisemmin ja rohkeammin.
Muotinumerot olivat tällä kertaa 10-9 Suomen pääkaupungin hyväksi. Mutta muuten Helsingin keskustassa ensimmäisenä pisti silmään Roomasta poikkeava roskaisuus. Kuin varkain on meille päässyt pesiytymään kummallinen välinpitämättömyyden roskailukulttuuri ja vastuuttomuus. Yhteinen katutilamme tuntuu olevan tilaa, josta kukaan ei välitä. Keskustan kuljetuimmat paikat ovat täynnä tupakantumppeja, karkki- ja jäätelöpapereita, tyhjiä muovipulloja ja muuta näkyvää jätettä. Yleiset roskakorit, joita on liian vähän, pursuavat tavaraa.
Kun katsetta nostaa ylöspäin, ei näkymä parane. Liian monet näyteikkunat ovat pölyn peittämiä tai epäkiinnostavasti somistettuja. Kevään tulo tuo katurakentajat, putkimaakarit ja sähköasentajat julkiseen tilaan, yleensä keskustaan. Helsinkiläistä on, että päällysteet revitään auki ja työ tehdään, mutta viimeistely unohtuu. Lopputuloksena on välinpitämätön sotku, työkalujen, muovinarujen, aidankappaleiden, katukivien ja ajoesteiden heitteillejättö yhteiseen tilaan.  Teiden varret, liikennejakajat ja kadun pientareet ovat kuin keskisuuria ongelmajätteen kaatopaikkoja.
Jos vielä jaksaa katsettaan nostaa, voi huomion kiinnittää julkisiin kalusteisiin, katulamppuihin ja liikemerkkeihin. Pääväylilläkin katuvalaistuksen pidikepylväät ovat hailakanharmaita tai ruostuneita, päästään karkeasti katkaistuja tolppia, joiden välissä roikkuu jälleenrakennusajalla (?) suunnitteluja ankeita valaisimia.  Liikennemerkit jatkavat samaa yleisharmaata linjaa, ja ovat usein kallellaan ja kaatumassa. Harmaa on kunnallisen infran yleisväri, jonka vetovoimaan luotetaan myös bussikatoksissa, kaiteissa ja aidoissa.
Maailma on täynnä suuria ongelmia, mutta pienistä ongelmista on helpompi lähteä liikkeelle. Siksi ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Helsingin vahvat valtit, merellisen raikkaus, helppo kuljettavuus ja turvallisuus kärsivät, kun yksityiskohdat pettävät. Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin; katutilaa hallinnoi kunta, jossa vielä ei osata koordinoida katutöitä eikä huolehtia ”fiinsliipauksesta” eli työn viimeistelystä.  Mutta vikaa on meissä asukkaissakin! Liian harva jaksaa suhtautua julkiseen tilaan samalla rakkaudella kuin omaan kotiinsa. Odotamme, että kyllä joku muu (=kaupunki) hoitaa.  Muutos voi lähteä pienestä ja monissa kaupunginosissa vaikuttaa jo yksilöitä tai ryhmiä, jotka tarttuvat katutilan epäkohtiin hanakasti.  Tilausta olisi urbaanit siivoustalkoot –päivälle. 
(Julkaistu myös Töölöläinen lehdessä, kesäkuu 2013) 

Tunnisteet: , ,

perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Inhokkina Isänmaa


Vappuaattona seisoskelin Amsterdamin Dam-aukiolla tuhansien hollantilaisten joukossa juhlistamassa uuden kuninkaan astumista tehtäväänsä. Ihmismeri oli kääriytynyt oranssiin eli Alankomaiden kansallisväriin. Ryhmä puristi kaltaisekseen ja minäkin hankin appelsiininvärisen pahvikruunun keikkumaan hiuksilleni. Katujuhlat jatkuivat koko illan. Hauskaa oli ilman järin suurta promillemäärää. Positiivinen isänmaallisuus liittyi monarkiaan: yhdessä olemme enemmän!

