keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2016

Hei erotaan kirkosta…!


Kun maailma ympärillä murenee, joutuvat perinnelaitokset puristuksiin. Viime vuosina mankelin läpi on vedetty niin mediaa, armeijaa, pankkijärjestelmää kuin kirkkoakin. Uudelleen arvioinnin kohteeksi on pantu ammattiyhdistys- ja kuntakenttä, yliopistot ja koko valtiollinen hallintokulttuuri, vain muutaman ilmiön sanoakseni. Lekalla on ollut töitä, kun yhteiskunnan rakenteita on tehostettu, uudistettu ja mukautettu.
Kovimman kolauksen on kokenut ”koti, uskonto, isänmaa” – ohjelmallisuus. Se oli suomalaisuuden valtavirtaa sotien jälkeen. Koti raamitti perhe-elämää, isänmaalle toivottiin parempaa tulevaisuutta ja uskonto toimi yhteisön kittinä. Kirkkoa tarvittiin konkreettisesti ja sillä totisesti oli paikkansa keskellä kylää. Sitten kaikki muuttui. Kun Suomi kaupungistui, se alkoi maallistua.  Kirkko ja sen edusmiehet leimattiin vanhoil­li­siksi, ääri­oi­keis­to­lai­siksi ja kansal­lis­mie­li­siksi.  
Nyrkkisääntö on: mitä punavihreämpi alue, sitä vähemmän on osallistujia kirkkokahveilla. Yllättävää onkin, että vaikka väki vähenee ja vanhenee seurakunnissa, kirkon ääni yhä sähköistää yhteiskuntaa. Kirkosta on kuin huomaamatta tullut ihmisyyden ja modernin ”minän” mittari maallistuneillekin. Kun valtiosta ei voi erota eikä kuntaa pysty noin vain jättämään, saa kirkko toimia mielipiteiden ilmapuntarina. Jos kirkon viesti ei miellytä, sopii kirkosta erota. Kun piispat puhuvat viisaita, voi kirkon helmaan taas palata.
Kirkko on kuin tavaratalo, jonka pyöröovista voi mennä sisään ja ulos aina tarpeiden muuttuessa. Kirkko on haastavassa kilpailutilanteessa. Vaikka uskonnollisuus on vähentynyt useissa läntisen Euroopan maallistuneissa maissa, ei uskonnollisuuden tai henkisyyden kaipuu ole pienentynyt. Ihmisen tahto peruskysymysten pohdintaan on edelleen suuri – kirkkosalin ja rippituolin ovat korvanneet joogatilat, mietiskelyharrastukset ja retriittiviikonloput.
Pyhänäkin kristillinen perinnekerrostuma voi hyvin. Vuotuisjuhlat, kuten joulu ja pääsiäinen, ovat kunniassaan ja kukoistavat perhetasolla. Arkipyhiä puolustetaan, vaikka ”pyhyys” muuten ei arjessa juuri korostu. Rippikoulut ja kirkkohäät kasvattavat suosiotaan, samoin seurakuntien tilaisuudet ja avoimet ovet.  Kirkko tekee merkittävää sosiaalista työtä, mutta näkymättömästi. Kaupungit ja kylät ilman kirkkoa olisivat kuin järvi ilma vettä – jotain olennaista puuttuisi maisemasta.
Kun tabuja puretaan, edellytetään kirkolta mielipidettä. Kirkko saa huutia tai halauksia, kun puhutaan seksistä, miehistä ja naisista tai avioliitosta. Jokunen aika sitten kysyin teologikollegalta, miksi kirkko ei rohkeammin voisi toimi yhteiskunnan omatuntona ja tasapainottavana alustana. Vihapuheen kukoistaessa kristilliselle perussanomalle voisi olla kannatusta. ”Pöh”, sanoi uskontotukija, ”kirkko on tänään kuin komposti. Jokainen voi kaataa sen niskaan pahanoloaan, ahdistutaan tai epätoivoaan, huutaa muutosta tai edellyttää pysyvyyttä. Mikään muu taho yhteiskunnassa ei ole samanlaisten intohimojen kohteena.”
Maailmanpolitiikan kipupisteistä näemme, että uskonnot eivät ole kadonneet eikä hengellisyyden tarve ole vähentynyt. Kristinuskosta vieraantuneessa kaupallisessa kulttuurissamme elää yhä vahvana tarve pyhän kokemiseen. Vaikka luonto tarjoaa monille meistä kokemuksen siitä, että on mahdollista päästä kosketuksiin ylimaallisen kanssa, tarvitaan positiivisia yhteisökokemuksia. Herra paratkoon, kyllä kirkolla on vielä tehtävää! 
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 24 IV 2016)

Tunnisteet: , , , , ,

maanantaina, maaliskuuta 21, 2016

Humalakin voi olla sivistynyttä!



