tiistaina, syyskuuta 16, 2014

Ukraina, Krim ja Venäjä – voiko historiansodassa voittaa?


Kun nationalismi nousi kylmän sodan raunioista, palautui historia yhteiskuntakeskusteluun. Kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteista ja Krimin asemasta ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka historia toimii politiikan retorisena pohjavirtana. Venäjän ja Ukrainan johtajat rakentavat siltoja menneisyyteen antaakseen toiminnalleen tunnepohjaa. Menneisyys valaa 2010-luvulla yhteisö- ja yksilötunnetta: historian avulla tuotetaan todellisia tai kuviteltuja identiteettejä. 
  
Ukrainan itsenäistyi vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ukrainan kohtalona ovat suuret naapurit ja niiden pitkä historia ennen vuotta 1914. Lännessä ukrainalaiset kuuluivat Itävalta-Unkari, idässä Venäjään ja etelässä vaikutti Osmanivaltio. Valtakeskusten puristeessa muodostui idea Ukrainasta. Maarajat synnytettiin keinotekoisesti Stalinin pöydällä. Ne täydentyvät muutamilla alueliitoksilla, joka toi venäläisen Krimin 1954 maan osaksi. 

Ukrainan tarinassa ei ole kansanvallan suurta kertomusta, vaan historia on puristunut esiin suurten maiden marginaalissa. Ukrainan kansakunta (natsiia) ei ole valtiollinen kokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen, kulttuurinen ja kielellinen yhteisö. Tämä yhteisö hakee paikkaansa Keski-Euroopassa, idän ja lännen välissä. Siksi Kiovan syksyn mielenosoittajat viittasivat ”eurooppalaiseen tiehen”, kun Krimillä ja Itä-Ukrainassa korostetaan Venäjä-keskeisyyttä.
Venäläis-neuvostoliittolaisessa tulkinnassa alue nähdään osana Venäjän historiaa. Itsenäistymisen jälkeen voimistui neuvostovaihdetta edeltänyt ukrainalais-patrioottinen tulkinta. Sitä olivat pitäneet hengissä länteen muuttaneet emigrantit: historia nähdään etnisten ukrainalaisten kertomuksena. Ukrainan historiankirjoituksen kolmannen tien kulkijoiden haasteena on ollut luoda eheyttävä kertomus kahden sivilisaation ja hallintokulttuurin välillä. Se on tuonut näkyväksi arvopohja jakautumisen, jossa läntinen kulttuuri, oikeusvaltioajattelu ja ihmisoikeudet asettuvat idän nepotismia, keskitettyä hallintoa ja valikoivaa oikeudellista ajattelua vastaan. 
Historiaa on sekin, että Ukrainan tarinaa jauhetaan edelleen Euroopan mahtivaltioiden puristeessa. Naapureilla on oma Ukraina-kertomuksensa; hiljaa on toistaiseksi ollut vain Itävalta. Puolan erityisintressit Ukrainan suhteet ovat palautuvat keskiajalle, jolloin Puola-Liettuan ruhtinaskunta kontrolloi läntistä Ukrainaa. Se toi alueelle katolisia ja säätytietoisia puolalaisia ja länsimaisuutta, muun muassa kaupunkikulttuuria ja vähemmistöjä. Paikallinen ylimystö sulautui puolalaiseen aatelistoon, mikä toi historiankirjoitukseen pohdinnat ”aateliston petoksesta”.
Ukrainan alueella on ollut juutalaisia, puolalaisia, tataareja ja venäläisiä ja kasakkamytologia elää vahvana. Kasakka Bohdan Khmelnytskyn johdolla toteutetun aatelikapinan seurauksena 1600-luvulla syntyi kielellisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen kasakkavaltio. Kun kasakat asettuivat Venäjän tsaarin suojelukseen, lisääntyi Venäjän vallankäyttö Ukrainassa. Sopimuksen luonne on edelleen historiantutkimuksen haaste.
Kasakkavaihe elää patrioottisessa historiakirjoituksessa, ja kasakkasymboliikka oli esillä Kiovan mielenosoituksissa. Ukrainan jaon historialliset juuret ovat 1600-luvulla, jolloin alueesta tuli eurooppalainen taistelukenttä.  Paikalliset voimat nousivat Moskovaa vastaan Puolan, Turkin tai Ruotsin myötävaikutuksella. Pultavassa Pietari I ja lojaalit kasakat löivät ruotsalais-ukrainalaiset voimat ja Venäjä nousi suurvaltojen joukkoon. Se merkitsi Ukrainan hidasta alasajoa, mitä Puolan jako 1700-luvun lopulla voimisti: Ukrainaa siirtyi Venäjälle ja Itävallalle. Läntinen osa kehittyi kansalaisyhteiskunnan vaikutuksessa, idässä venäläistäminen merkitsi kirkon assimilaatiota ja venäläisen aatelis- ja sotilashallinnon ulottamista Ukrainaan.
Kun Ukraina hävisi kartalta, siirtyi Krim vuonna 1789 osmaneilta Venäjälle ja Odessa perustettiin kaupan ja kulttuurin keskukseksi. Ukraina puuttui kartalta ja ukrainalaiset (26 milj.) muodostivat Euroopan suurimman slaavilaisen vähemmistön. Siltä puuttui oma kulttuuri, eliitti ja valtiorakentamisen tahto. Tästä maaperästä syntyi 1800-luvulla monta ”kansallista identiteettiä”, vahvimpana lojaalisuus venäläis-slaavilaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä kohtaan.  
Vuosina 1917–1945 alue koki Venäjän vallankumouksen kaaoksen, itsenäistymisen yrityksiä ja sisällissodan sekä puna-armeijan invaasion ja liittämisen Neuvostoliittoon. Seurasivat Stalinin puhdistukset, maatalouden kollektivisointi ja 1930-luvun massanälänhätä, jonka aikana miljoonia menehtyi. Toisen maailmansodan suurimmat menetykset liittyivät natsien miehitysaikaan: satojatuhansia Ukrainan juutalaisia tuhottiin. Vuodesta 1945 Ukraina oli Neuvostoliiton tärkeä osa, joka tuotti merkittäviä vaikuttajia maan johtoon, kuten Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšovin.
Nyt uutisissa ovat Venäjä, Ukraina ja Krim. Voiko menneisyydestä oppia? Kiistan taustat ovat syvällä historiassa, ja historiatulkintojen erilaisuudessa. Boikottien, pakotelistojen ja maahantulokieltojen sijaan Euroopan tulisikin kutsua koolle historioitsijoiden kokous. Todellisia voittoja ei saavuteta asein, vaan menestyminen edellyttää menneisyyden monikerroksisuuden avaamista.