Sitten tulin kotiin ja pääsin paremman väen illalliselle, istumaan mediassakin vilahtelevan Ärhäkän Asiantuntijan viereen. Vertailimme kokemuksia Euroopasta, ja Asiantuntija parahti lähes kyyneliin: ”Kaipaan niin pois Suomesta, tästä vastenmielisestä, tympeästä maasta!” Ylläpidin keskustelua tokaisemalla jotain mukavista kotikonnuista. Vetosin muun muassa siihen, että onhan tämä maa sentään meidät kouluttanut ja ”eihän täällä nyt hirveää ole jos vertaa Bangladeshiin” – kommentein.  Ohi meni, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Asiantuntija oli vakaa Suomi-inhossaan. 
Kokemukset pakottivat pohtimaan: miksi suomalainen koulutettu keskiluokka, tai ainakin kriittinen älymystö, suhtautuu isänmaahansa niin kriittisesti? Oma kokemukseni lähimiljööstä tukee tilannetta. Monien opiskelijoiden vakikommentti graniittimaassamme onkin: ”Pääsisinpä pois tästä p-a paikasta!” Samaan aikaan kuulen hollantilaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen ja nuorten selittävän omasta maastaan: ”Oh...this is a great country…I love it!” 
Monikulttuurisuustutkija Pasi Saukkonen pohti taannoin väitöskirjassaan Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka (1999) kahden pienen, mutta pienuudessaan erilaisen maan kansallista omakuvaa. Suomen identiteetti luotiin sivistyneistön projektina, ylhäältä alaspäin, perustumaan maiseman, maaseudun ja agraarin tunnusten varaan. Tavoitteena oli vahvan, homogeenisen valtion luominen taistelemaan köyhyyttä vastaan. Alankomaissa oli toisin. Nationalistit korostivat sosiaalista ja uskonnollista moniarvoisuutta (ns. pilarisaatio), kaupunkien kulttuuria, porvarillisuutta ja siihen kietoutunutta joustavuutta. Vahva paikallistaso ei kaivannut rinnalleen valtiollista kontrollia.
Saukkonen vertaili suomalais- ja hollantilaisintellektuellien suhtautumista maahansa 1990-luvulla. Tulppaanimaassa ylistettiin edelleen niitä piirteitä, joiden varaan 1800-luvun kansallistunne rakentui: kaupunkikulttuuria, sallivia ja liberaaleja arvoja. Suomalainen nykysivistyneistö puolestaan asetti itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle, joko sitä häveten tai halveksien. Kansa ja massat eivät tarjonneet samastuskohdetta. Suomi koettiin ”tappion maisemaksi” sekä ”nyhertävän ja pikkusieluisen lain ja järjestyksen maaksi”, jossa ”viina maistuu, nyrkki ja puukko irtoavat helpolla”.
Viime vuosina Euroopassa on koettu isänmaallisten tunteiden renessanssi. Ei ole yhdentekevää, mistä isänmaallisuuspuhe muodostuu ja miten sen voimalla tehdään politiikkaa. Menneisyyden kertomukset ovat räjähdysaltista tavaraa vihapuheelle. Historiantutkijan tulkinnat entisajan useista ristikkäisistä kertomuksista eivät pure, kun halutaan yksinkertaistavia ja populistisia tulkintoja. Silti jaksan ihmetellä, miten korkeasti koulutetut jaksavat elää, jos isänmaa koetaan inhokkina. Puretaanko tässä edelleen vuoden 1918 jakolinjaa? Valkoisen Suomen perilliset vieroksuvat punaisia arvoja ja punamieliset ahdistuvat vastaavasti valkotraditiosta? 
Tapaankin sanoa opiskelijoille ja nuorille: lähtekää maailmalle! Menkää töihin, opiskelemaan muualle, ulos oppimaan. Kokemukseni on, että vertailu oman ja vieraan välillä kannattaa. Kun arki jää, alkavat suuret sinivalkoiset linjat piirtyä positiivisina ja patriotismi kasvaa. Puhdas luonto, suhteellisen suuri tasa-arvo, matala hierarkiataso, turvallisuus ja avoimuus kultaantuvat maailmalla. Ongelmia toki on, meillä ja muualla. Paremman ”isänmaan ja ihmiskunnan” rakentaminen on ikiaikainen tehtävämme. Inhoamalla ei tulosta tule…
(Kolumi: julkaistu Suomen Lääkärilehti N:o 23/2013)

Tunnisteet: , , , ,

sunnuntaina, toukokuuta 05, 2013

Ihana, kauhistuttava Amsterdam!