Kummallisia ilon ja riemun tunteita koettiin viime viikolla helsinkiläisessä hotelli Kämpissä: alkoholista puhuttiin asiallisesti, hauskasti ja suorastaan…no..sivistyneesti. Suomalaista ruokakulttuuria edistävän ELO-säätiön tilaisuudessa pohdittiin haastavasti sitä, miten kotimaiseen alkoholiin saataisiin uusi suunta. Valtiotieteen tohtori Antti Maunun raportti asiasta julkaistiin, ja keskustelua siivitti hyvä kotimainen olut ja eurooppalainen kuplajuoma.
Uutta oli Maunun perusviesti. Suomalainen ruoka on viime vuosina kokenut kunnianpalautuksen. Nyt on syytä jakaa kunniaa myös omaleimaiselle juomakulttuurillemme, joka on mainettaan parempi. Tähän asti viinapuheita on ympäröinyt poikkeuksellisen tiheä mytologia ja monisyinen suhde alkoholiin. Vastakkain on ollut monenlaisia juonteita, raittiusaatetta ja kohtuukäyttöä, kapakoita ja kieltolakia.  Jyrkän torjumisen rinnalla esiintyy väkeviä juopumista idealisoivia asenteita.
Vahvoin myytti koskee “suomalaista viinapäätä”. Se vietiin jo 1800-luvulla osaksi kulttuurista omakuvaa. Humalan hilpeyteen alkoi liittyä häpeää ja krapulaa kostutti syyllisyys. Alkoholista tuli ”politiikkaa” ja väkijuomakysymys miellettiin sosiaalisena ja järjestyksenpidollisena ongelmana. Oikean juomatavan opettaminen on kansallisen alkoholipolitiikan tavoite edelleen.  
Historian saranakohtiin liittyy alkoholi.  Vuonna 1969 keskiolut vapautettiin ja keväällä 2004 väkevien viinojen verotusta alennettiin. Molempiin murroskohtiin liittyi juomisen lisääntyminen. Suomi on edelleen olut- ja kossumaa. 60-luvun vallankumous vapautti viinasuhdettamme ja punkusta radikaalien tunnus. Naiset valtasivat ravintolat, nuoriso omaksui kaljakulttuurin ja raittiusliike kuihtui.
Tähän megatarinaan ELO-säätiö ja Maunu haluavat nyt tuoda pirteämpiä sävyjä. Ensinnäkin, on unohdettava puhe juomatapojen eurooppalaistamisesta. Mitään sellaista Eurooppaa ei ole, joka kelpaisi esikuvaksi. Maunu korostaakin, että elämäntapamme pohjoisessa on erilainen kuin etelässä, ja siksi juominen täällä on eri asia kuin viinimaiden asukkaille.
Kiinnostava toteamus, kuin suora isku känni-on-kivaa -myyttiä vastaan, on näkemys siitä, että meillä juomakulttuuriin kuuluu myös juomisen itsesäätelyä. Se on arjen säätelyä, sillä meillä alkoholi pidetään erillään jokapäiväisestä elämästä ja arjen peruspalikoista, työstä ja perhe-elämästä.
Myös Maunun käsite ”pienjuominen” tuoreuttaa viinamielikuvia. Suomessa alkoholilla voidellaan sosiaalisia tunteita ja kevennetään arkea. Kun peruselämässä ei aina ehditä kohdata toisia tai ottaa rennosti, avaa sosiaalinen juominen tien yhdessäoloon ja vapauteen. Seuraa päätelmä, jonka mukaan valtaosa juomisesta Suomessa onkin arjen puitteissa tapahtuvaa kevyttä, ei-humalahakuista juomista pääasiassa perheen kesken. Sille on nimikin: pienjuominen. ”Se on kuin pieni keidas arjen keskellä, joka tarjoaa rentouden, vapaalla olon ja nautinnon kokemuksia”, pohtii tutkija.
Vaikka uutta tietoa on saatavilla, kukoistaa kaksinaismoralismi. Itse suren sitä, Suomesta puuttuu yhä mannermainen, perheomistuksessa oleva kodikas ja edullinen pistäytymis- ja ruoka (ja juoma-) paikka. Ankara alkoholilainsäädäntö on hidastanut tällaisten korttelikapakoiden syntymistä. Kansankapakat ja musiikkipubit ovat tuontitavaraa Englannista, Irlannista ym. Keppanabaareihin tai lähiöravintoiloihin parempi väki ei edelleenkään astu. Hik! Mutta onneksi muutos on tulossa: nuoremmat sukupolvet eivät enää kumarra Turmiolan Tommia. Esikuvaksi voisi nousta vaikka Piitu Pienjuoja! 
(Julkaistu Lännen Median sanomalehdissä 20 III 2016)