Tunnisteet: , , ,

torstaina, syyskuuta 04, 2014

Helsinki-lista ja ylioppilasperinne


Suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut yrittävät kilpailla julkaisumäärillä, mutta niillä menestyminen on vaikeaa. Pitäisikö markkinoinnin painopisteitä siis muuttaa? Puhtaita ”tutkimusyliopistoja” on maailmassa runsaasti. Suomalaiset korkeakoulut ovat maailman kärkeä nuorison tasa-arvoisessa kasvattamisessa. Yliopistomme pärjäisivät, jos osaisimme jalostaa kansansivistysyliopiston ja sen tuottaman sosiaalisen pääoman kilpailuvaltiksi.

Omaperäisellä opiskelijakulttuurillamme ja siitä nousevalle arjen kokemuksella ja oppimisen laadulla on suuri vaikutus akateemisen yhteisön hyvinvointiin. Suomessa yliopistot unohtavat myös maan ja kaupungin merkityksen markkinoinnissaan. Shanghai-rankingin ja muiden vastaavien listojen rinnalle olisi saatava Helsingin lista. Se asettaisi yliopistot paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten aktiivisesti opiskelijat toimivat järjestöissä ja miten turvalliseksi he tuntevat olonsa. Jos Helsinki-lista mittaisi yliopistojen kasvatustehtävän onnistumista, Suomen korkeakoulut sijoittuisivat siinä maailman kärkeen.