Joka ihmistä vihaa, pysykööt poissa Alankomaista, Amsterdamista. Kaupunki suorastaan pursuaa ihmisiä, kaikkialta maailmalta, kaiken ikäisiä, kokoisia, värisiä. Syövät kadulla, juovat, polttavat maria, kävelevät rinnakkain, pyöräilevät pöyhkeästi, rinnakkain ja peräkkäin, kuvaa ja itsekkäästi. Euroopan itsevarmoin kansa ottaa paikkansa julkisessa tilassa, arkailematta, ylivoimaisella elintasollaan (joka tuo pituutta, muttei ylenpalttisesti lihavuutta..), reippaudellaan, luontevuudellaan ja sujuvuudellaan. En lakkaa ihastelemasta nykyamsterdamilaisia, joiden pyöräilykeskeinen elämäntapa saa meidät fillaroivat helsinkiläiset kuolaamaan ja tärisemään.
On kulunut 20v siitä, kun itse asuin Alankomaissa. Nyt saavuimme katsastamaan Q Beatrixin kruunusta luopumista ja samalla viettämään kevyttä kevätlomaa. Kaupunki on entisellään – moottoritie halkoo maisemaa, kun kentältä tullaan, ja muutama uudehko kerros- ja liiketalo on noussut pelloille. Kaikkialla näkyi oranssia, ja virallisen vallanvaihdon kaksois-W-tunnusta, ja oranssi-sinistä-valkoista värimaailmaa. Uuden hallitsijan/hallitsijaparin kasvot ja/tai kasvokuvat heijastuvat talon seiniltä, parvekkeilla, näyteikkunoista, kaikkialla.  Monarkia on pönöttämätöntä ja valoisaa, kuten kuvissa hymyilevät kuninkaallisetkin.. niin tai koko sana kuninkaalliset tuntuu väärältä, hehän ovat julkisen kuvan mukaan kuin kuka tahansa meistä, tavallisia ja arkisia, lapsiperheen iskä ja äiskä.

Asumme aseman kupeella siis, lähellä ruskeiden kahviloiden ja erotiikkabaarien aluetta, tai suorastaan sen kupeella. Nyt tutustumme alueeseen paremmin: vanhoiksi itseään mainostovia, kahviloita vieri vieressä, kondomikauppoja, erotiikkavälineliikkeitä, frittikioskeja, kapeita katuja ja kujia, paljon ihmisiä, erityisesti nuoria. A-dam on nuorten kaupunki, sen pikkusynnillisyys ja kaupallisuus on kohdennettu ikäryhmälle 15-30v, kaikkialta maailmasta. Tälle ryhmälle ei avaudu – ja miksi pitäisi! – porvarillisuus ja itsesuojelu, joka vahvana A-maissa. Silti alueella tungeksiva väki ja turistit pitävän huolen siitä, että katuelämään kuuluu kummallinen turvallisuuden tunne; kunhan käsilaukustaan pitää kiinni..
Itse A-msterdamhan ei muutu. Väestötilastot kertovat, että maassa asuu nyt 16,7 miljoonaa ihmistä. Se on miljoona enemmän kuin vuonna 1993, kun jätimme alavat maat. Väkimäärä näkyy kaikkialla jalisäksi tulevat turistit: A-dam kuuluu globaalin turismin vaellusreittien kärkikymmenikköön, yhdessä Lontoon, Pariisi, Rooman ja New Yorkin kanssa – sitten tulevat Berliini, Praha, Pietari, Wien..

Nyt vietetään monenlaista 400v ja 200v juhlaa: kaksisataa vuotta monarkian alkamisesta, neljäsataa vuottaa A-damin kolmen pääkanavan suunnittelusta ja Venäjän ja Alankomaiden suhteiden (=Pietari Suuren visiitti) alkamisesta. 2013 ollaan tekemässä muistojen vuotta ja historia kelpaa sellaiseen. Kaupungissa, jossa jokainen keskustan kivi kertoo monisatavuotisen logistiikka- ja keskuspaikka-aseman mukana tuomista monista eduista: vauraudesta, kaupunki-infran monipuolisuudesta ja urbaanista jatkuvuudesta.  Löydämme samoja ravintoloita, kahviloita ja etnisiä paikkoja kuin 20 vuotta sitten. Samat raitiovaunulinjat, samat kulttuurirakennukset, väylät, kauniit ovet, kanaalit, kapeat ajoväylät jne.