Tunnisteet: , , , ,

Rakastaa isänmaata vai ihmiskuntaa?


Katsotaanpa miltä isänmaa näyttää tänään lipun käytön valossa, verrokkina muut pohjoismaat. Oletteko Suomessa nähneet tarjottavan katkarapuvoileipiä, joiden päällä on pieni paperilippu (Ruotsi)?  Kokoontuvatko meillä itsenäisyyspäivänä lapsukaiset kaduilla hurraamaan pienoislippu kädessään (Norjan den syttende mai eli kansallispäivä 17.5.)? Entäpä varustetaanko tässä maassa jokainen design- ja matkailutuote ristilipulla (Tanska)?
Vastaan heti: ei, ei ja ei. Suomessa lippu symbolina tuntuu jakavan kansalaisia. Lippuja tai sen jäljitelmiä liehuu maahanmuuttoa vastustavissa tai ”rajat kiinni” -mielenosoituksissa (muistattako: myös Ku Klux Klanin asuun pukeutunut heilutti Suomen lippua).  Historiantutkija Tuomas Tepora on pohtinut suomalaisen lippukulttuurin muodostumista ja toteaa, että Suomen lippu on 1990-luvun Joensuun skiniajoista lähtien ollut yhä selvemmin äärioikeiston tunnus.
Tämä on uutta. Suomessa lippu on ollut neutraali, sillä sota auttoi sen yhteisöllistä omaksumista. Vasta 2000-luvun oikeistopopulismin vanavedessä kansalliset symbolit ovat palanneet mediahuomion keskiöön kaikkialla Euroopassa.  Äärinationalistit katsovat edustavansa ”oikeaa kansaa” ja lipunkäyttö on keino karsia piiristä ne, jotka eivät kuulu samanmielisiin.
Miten tässä näin kävi? Nyt näyttäisi siltä, että kahden Suomen jako on jalkautunut myös symboli- ja mielenosoitusmaailmaan.  Katsokaa vaikka! Suomen lippu loistaa poissaolollaan poliittisista opiskelijademonstraatioista. Sitä ei näkynyt viime syksyn palkansaajien mielenosoituksessa, jossa oranssi ja punainen dominoivat.  Siniristi ei ole liehunut rasisminvastaisissa mielenosoituksissa, eikä lippua kannettu sukupuolineutraalia avioliittoa tai monikulttuurisuutta kannattavien kokoontumisissa. Myös Tampereen Loldiers of Odin -klovnit jättivät sinivalkoiset värit kotiin.
Vuodesta 1918 on ollut olemassa kaksi Suomea. Toinen oli perustaltaan porvarillinen ja oikeistolainen sekä isänmaallinen ja sinivalkoinen. Toinen korosti isänmaata ihmiskunnan osana, universaaleja arvoja, kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Vaikka maailma on muuttunut, jotain jakoa on säilynyt. Yksi niistä koskettaa suhdetta isänmaahan, isänmaan rakkautta.  
Meillä Suomi-inho istuu älykköpiireissä syvällä. Juuret ulottuvat kansallisen omakuvan luomisen aikoihin, kun samastumiskohteeksi tarjottiin kansaa, maaseutua ja talonpoikaista elämäntapaa. Kaupungistuva lukeneiston oli helppo asettaa itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle joko sitä häveten tai halveksien. Massat eivät tarjonneet samastumiskohdetta.
2000-luvun eräs haaste on tässä.  Jos eliitti on etääntynyt kansasta, myös ”kansa” on etääntynyt eliitistä. Kansallisten symbolien tehtävä olisi yhdistää, ei erottaa. Siksi voi vain yhtyä Suomi 100-juhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen toteamukseen: ” Toivon, että vuonna 2017 lippu liehuu usein kaikkialla Suomessa. Sen alla saa riemuita, osoittaa mieltä, olla yleisötapahtumassa ja myös hiljentyä – kunhan muistaa että lippu on kaikkien yhteinen ja juuri sellaisena erityisen arvokas.”
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 14 II 2016)

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, tammikuuta 11, 2016

Eurooppa ja Lähi-itä – ikuista vihanpitoa?