Pohjoismainen kansansivistysyliopisto kelpaa vientituotteeksi. Suomen poliittinen ja taloudellinen menestystarina on kertomus koulutuksesta, sivistyksestä ja koulutetun väestönosan halusta vaikuttaa. Helsinki-lista auttaisi tunnistamaan opiskelijoiden tärkeyden akateemisessa maailmassa. Opiskelijajärjestöt kantavat jo nyt suuren vastuun akateemisten perustaitojen opettamisesta. Niitä ovat viestintä-, puhe- ja johtamistaidot sekä projektinhallinta ja esiintymistaidot.


Yliopistojemme tulee korostaa markkinoinnissaan opiskeluympäristön ja opiskelijaelämän roolia. Ylioppilasjärjestöt tuottavat kulttuuria, politiikkaa ja aatteita ympärillään oleviin kaupunkeihin. Tämä on suomalainen kilpailuvaltti. Toistaiseksi ylioppilaselämästä on kerrottu hyvin vähän korkeakoulujen esitteissä. Usein niissä tyydytään yleisen tason strategisiin iskulauseisiin eikä luonnehdita paikallista, omaleimaista kulttuuria, mikä houkuttelisi ulkomaisia opiskelijoita. Ajatukset ovat maailmalta kopioituja.

Yliopistojen on julkaisukilpailun rinnalla palattava juurilleen, pohtimaan yliopistojen todellista kasvatustehtävää. Sen arvo säilyy – maailmanlaajuisestikin.
(HS, vieraskynä 2 XI 2014, yhdessä Krister Ahlströmin kanssa)

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013

Klassisen musiikin kesätapahtuma pääkaupunkiin

Kaupungeista puhutaan näyttämöinä tai tapahtumapaikkoina; viittaus pitää sisällään olennaisen piirteen urbaanista katuelämästä. Katu ja kaduilla tapahtuvat kohtaamiset erottavat kaupungin muista yhteisömuodosta, ennen kaikkea maaseudusta ja kylistä. Kaupunki on sosiaalisen toimeliaisuuden teatteria ja urbaanin elämän mittari on kaduilla liikkuvaa ihminen. Kaduilla tapahtuu kaupunkilaisen identiteetin rakentuminen, suhteen luominen ympäristöön ja toisiinsa.

Helsingissä uudeksi kaupunkikulttuurin mittariksi on muodostunut festivaalien ja katutapahtumien määrä. Superviikonloppu koettiin kesäkuun päätteeksi, kun rannoilla ja puistoissa sekä toreilla ja turuilla koettiin tuskaa, rock-the-beach-partya ja lukuisia kaupunginosatapahtumia. Ilahduttavaa, että väkeä oli runsaasti liikkeellä ja tapahtumat muodostuivat järjestäjilleen menestykseksi.

Hurjasti on vettä virrannut Vantaankoskella niistä vuosista, kun ainoita kesätapahtumia Helsingissä olivat Seurasaaren kansantanssit ja sotilassoitto Kappelin lavalla. Kenttä monipuolistui 1980-luvulla, kun yksityiset radioasemat ja Juhlaviikot alkoivat järjestää ulkoilmakonsertteja Kaivopuistossa, satama-alueilla ja Senaatintorilla. 2000-luvun alussa Helsingin kaupunki sai tapahtumayksikön, ja politiikka muuttui: kesäsesonkina kaupunki täytyy sadoista pienemmistä ja suuremmista soitannallisista tilaisuuksista.

Silti jotain puuttuu. Monille meistä tuttuja ovat amerikkalaisten suurkaupunkien keskustojen näyttävät puistokonsertit ja tanssitilaisuudet, jonne viikonloppuisin sonnustaudutaan tuolein, pöydin ja piknikporukoin. Sinfoniaorkesterit ja baletit avaavat ohjelmistoaan kaikille ja maksutta. Eurooppalaisissa kaupunkipuistoissa kuullaan paikallisten suuruuksien musiikkia, Mozartia Salzburgissa, Chopinia Varsovassa ja Straussia Wienissä. Berliinin filharmonikkojen kevätkauden päätöksen eli ”metsäkonsertin” tuhannet liput Waldbühnessä Charlottenburgissa myydään heti loppuun jne.