Saavuimme siis katsomaan kuinka Q-B luopui kruunustaan. Asialla on historiansa: kuningatar Wilhelmina luopui kruunusta vuonna 1948. Juliana teki sanan 1980 ja nyt vuorossa oli Beatrix 2013. Kolme alankomaalaista naishallitsijaa on luopunut kruunustaan noin 70-75 vuoden iässä. Alankomaalainen tapa on siirtää näin monarkia uuden sukupolven hoidettavaksi. Beatrixin kruunusta luopuminen Amsterdamissa sujui ilman mahtipontisuutta ja lähellä kansaa. Tapahtuma sijoitettiin ajankohtaan, jolloin on kulunut 200 vuotta maan siirtymisestä monarkiaan. Kansallisesti se kohdennettiin ”kuningattaren päivään (30.4.), joka perinteisesti kokoaa kaikki alankomaalaiset kadulle, karnevaalin ja kaupankäynnin hengessä.

Nyt hieman viileähkölle juhlapaikalle Amsterdamin Dam-aukion kuninkaan palatsin ja sen tuntumaan, oli saapunut puoli Hollantia ja koko joukko muutakin maailmaa, erityisesti Alankomaiden Karibian alusmaista. Tungos tihentyi aukiolla heti aamusta, karnevalistinen riehakkuus ja oranssi väri leimasivat katukuvaa. Hollantilaiseen tapaan väenjoukko oli hyväntuulisen rauhallinen ja keveästi haikea, kun pidetystä kuningattaresta tuli jälleen prinsessa..

Aamupäivän luopumisseremoniaa leimasi koruttomuus ja kodikkuus. Kuninkaan palatsi on Amsterdamin entinen kaupungintalo, hollantilaisen vaurauden symboli. Kello kymmenen kuningatar allekirjoitti luopumisasiakirjan maan korkeimman poliittisen johdon ja kuninkaallisen perheen läsnä ollessa. Kun selvästi liikuttuneet uusi ja vanha hallitsija ilmestyivät parvekkeelle, yleisömeri repesi huutoihin. Aukioväelle esiteltiin myös uuden kuninkaan Willem-Alexanderin ja prinsessa Máximan kolme tytärtä. 
Uusi kuningas asetettiin toimeensa Amsterdamin Uudessa kirkossa, jossa edustuslaitos piti kokouksensa. Kuningas vannoi näin valan korkeimman poliittisen kokouksen edessä, ja paikalla olivat muut kansalliset ja kansainväliset kunniavieraat. Tilaisuutta isännöi Senaatin puhemies, ja seremoniassa sovittiin hallitsemisen perussäännöt: kuningas lupasi noudattaa perustuslakia ja toimia velvollisuudentuntoisesti virassaan.

Kruununjalokivet olivat vain symbolisesti esillä uuden hallitsijan noustessa valtaan. Kuninkaan tunnukset, kruunu, valtikka ja valtakunnanomena ovat sivupöydällä yhdessä valtakunnan miekan ja hallitsijan standaarin kanssa. Alankomaiden kuninkaallinen perimysjärjestys muuttui: nyt maahan saatiin kruununprinsessa Catharina-Amalia, kuninkaan vanhin tytär, josta tehtiin Oranjen Prinsessa. Päivän juhlintaan kuului vielä vastaanotto kutsuvieraille ja kuningasparin veneretki Amsterdamin kanavoilla. TV:n välityksellä tilaisuudesta välittyi luonteva iloisuus ja riemullisuus, vahva usko tulevaisuuteen ja valoisuus.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2013

Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!



Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, huhtikuuta 10, 2013

”Historian hampaanjälki” ja muuta pohdintaa kaupunkikeskustoista



Justiinsa (10.4.) on poistuttu ministeri K. Kiurun "kaupunkikeskustat eläväksi" –tilaisuudesta Säätytalosta. Talon hyvä puoli kokouspaikkana on se, että vieraat ja puhujat ymmärtävät pukeutua siististi…niin nytkin.  Puhujalista oli ansiokas: kaupunkihistoriasta väitöskirjaa tekevä Janne Viitamies esitteli kokeneena toimijana Mikkelin kaupunkikeskustan onnistunutta kehittämistä yhteistyössä monien toimijoiden kanssa. Tutkija, tohtori Pasi Mäenpää analysoi oivaltavasti kaupunkilaisuutta tässä maassa (..tunnistin sieltä oman puheeni sävyjä 2000-luvun alkupuolelta..) ja totesi muun muassa, että suomalainen kaupungistuminen edennyt asuntopolitiikka edellä; että vieläkään ei osata olla kaupunkilaisia luontonäkemyksen puristeessa; että kaupunkisuunnittelua leimaa edelleen liiallinen tarrautuminen funktionaalisuuden perinteeseen.  Erikoissuunnittelija Hella Hernberg tutkijataustalla pohti kivasti uuden kaupunkikulttuurisen aktiivisuuden synnyttämää ”tekemisen demokratiaa”.
Sitten puhui muutama konsulttitaustainen toimija, ja kas… korvat umpeutuivat, kun sanottava muuttui itsestään selvyyksien luettelemiseksi ja oli helppo siirtyä lukemaan kännyuutisia. Meillä on se hyvä tai huono puoli asioiden käsittelyssä, että osataan kyllä uusin teoria ja (amerikkalainen) sosiologinen tutkimus, muttei oikein ymmärretä niitä historiallisia ja mentaalisia prosesseja, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaisen kaupungin muodostumiseen. Eikä lainkaan tajuta paikallisen poliittisen päätöksenteon luonnetta.
Säätytalolla konsulttiyhteiskunta muuttui yhtäkkiä todeksi: paikalla ei juurikaan ollut kunnallispoliitikkoja tai korkeita virkamiehiä eli niitä todellisia kaupunkipäättäjiä, vaan sali pullisteli sekalaista kiinteistö- ja kaupanalan lobbaajaa, yrittäjää ja konsulttia. Jäin miettimään: tätäkö se valtio nykyään on...? Itse elän vielä 1970-lukua ja näen valtion jonkinlaisena ”kansallisena” raamina ja hierarkkisena järjestyksenä maakuntineen, kaupunkeine ja kuntineen. Nyt tuntuu siltä, että olemme kaupungeissa palanneet 1800-luvulle: ne joilla oli omaisuutta ja sosiaalista pääomaa, ne myös päättivät. Konsultit ja yrittäjät aikamme porvarissäätynä?
Mitään tästä ajattelusta ei ollut heijastunut Säätytalolle – itse asiassa tilaisuus vastasi sitä, mitä  juuri nyt tapahtuu eli valtion alasajoa. Myönnän uudistamistarpeet, mutta en aina voi hyväksyä sitä, mitä tilalle nostetaan: sumeasti valmistelua ”rakenteiden” reformointia, suoranaista perinteen tuhoamista ja olemassa olevien toimivien järjestelmien alasajoa. Sekä tuhansien ja taas tuhansien näihin rakenteisiin kiinnittyneiden ihmisten ylitse kävelemistä… Kollega Panu Pulma antoi facebookissa käyttööni hienon ilmaisun: olemme matkalla kohta aitoa liberaalia kevytvaltiota, "yövartijavaltiota". Valtion tehtäväksi jää omaisuuden koskemattomuuden valvominen, mikä nostaa esiin omistajat vastuullisiksi toimijoiksi.
Ministeri Kiuru, joka itse on aktiivinen porilainen kunnallispoliitikko, puhui sinänsä varteen otettavasti, mutta hieman innottomasti kaupunkien kasvusta, kehityksestä ja historiallisen ympäristön ja rakennusperinnön kunnioittamisesta. Kiuru kertoi miten ”historian hampaanjälki” muuttui Porissa eläväksi osaksi urbaania kulttuuria, kun vanha teollisuusrakennus kunnostettiin onnistuneeseen uusiokäyttöön. Juuri näin se menee: kaupungit Euroopassa ovat vanhan ja uuden jatkuvaa vuorovaikutusta.   
Tilaisuus huipentui kaupan ja kaupunkikulttuurin ylistämiseen. En viitsinyt pilata hyvä tunnelmaa muistuttamalla siitä, että kaupunkien keskustat ilmentävät myös monia urbanisoitumisen ongelmia, sosiaalisia jännitteitä, luokkaerojen kasvua, köyhyyttäkin. Ministerin agendalle siirtyy toivottavasti pohdittavaksi se, miten valtio voi omilla toimillaan edistää sellaisen lainsäädännön syntyä, jolla edistetään hyvin, ihmisläheisen kaupunkikeskustan muodostumista.

Tunnisteet: , , ,