Jos vain keskitymme etnisyyteen, uskontoon ja maantieteeseen, emme pääse syvemmälle sen hyväksymisessä, että Eurooppa ja Lähi-itä ovat olleet riippuvaisia toisistaan vuosisatojen ajan. Menneisyyden monet kerrostumat ovat tuottaneet painekattilan, joka räjähtelee Beirutissa, Palmyrassa, Tikritissä, Aleppossa, Pariisissa ja muualla.
Syyria sodassa ja Lähi-idän kriisissä globaali valtapolitiikka, islamin sisäsyntyiset jännitteet ja klaani-intressit lomittuvat keskenään. Vain harvalla ulkopuolisella on pelisilmää tilanteen ymmärtämiseen. Eurooppalainen resepti, universaalien arvojen julistaminen, ei enää toimi arabimaissa. On mentävä syvemmälle ja katsottava uskontoa silmiin, ymmärrettävä sen tehtävä. Se oli sama kuin Euroopassa keskiajalla: Jumala näyttäytyi ristiriitojen repimässä maailmassa ankaralta, mutta armolliselta ja oikeudenmukaiselta. Siksi häneen vedotaan.
Uskontohistoriasta emme pääse. Tämän päivän maailmanuskonnot syntyivät Eufratin ja Tigrisin joenuomilta Niilin laaksoon ulottuvalla alueella. Juutalaisuus, kristinusko ja islam kasvoivat tuolloisen ”onnellisen Arabian” maaperästä. Jokainen uskonto jakoi omilleen alueen tarinaperinnettä, ja siksi niissä on paljon yhteistä. Kukin palvelee samaa Jumalaa monoteismin hengessä, joskin kukin hieman eri tavalla. Juutalaisuus kääntyy enemmän sisäänpäin, kun taas kristityt ja islamistit julistavat lähetystehtävää, ja ovat valmiita tarttumaan aseisiin.
Järkieurooppalainen näkee helposti vain kiihkon ja uskonnon, mutta unohtaa katsoa peiliin. Päivän kriisit ovat osin suurvaltojen likaisen pelin seurausta. Petoksen lähtöpiste oli vuoden 1916 Sykes-Picot –sopimus, joka synnytti muun muassa ranskalaiset ja brittiläiset mandaattivaltiot alueelle, ja eränä päätekohtana on Persinalahden sota 1990-luvulla. Välissä on monta näytöstä, pääosassa eurooppalainen ahneus, häikäilemätön imperialismi, kauppaintressit ja ylimielisyys.
Europerua on siis Lähi-idän pilkkominen lohkoihin, juurikaan kiinnittämättä huomiota etnisiin, sosiaalisiin tai uskonnollisiin erityispiirteisiin. Syntyi nykyaikaisia ”arabikansallisvaltioita” vailla yhtenäistä kansaa tai edes uskontoa. Päivän kriisin äärellä monet länsimaiset tutkijat ja arabikulttuurin tuntijat jakavat saman ajatuksen. Islamistien menestyksen taustalla on syväkokemus länsimaiden petturuudesta ja modernismin epäonnistumisesta arabimaissa. Äärimuslimien on helppo samastua historialliseen uhriasemaan.
Vaikutusvaltaisin oppositioryhmittymä, Isis perustaa historiaan vetoamalla edesmenneiden kalifaattien suuruuden aikaan ja vaikutusvaltaan. Marttyyrius toimii alustana, josta tosiuskovat ponnistavat taistelukentille puolustamaan perinteisiä arvoja. Todellisuudessa Lähi-itä ei ole kaukana maanosamme valtavirrasta, jossa nationalistinen uho, uususkonnollisuus ja kansalliset symbolit on nostettu politiikan kärkeen.
Euroopan tai ”lännen” ristiretki arabiamaihin jatkuu yhä. Vaikka tänään puhutaan terrorismin vastaisesta taistelusta, sopii käden laittaa sydämelle: onko rautaa rajalle –linja tuottanut tulosta? Lähi-idän tutkija korostavat, että mikään ei muutu, jos ei mennä kriisin syihin. On löydettävä syyt vihollisen menestykseen, ja koetettava vaikuttaa niihin. Lännen tulisi opiskella historiaansa, joskus nöyrryttävä ja tunnustettava virheet. Se on yksi keino, jolla kriisiin voisi tuoda uuden sävyn.