Helsinki on Robert Kajanuksen, Jean Sibeliuksen, Oskari Merikannon, Toivo Kuulan ja Armas Järnefeltin kotikaupunki – muutamia nimiä mainiten. Helsingissä ovat maan parhaat musiikkioppilaitokset ja konservatoriot, Suomen tunnetuimat kuorot ja orkesterit. Vaatimaton pyyntö olisi, että kaupunkiin saataisiin kesäksi klassisen musiikin puistofestivaali tai ulkotapahtumia, jotka kunnioittaisivat pääkaupunkimme musiikkiperintöä klassisen musiikin keskuksena. Sibelius-viikko olisi palautettava Helsingin juhlaviikkojen osaksi tai omaksi tapahtumakseen. 
 
Suomen suvi täyttyy lukuisista klassisen ja kevyemmän musiikin kesätapahtumista. Niistä suuri kiitos. Maaseudun ja pienempien kaupunkien kulttuurifestivaalit ovat mainio osoitus kulttuurisen hengen voimasta. On suurenmoista kuulla hyvää musiikkia kartanoissa ja oopperaladoissa sekä jazzteltoissa ja vpk-lavoilla. Yhtä kaikki, klassinen musiikki voisi soida kauniisti kesäkuukausina Esplanadin-puistossa, Töölönlahden rannoilla tai Rautatientorilla. Esikaupunkien julkisista tiloista puhumattakaan!
(Julkaistu myös HS/mielipide 3 VII 2013)

Tunnisteet: , ,

tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Kaameat kadut ja kauniit kaupungit


Jokainen, joka viettää tovin tai kaksi maailman suurissa kaupungeissa, tekee raakaa vertailutyötä suhteessa kotinurkkiin.  Omat pikkuiset suurkaupunkimme näyttäytyvät ankeahkoina, kun rinnalle nostetaan vaikkapa jylheä New York, vilkas Berliini, elegantti Pariisi, kaunis Tukholma tai helposti lähestyttävä Amsterdam.  Metropoleissa kaikki on suurempaa, kauniimpaa ja värikkäämpää. Turistin elämä sikäli helppoa, että lyhytlomalla ei joudu kohtamaan suurtaajamien takapuolta, sosiaalista eriarvoisuutta, köyhyyttä, saasteita tai muuta vastaavaa.

Palasin Roomasta Helsinkiin noin viikko sitten. Vein ikuiseen kaupunkiin koko joukon yliopiston opiskelijoita, ja antiikkiaan kunnioittava kaupunki teki nuoriin vaikutuksen. Vilkasta, vireää, italialaista. On aina ilahduttavaa opettaa nuorempia sukupolvia arvostamaan välimerellisiä käytöstapoja ja sosiaalisuutta, hyväntuulisuutta, latinaa, historiaa ja palvelukulttuuria ja hyvää ruokaa. Silti on todettava, vuosikymmeniä kun olen ihaillut roomatarten pettämätöntä eleganssia, että Helsingissä pukeudutaan tätä nykyä persoonallisemmin ja rohkeammin.
Muotinumerot olivat tällä kertaa 10-9 Suomen pääkaupungin hyväksi. Mutta muuten Helsingin keskustassa ensimmäisenä pisti silmään Roomasta poikkeava roskaisuus. Kuin varkain on meille päässyt pesiytymään kummallinen välinpitämättömyyden roskailukulttuuri ja vastuuttomuus. Yhteinen katutilamme tuntuu olevan tilaa, josta kukaan ei välitä. Keskustan kuljetuimmat paikat ovat täynnä tupakantumppeja, karkki- ja jäätelöpapereita, tyhjiä muovipulloja ja muuta näkyvää jätettä. Yleiset roskakorit, joita on liian vähän, pursuavat tavaraa.
Kun katsetta nostaa ylöspäin, ei näkymä parane. Liian monet näyteikkunat ovat pölyn peittämiä tai epäkiinnostavasti somistettuja. Kevään tulo tuo katurakentajat, putkimaakarit ja sähköasentajat julkiseen tilaan, yleensä keskustaan. Helsinkiläistä on, että päällysteet revitään auki ja työ tehdään, mutta viimeistely unohtuu. Lopputuloksena on välinpitämätön sotku, työkalujen, muovinarujen, aidankappaleiden, katukivien ja ajoesteiden heitteillejättö yhteiseen tilaan.  Teiden varret, liikennejakajat ja kadun pientareet ovat kuin keskisuuria ongelmajätteen kaatopaikkoja.
Jos vielä jaksaa katsettaan nostaa, voi huomion kiinnittää julkisiin kalusteisiin, katulamppuihin ja liikemerkkeihin. Pääväylilläkin katuvalaistuksen pidikepylväät ovat hailakanharmaita tai ruostuneita, päästään karkeasti katkaistuja tolppia, joiden välissä roikkuu jälleenrakennusajalla (?) suunnitteluja ankeita valaisimia.  Liikennemerkit jatkavat samaa yleisharmaata linjaa, ja ovat usein kallellaan ja kaatumassa. Harmaa on kunnallisen infran yleisväri, jonka vetovoimaan luotetaan myös bussikatoksissa, kaiteissa ja aidoissa.
Maailma on täynnä suuria ongelmia, mutta pienistä ongelmista on helpompi lähteä liikkeelle. Siksi ei ole yhdentekevää, miltä kaupunki näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Helsingin vahvat valtit, merellisen raikkaus, helppo kuljettavuus ja turvallisuus kärsivät, kun yksityiskohdat pettävät. Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin; katutilaa hallinnoi kunta, jossa vielä ei osata koordinoida katutöitä eikä huolehtia ”fiinsliipauksesta” eli työn viimeistelystä.  Mutta vikaa on meissä asukkaissakin! Liian harva jaksaa suhtautua julkiseen tilaan samalla rakkaudella kuin omaan kotiinsa. Odotamme, että kyllä joku muu (=kaupunki) hoitaa.  Muutos voi lähteä pienestä ja monissa kaupunginosissa vaikuttaa jo yksilöitä tai ryhmiä, jotka tarttuvat katutilan epäkohtiin hanakasti.  Tilausta olisi urbaanit siivoustalkoot –päivälle. 
(Julkaistu myös Töölöläinen lehdessä, kesäkuu 2013) 

Tunnisteet: , ,

perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Inhokkina Isänmaa


Vappuaattona seisoskelin Amsterdamin Dam-aukiolla tuhansien hollantilaisten joukossa juhlistamassa uuden kuninkaan astumista tehtäväänsä. Ihmismeri oli kääriytynyt oranssiin eli Alankomaiden kansallisväriin. Ryhmä puristi kaltaisekseen ja minäkin hankin appelsiininvärisen pahvikruunun keikkumaan hiuksilleni. Katujuhlat jatkuivat koko illan. Hauskaa oli ilman järin suurta promillemäärää. Positiivinen isänmaallisuus liittyi monarkiaan: yhdessä olemme enemmän!