(Julkaistu Lännen Median lehdissä 10 I 2016)

Tunnisteet: , , , ,

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2015

Benedict Anderson – ”kuvitellun kansakuntayhteisön” kehittäjä on poissa

Benedict Richard O’Gorman Anderson syntyi 26. elokuuta 1936 Kunmingissa Kiinassa. Anderson menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen 13. joulukuuta Batussa, Indonesian Itä-Jaavassa. Andersonin äiti oli britti ja isä irlantilainen tullimies, joka 1930-luvulla työskenteli Kiinassa Iso-Britannian tullilaitoksen palveluksessa. Andersonilla oli Irlannin kansalaisuus.
Sodan seurauksena perhe joutui jättämään Kiinan ja siirtyi vuonna 1941 Kaliforniaan, jossa Anderson aloitti koulunkäynnin. Alemman korkeakoulututkinnon Anderson suoritti Englannissa, Cambridgessa. Tohtoriksi Anderson väitteli Pohjois-Amerikassa Cornellin yliopistossa 1967. Hän kävi 60-luvulla Indonesiassa paneutumassa poliittiseen liikehdintään. Anderson julkaisi vuonna 1965 tutkimuksia sotilasvallankaappauksen syistä, ja pian kenraali Suharton hallinto karkotti hänet maasta. Porttikielto Indonesiaan jatkui aina vuoteen 1998, Suharton syrjäyttämiseen saakka.
Thaimaa-vaiheen jälkeen Anderson palasi Cornelliin. Hän vaikutti yliopiston eri viroissa, kuten kansainvälisen politiikan professorina ja Indonesian tutkimusohjelman johtajana. Merkittävän osan elämätyöstä Anderson teki Kaakkois-Aasian yhteiskuntien ja kulttuurin tutkijana. Andersonilla oli poikkeuksellisen laaja kielitaito. Keskeisten eurooppalaisten kielten ohella hän puhui sujuvasti indonesiaa, jaavaa, tagalogia (Filippiinit) ja thainkieltä, ja totesi usein ajattelevansa indonesiaksi.
Benedict Anderson nousi maailmanmaineeseen vuonna 1983 kirjallaan Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism (Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, 2007, Vastapaino). Toisin kuin monet aikalaiskollegat, Anderson tarttui nationalismiin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, kysyen tähdellisesti: mikä pitää nationalistinen ajattelun elossa? Miksi kansakunta-ajattelu ei murene, kuten monet intellektuellit olivat toivoneet ja ennustaneet?
Andersonin nationalismin teoria perustuu pohdinnoille tunteen merkityksestä - uskontojen rapautuminen pohjusti kansakunta-ajattelua. Hän näki nationalismin yhteisöllisyyttä kasvattavana tunnevoimana, jonka avulla luotiin kulttuuria ja taidetta, musiikkia ja kirjallisuutta. Moderni aikakäsitys, koulujärjestelmän ja painotuotteiden kehittyminen vaikuttivat nationalismin leviämiseen. Eurooppa-keskeisyyden sijaan Andersson korosti nationalismin amerikkalaisuutta - alustan loivat pohjois- ja eteläamerikkalaiset modernit valtiot 1700- ja 1800-luvun taitteessa.  Amerikka osoitti nationalismin poliittisen tunnevoiman. Aatteen leviämiselle oli luotu perusta.   
Nationalismin tutkijoiden on ollut vaikea määritellä Andersonin ”oma kansakunta”. Hänessä yhdistyi Brittiläisen Imperiumin monikulttuurinen traditio aitoon maailmankansalaisuuteen. Sukutausta johdatti Andersonin ainakin osittain ymmärtämään irlantilaista nationalismia, mutta Aasian kokemus avasi silmät globaalin maailman haasteisiin. Andersonin nuorempi veli, tunnettu historiantutkija Perry Anderson analysoi myöhemmin, että isän antama kokemus siirtomaavallan korruption vastaisesta taistelusta jätti lähtemättömän jäljen lapsiin. Benedict Anderson radikalisoitui Cambridgessa Suezin kriisin aikaan 1956, huomatessaan seisovansa mielenosoituksessa yhdessä muiden ”anti-imperialististen” ylioppilaiden kanssa; useat heistä olivat syntyneet siirtomaissa. Vaikka Anderson teki valtaosan tutkijantyöstään Yhdysvalloissa, ei hän itse kokenut amerikkalaiseksi. Voimakkain tunneside Andersonilla oli siihen maahan, jossa hän menehtyi eli Indonesiaan.
(Julkaistu editoituna HS 22 XI 2015) 