Sitten tulin kotiin ja pääsin paremman väen illalliselle, istumaan mediassakin vilahtelevan Ärhäkän Asiantuntijan viereen. Vertailimme kokemuksia Euroopasta, ja Asiantuntija parahti lähes kyyneliin: ”Kaipaan niin pois Suomesta, tästä vastenmielisestä, tympeästä maasta!” Ylläpidin keskustelua tokaisemalla jotain mukavista kotikonnuista. Vetosin muun muassa siihen, että onhan tämä maa sentään meidät kouluttanut ja ”eihän täällä nyt hirveää ole jos vertaa Bangladeshiin” – kommentein.  Ohi meni, emmekä päässeet yhteisymmärrykseen. Asiantuntija oli vakaa Suomi-inhossaan. 
Kokemukset pakottivat pohtimaan: miksi suomalainen koulutettu keskiluokka, tai ainakin kriittinen älymystö, suhtautuu isänmaahansa niin kriittisesti? Oma kokemukseni lähimiljööstä tukee tilannetta. Monien opiskelijoiden vakikommentti graniittimaassamme onkin: ”Pääsisinpä pois tästä p-a paikasta!” Samaan aikaan kuulen hollantilaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten kollegojen ja nuorten selittävän omasta maastaan: ”Oh...this is a great country…I love it!” 
Monikulttuurisuustutkija Pasi Saukkonen pohti taannoin väitöskirjassaan Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka (1999) kahden pienen, mutta pienuudessaan erilaisen maan kansallista omakuvaa. Suomen identiteetti luotiin sivistyneistön projektina, ylhäältä alaspäin, perustumaan maiseman, maaseudun ja agraarin tunnusten varaan. Tavoitteena oli vahvan, homogeenisen valtion luominen taistelemaan köyhyyttä vastaan. Alankomaissa oli toisin. Nationalistit korostivat sosiaalista ja uskonnollista moniarvoisuutta (ns. pilarisaatio), kaupunkien kulttuuria, porvarillisuutta ja siihen kietoutunutta joustavuutta. Vahva paikallistaso ei kaivannut rinnalleen valtiollista kontrollia.
Saukkonen vertaili suomalais- ja hollantilaisintellektuellien suhtautumista maahansa 1990-luvulla. Tulppaanimaassa ylistettiin edelleen niitä piirteitä, joiden varaan 1800-luvun kansallistunne rakentui: kaupunkikulttuuria, sallivia ja liberaaleja arvoja. Suomalainen nykysivistyneistö puolestaan asetti itsensä ”aidon suomalaisuuden” ylä- tai ulkopuolelle, joko sitä häveten tai halveksien. Kansa ja massat eivät tarjonneet samastuskohdetta. Suomi koettiin ”tappion maisemaksi” sekä ”nyhertävän ja pikkusieluisen lain ja järjestyksen maaksi”, jossa ”viina maistuu, nyrkki ja puukko irtoavat helpolla”.
Viime vuosina Euroopassa on koettu isänmaallisten tunteiden renessanssi. Ei ole yhdentekevää, mistä isänmaallisuuspuhe muodostuu ja miten sen voimalla tehdään politiikkaa. Menneisyyden kertomukset ovat räjähdysaltista tavaraa vihapuheelle. Historiantutkijan tulkinnat entisajan useista ristikkäisistä kertomuksista eivät pure, kun halutaan yksinkertaistavia ja populistisia tulkintoja. Silti jaksan ihmetellä, miten korkeasti koulutetut jaksavat elää, jos isänmaa koetaan inhokkina. Puretaanko tässä edelleen vuoden 1918 jakolinjaa? Valkoisen Suomen perilliset vieroksuvat punaisia arvoja ja punamieliset ahdistuvat vastaavasti valkotraditiosta? 
Tapaankin sanoa opiskelijoille ja nuorille: lähtekää maailmalle! Menkää töihin, opiskelemaan muualle, ulos oppimaan. Kokemukseni on, että vertailu oman ja vieraan välillä kannattaa. Kun arki jää, alkavat suuret sinivalkoiset linjat piirtyä positiivisina ja patriotismi kasvaa. Puhdas luonto, suhteellisen suuri tasa-arvo, matala hierarkiataso, turvallisuus ja avoimuus kultaantuvat maailmalla. Ongelmia toki on, meillä ja muualla. Paremman ”isänmaan ja ihmiskunnan” rakentaminen on ikiaikainen tehtävämme. Inhoamalla ei tulosta tule…
(Kolumi: julkaistu Suomen Lääkärilehti N:o 23/2013)

Tunnisteet: , , , ,

sunnuntaina, toukokuuta 05, 2013

Ihana, kauhistuttava Amsterdam!