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2015

Toivon vuosituhat

Suomen Itsenäisyyden juhlarahasto, Sitra, perustettiin Suomen Pankin yhteyteen 1967 Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Rahaston tehtäväksi annettiin Suomen vakaan ja tasapainoisen kehityksen, talouden kasvun sekä Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja yhteistyön edistäminen. Sitrasta tuli eräänlainen kansakunnan kehittäjiä. Sen moninaiset hankkeet ovat vieneet, usein innostuneiden ja valistuneiden johtajien vetämänä, positiivista yhteiskunnallista ajattelua eteenpäin.

Sitran mainiota Puheenvuoroja –sarjaa alettiin tehdä 1990-luvulla, kun uusi vuosisata oli ovella. Sarjan klassikkoteokseksi nousi edesmenneen aatehistorian tutkijan Juha Sihvolan teos Toivon vuosituhat. Nyt, kun toivottomuus leimaavan yhteiskunnallista ajattelua, Sihvolan moniulotteinen teos tuntuu jälleen raikkaalta. Juuri niin. Syvällisyydessään raikkaalta. Se uskoo tietoon ja tietämiseen, sivistykseen ja filosofiaan, ja niiden kautta ihmisen tahtoon tehdä hyvää.

Sihvola käy läpi eurooppalaisen ihmiskuvan muutoksia antiikin Kreikasta tähän päivään. Kantavina teemoina ovat hyvä elämä, sitä tukeva rationaalisuus ja näiden varaan rakentuva ihmiskuva. Saadaan edelleen ajankohtaisia kysymyksiä: miten rationaalisen ihmisen tulisi elämänsä järjestää ja kuinka yhteiskunta voisi tukea järkevyyttä hyvillä poliittisilla päätöksillä.

Kaikenlaisen tunteellisen kohinan ja aikaamme leimaavan pöhinän keskellä ajatus ihmisestä rationaalisena olentona tuntuu suorastaan raikkaalta.  Sihvola osoittaa, että arvojen synnyttämät jännitteet ja siihen liittyvät dramaattiset väännöt ovat eurooppalaisen kulttuurin voimavara, suorastaan elinehto. Selviämiseen tarvitaan itseironiaa ja itsekriittisyyttä… niin… ja sitä kuuluisaa järkeä.

Rationaalisuus liittyy kansakuntiinkin. Kuva Suomesta rationaalisena maana ei ole kovin valoisa - politiikan perinnettämme leimaa itseään suuremman itänaapurin ja maailmantalouden puriste. Se loi puheen kansallisesta edusta ja synnytti johtajia toimimaan tämän edun nimissä. Selviytymisstrategioihin liittyi idea siitä, että maata kehitetään järkiperäisesti ja käytännöllisesti. Teknologia voitti filosofian ja suunnitteluajattelu sivistyksen, tai kuten Sihvola toteaa, klassinen sivistysajattelu marginalisoitui ”teknomodernissa Suomessa juhlapuheiden fraasiksi”.

Maaperästä kasvoi kansakunnan henkinen ohjenuora. Kaikki oli asetettavissa ”hyödyllisyyden” ja ”yhteiskunnallisen merkittävyyden” raameihin. Hyödyllisyyspuhe läpäisee kaikki alat tieteellisestä tutkimuksesta esteettiseen kulttuuriin. Välttämättömyyteen vetoamisesta tehtiin Suomessa politiikan mittatikku. Samalla soraäänet nujerrettiin. 
Nujerruksesta on kuitenkin tie ulos: hyvän elämän malli politiikan sisällöksi. Ihminen tarvitsee terveyttä, ravintoa ja rakkauden kokemusta. Hyvään elämään kuuluu mahdollisuus saada kiintyä ja rakastaa, elää hyvää yhteisöelämää perheessä ja yhteiskunnassa. On löydettävä harmoniaa suhteessa luontoon ja eläimiin. On osattava nauraa, leikkiä ja harrastaa virkistäviä asioita. On osattava kokea elämä omakseen.
Sitralle terveisiä: Puheenvuoro –sarjalle jatkoa!