Joka ihmistä vihaa, pysykööt poissa Alankomaista, Amsterdamista. Kaupunki suorastaan pursuaa ihmisiä, kaikkialta maailmalta, kaiken ikäisiä, kokoisia, värisiä. Syövät kadulla, juovat, polttavat maria, kävelevät rinnakkain, pyöräilevät pöyhkeästi, rinnakkain ja peräkkäin, kuvaa ja itsekkäästi. Euroopan itsevarmoin kansa ottaa paikkansa julkisessa tilassa, arkailematta, ylivoimaisella elintasollaan (joka tuo pituutta, muttei ylenpalttisesti lihavuutta..), reippaudellaan, luontevuudellaan ja sujuvuudellaan. En lakkaa ihastelemasta nykyamsterdamilaisia, joiden pyöräilykeskeinen elämäntapa saa meidät fillaroivat helsinkiläiset kuolaamaan ja tärisemään.
On kulunut 20v siitä, kun itse asuin Alankomaissa. Nyt saavuimme katsastamaan Q Beatrixin kruunusta luopumista ja samalla viettämään kevyttä kevätlomaa. Kaupunki on entisellään – moottoritie halkoo maisemaa, kun kentältä tullaan, ja muutama uudehko kerros- ja liiketalo on noussut pelloille. Kaikkialla näkyi oranssia, ja virallisen vallanvaihdon kaksois-W-tunnusta, ja oranssi-sinistä-valkoista värimaailmaa. Uuden hallitsijan/hallitsijaparin kasvot ja/tai kasvokuvat heijastuvat talon seiniltä, parvekkeilla, näyteikkunoista, kaikkialla.  Monarkia on pönöttämätöntä ja valoisaa, kuten kuvissa hymyilevät kuninkaallisetkin.. niin tai koko sana kuninkaalliset tuntuu väärältä, hehän ovat julkisen kuvan mukaan kuin kuka tahansa meistä, tavallisia ja arkisia, lapsiperheen iskä ja äiskä.

Asumme aseman kupeella siis, lähellä ruskeiden kahviloiden ja erotiikkabaarien aluetta, tai suorastaan sen kupeella. Nyt tutustumme alueeseen paremmin: vanhoiksi itseään mainostovia, kahviloita vieri vieressä, kondomikauppoja, erotiikkavälineliikkeitä, frittikioskeja, kapeita katuja ja kujia, paljon ihmisiä, erityisesti nuoria. A-dam on nuorten kaupunki, sen pikkusynnillisyys ja kaupallisuus on kohdennettu ikäryhmälle 15-30v, kaikkialta maailmasta. Tälle ryhmälle ei avaudu – ja miksi pitäisi! – porvarillisuus ja itsesuojelu, joka vahvana A-maissa. Silti alueella tungeksiva väki ja turistit pitävän huolen siitä, että katuelämään kuuluu kummallinen turvallisuuden tunne; kunhan käsilaukustaan pitää kiinni..
Itse A-msterdamhan ei muutu. Väestötilastot kertovat, että maassa asuu nyt 16,7 miljoonaa ihmistä. Se on miljoona enemmän kuin vuonna 1993, kun jätimme alavat maat. Väkimäärä näkyy kaikkialla jalisäksi tulevat turistit: A-dam kuuluu globaalin turismin vaellusreittien kärkikymmenikköön, yhdessä Lontoon, Pariisi, Rooman ja New Yorkin kanssa – sitten tulevat Berliini, Praha, Pietari, Wien..

Nyt vietetään monenlaista 400v ja 200v juhlaa: kaksisataa vuotta monarkian alkamisesta, neljäsataa vuottaa A-damin kolmen pääkanavan suunnittelusta ja Venäjän ja Alankomaiden suhteiden (=Pietari Suuren visiitti) alkamisesta. 2013 ollaan tekemässä muistojen vuotta ja historia kelpaa sellaiseen. Kaupungissa, jossa jokainen keskustan kivi kertoo monisatavuotisen logistiikka- ja keskuspaikka-aseman mukana tuomista monista eduista: vauraudesta, kaupunki-infran monipuolisuudesta ja urbaanista jatkuvuudesta.  Löydämme samoja ravintoloita, kahviloita ja etnisiä paikkoja kuin 20 vuotta sitten. Samat raitiovaunulinjat, samat kulttuurirakennukset, väylät, kauniit ovet, kanaalit, kapeat ajoväylät jne.