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2015

Suomen tärkein sana?


Minkä sanan opettaisitte ulkomaalaiselle, jos pitäisi kertoa jotain Suomesta?  Puukko? Ruisleipä? Suo ja kuokka? Luonto? Jääkarhu? Nämä sanat edustavat ”myyttistä Suomea”. Mielikuvat rakennettiin noin sata vuotta sitten, kun Suomea alettiin viedä Eurooppaan, muun muassa maailmannäyttelyiden avulla. Mielikuvat ja myytit ovat tärkeitä kansallisessa omakuvassa, mutta ne harvoin vastaavat todellisuutta.
Saanko auttaa? Työnnän maisteltavaksi (mielestäni) tärkeimmän sanan: kunta. Itsestään selvä ilmiö, jonka merkitystä harvoin pysähdymme ajattelemaan. Silti useimmat yhteisöllisyyttä ilmaisemat käsitteet pitävät sanan sisällään. Tärkeimpiä ovat eduskunta, osuuskunta, yhteiskunta, maakunta, ylioppilaskunta, osakunta ja kirkkokunta, vain muutamia mainitakseni. Sitten tulevat abstraktimmat ihmiskunta, kansakunta, valtakunta ja eläinkunta. Sanalla lienee jonkinlainen suomalais-ugrilainen juuristonsa.  
”Kunta” –sanan kääntäminen on vaikeaa, ja meilläkin ensimmäiset assosiaatiot vievät kunnalliseen itsehallintoon, lähipalveluihin, kaavoittamiseen ja kunnallispolitiikkaan. Mikään niistä ei nouse seksikkäimpien ilmiöiden listalla kovin korkealle. Suomessa syystä kunnat nähdään politiikan varjoisana, epäkiinnostavana alueena. Kun julkisuuteen nousevat huonot uutiset, näyttäytyy kunnallispolitiikka "kähmintänä", "lehmänkauppoina" ja ”sulle-mulle -touhuna”. Mielikuvat liukuvat tällöin Turun mafiasta Helsingin metro-oikeudenkäynteihin ja Tampereen aseveliakseliin.
Todellisuudessa kunta tuo ihmisen arkeen turvallisuutta ja paikallista viihtyvyyttä. Tiukan paikan tullen kansalaiset ovat valmiita puolustamaan kunnallisia palveluita. Kunnan moraalinen ulottuvuus tuli esille kuntareformin aikana, yllätyksenä hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille. Ihmiset olivat valmiita varjelemaan omaan kuntaansa, viimeiseen mieheen.  
Tutkimuksellisesti kunnallispolitiikan historia on toistaiseksi marssinut ulkopolitiikan, sisä- ja aluepolitiikan katveessa. Jo Ruotsissa on syvällisesti analysoitu sitä, miten paikallisessa poliittisessa päätöksenteossa luotiin ja kehiteltiin kansanliikkeiden ja sosialidemokraattien asettamia tavoitteita. Eräät tutkijat puhuvat "hiljaisesta vallankumouksesta", sillä kunnalliset uudistukset takasivat yhteiskuntarauhan.  
Suomessa paikallista hallintoa, kuntaa, on tutkittu eniten oikeudelliselta ja hallinnolliselta kannalta. Empiirinen, systemaattinen ja vertaileva kunnallispolitiikan historian tutkiminen on ollut vähäistä. Kunnallispolitiikan vähäinen arvostus näkyy myös poliitikkojen muistelmissa.
Kun pian aloitellaan Suomi100 –juhlintaa, on syytä nostaa esiin kunta. Nykyinen kunnallinen hallintamalli juontaa juurensa vuoden 1917 äänioikeusreformista. Vuoden 1919 vaalien jälkeen porvarilliset ja sosialistiset puolueet joutuivat saman neuvottelupöydän ääreen. Kaupungeissa sisällissodasta selviytymisen kannalta oli ratkaisevaa, että vasemmiston edustajat pääsivät osaksi kunnallisvaltaa. Vuoden 1918 kriisin syynä olivat arkiseen elämään liittyvät ongelmat kuten työttömyys, nälkä ja köyhäinhoito.
Kuntaan liittyy syvästi suomalainen idea siitä, että asiat etenevät, kun virkamiehet ja kunnallispoliitikot toimivat yhdessä. Yhdistyessään asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat saaneet tuloksia nopeasti ja tehokkaasti. Siksi nostaisin sanan ”kunta” Suomen tärkeimmäksi sanaksi.  Juhlikaamme kunnissa vuonna 2017.
(Julkaistu Lännen Median lehdissä 8 XII 2015)

Tunnisteet: , , ,

Kasvatusta vai opetusta – kouluissa?