Saavuimme siis katsomaan kuinka Q-B luopui kruunustaan. Asialla on historiansa: kuningatar Wilhelmina luopui kruunusta vuonna 1948. Juliana teki sanan 1980 ja nyt vuorossa oli Beatrix 2013. Kolme alankomaalaista naishallitsijaa on luopunut kruunustaan noin 70-75 vuoden iässä. Alankomaalainen tapa on siirtää näin monarkia uuden sukupolven hoidettavaksi. Beatrixin kruunusta luopuminen Amsterdamissa sujui ilman mahtipontisuutta ja lähellä kansaa. Tapahtuma sijoitettiin ajankohtaan, jolloin on kulunut 200 vuotta maan siirtymisestä monarkiaan. Kansallisesti se kohdennettiin ”kuningattaren päivään (30.4.), joka perinteisesti kokoaa kaikki alankomaalaiset kadulle, karnevaalin ja kaupankäynnin hengessä.

Nyt hieman viileähkölle juhlapaikalle Amsterdamin Dam-aukion kuninkaan palatsin ja sen tuntumaan, oli saapunut puoli Hollantia ja koko joukko muutakin maailmaa, erityisesti Alankomaiden Karibian alusmaista. Tungos tihentyi aukiolla heti aamusta, karnevalistinen riehakkuus ja oranssi väri leimasivat katukuvaa. Hollantilaiseen tapaan väenjoukko oli hyväntuulisen rauhallinen ja keveästi haikea, kun pidetystä kuningattaresta tuli jälleen prinsessa..

Aamupäivän luopumisseremoniaa leimasi koruttomuus ja kodikkuus. Kuninkaan palatsi on Amsterdamin entinen kaupungintalo, hollantilaisen vaurauden symboli. Kello kymmenen kuningatar allekirjoitti luopumisasiakirjan maan korkeimman poliittisen johdon ja kuninkaallisen perheen läsnä ollessa. Kun selvästi liikuttuneet uusi ja vanha hallitsija ilmestyivät parvekkeelle, yleisömeri repesi huutoihin. Aukioväelle esiteltiin myös uuden kuninkaan Willem-Alexanderin ja prinsessa Máximan kolme tytärtä. 
Uusi kuningas asetettiin toimeensa Amsterdamin Uudessa kirkossa, jossa edustuslaitos piti kokouksensa. Kuningas vannoi näin valan korkeimman poliittisen kokouksen edessä, ja paikalla olivat muut kansalliset ja kansainväliset kunniavieraat. Tilaisuutta isännöi Senaatin puhemies, ja seremoniassa sovittiin hallitsemisen perussäännöt: kuningas lupasi noudattaa perustuslakia ja toimia velvollisuudentuntoisesti virassaan.

Kruununjalokivet olivat vain symbolisesti esillä uuden hallitsijan noustessa valtaan. Kuninkaan tunnukset, kruunu, valtikka ja valtakunnanomena ovat sivupöydällä yhdessä valtakunnan miekan ja hallitsijan standaarin kanssa. Alankomaiden kuninkaallinen perimysjärjestys muuttui: nyt maahan saatiin kruununprinsessa Catharina-Amalia, kuninkaan vanhin tytär, josta tehtiin Oranjen Prinsessa. Päivän juhlintaan kuului vielä vastaanotto kutsuvieraille ja kuningasparin veneretki Amsterdamin kanavoilla. TV:n välityksellä tilaisuudesta välittyi luonteva iloisuus ja riemullisuus, vahva usko tulevaisuuteen ja valoisuus.

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2013

Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!



Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!

Tunnisteet: , , ,