Jotain repesi muutama vuosi sitten. Itsehillintä katosi. Sosiaalinen media vapautti puhumaan suoraan ja röyhkeästi. Politiikan populismi sai ravinnetta herravihasta. Nettipalstat ja keskustelusivustot täyttyivät räyhääjistä. Maahanmuuttajat ja julkisuuden henkilöt saavat vihapostia ja kuulevat sadattelua.
On vahva tunne siitä, että koko Suomi on alkanut käyttäytyä huonosti, jotenkin villiintyneesti.
Tunneryöpsähdykset ovat saattaneet monet hämmennyksen valtaan. Maassa, jossa vaatimattomuus kaunistaa, annetaan arvo toisellekin ja tärkeintä ole voitto vaan jalo kilpa, ollaan rehvastelevan riitaisia ja päällekäyvän ilkeitä. Uusi tilanne haastaa omakuvaamme kuuluneen tietoisuuden siitä, että olemme maailman koulutetumpia kansakuntia. Eikö silloin pitäisi olla myös sivistyneitä?
Ristiriita on valmis ja haasteet suunnataan – tietenkin – kouluun. Jokainen aikakausi rakentaa suhteensa koulujärjestelmään: mitä lapsille tulisi opettaa? Mitä taitoja nuori tarvitsee pärjätykseen maailmalla? Kun nuorista puhutaan, meillä mennään opetussuunnitelmat edellä. Vähemmän esiin nousee kasvaminen ja kasvatus - koko ”kasvatus” tuntuu poistuneen kansallisesta keskustelusta! Alan asiantuntijat viittaavat oppimiseen, opiskeluun ja koulutukseen ilman viittausta kasvatuksen sivistystavoitteissiin.
Kasvatusihanteet Suomessa sitoivat meidät pitkään…no…siihen…eurooppalaisuuteen. Vuosisatojen ajan koulut välittivät antiikista ammentavaa sivistysperinnettä, ja sitä täydensivät klassiset kasvatusoppaat, kärjessä Erasmus Rotterdamilaisen suomeksikin käännetty Cullainen Kirja, Nuorucaisten tapain sijwollisuudest (1870). Kultaista kirjaa opiskeltiin tässäkin maassa hartaasti, ja viesti elää edelleen Euroopassa.
Mitä kultaista löytyy ”vanhasta” kasvatuksessa? Pitkään uskottiin, että ruumiin ja mielen välillä vallitsee yhteys ja sitä voi kontrolloida. Yksilö saattoi hallita ruumiin toimintojaan, eleitään, ilmeistään jne. tietoisesti. Kun eleet olivat sisäisen maailman ilmentymiä, seurasi johtopäätös: muokkaamalla ulkoisia merkkejä voidaan vaikuttaa sisäiseen maailmaan. Kasvatuksen tehtäväksi tuli opettaa hallitsemaan vahvoja tunteita, haluja ja himoja.
Kasvatus, jota kouluissa annettiin, ei ollut ulkokultaisten tapojen opiskelua. Siihen kuului sisäisen maailmaan kurissa pitämistä itsehillinnän avulla.  Säätelyyn nousivat seksuaalisuus ja ruumiin toiminnot; prosessiin kuului häpeän tunteen aikaansaaminen ”siveyden” takuuna. Hyvä käytös kuului kaikille, säädystä ja luokasta riippumatta. Taustalla lymyili moraaliakin; koulun tehtävänä oli opettaa kunniantuntoa, viisautta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta sekä kauneuden arvostamista.
Ajatukset askartelevat vihapuhekulttuurissa. Koulu-uskovassa maassa asiat liittyvä oppimiseen, eivät kasvatukseen. Meillä luotetaan lapsen kykyyn omaksua ”hyvä ja kaunis” itsestään. Näinhän ei ole, vaan tarvitaan kannustavia esikuva ja aikuisten ohjaamista hyvään. Suomessa on talouskriisi, mutta vajetta on myös empatiasta ja siitä, miten ollaan ihmisiksi. Hyvään elämään kuuluu tietoisuus soveliaisuudesta ja lähimmäisen kunnioittamisesta. Kuka tätä opettaisi? 
(Julkaistu: Lännen Median lehdet 27 X 2015)

Tunnisteet: , , ,