Prinsessan kanssa Haagissa Eurooppaa pohtimassa..

Terveisiä Den Haagista! Olipa mukava viettää jälleen tovi Alankomaissa. Maahan on aina helppo palata, sitä on vaivatonta "lukea" monen Amsterdamissa asutun vuoden ja lukuisten vierailujen jälkeen. Tunnen tulevani kotiin, vaikka juuri nyt maa tuntuu olevan täynnä, kaupungit nuhjuisia ja hieman sottaisia. Tyhjää tilaa ei löydy - kaikkialla on runsaasti turisteja ja maahanmuuttajia. Silti jaksan ihailla sitä, miten puukenkämaa osaa tuotteistaa osaamisensa kirkkaat helmet (kukat, juustot, porsliinin jne). Hollanti synnyttää edelleen illuusion suuresta vauraudesta ja hyvinvoinnista. Missään en ole tavannut ihmisiä, jotka yhtä vakuuttavasti jaksavat todeta: "I love Netherlands. I love my country!" Jotain tälläinen peruspatriotismi jättää ihmisen iholle..

Euroopan Kulttuurisäätiön (ECF) neuvotteleva komitea (Advisory Council) piti vuosittaisen tapaamisensa Alankomaiden pääkaupungissa ja siellä olimme ensimmäistä kertaa Nordeinde -palatsissa. Syykyin oli selvä: ECF:n puheenjohtajuus on jo vuodesta 1954 kulkenut Alankomaiden kunkingasperheessä. Aluksi eurooppalaisesta kulttuuriaatteesta innostui prinssi Bernhard. Kun itse tulin mukaan 2000-luvun alussa, puheenjohtajan nuijaa heilutti kuningattaren sisar, prinsessa Margariet. Ja nyt toista vuotta puheenjohtajana on ollut prinsessa Laurentien, kuningattaren miniä. Reipas ja oppinut mimmi, joka harrastaa hyviä asioita, mm. edistää globaalia lukutaitokampanjaa.

Kaksi päivää keskustelimme eurooppalaisesta kulttuurista. Ryhmämme oli noin 40 hengen suuruinen; joukkoon mahtui eurooppalaisten säätöiden edustajia, tutkijoita ja intellektuelleja, suurlähettiläitä ja entisiä ministereitä, kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kaikkia yhdisti yksi tavoite: miten vahvistaa eurooppalaisuutta kulttuurin avulla, lisätä kulttuurin näkyvyyttä eurooppalaisella agendalla, saada diversiteetista voimaa? Joukkomme oli oppinut ja hieman elitistinen, mutta samalla hyvin verkottunut ja asiastaan innostunut. Minussa vahvistui se, jonka jo aiemminkin tiesin: hyvä eurooppalaisuus syntyy eri maista, kielriryhmistä, kulttuureista tulevien ihmisten vuorovaikutuksessa.

Maamme-laulu ja ylioppilaat kansanjuhlia omimassa?

Taidemaalari Reino Laitasalo (HS 16.5. mielipide) kysyy syytä valkolakkien näkyvyyteen nykyisissä suomalaiset kansajuhlissa. Ajatuksia hänessä oli herättänyt vapun vieton rähjääntyminen ja Maamme-laulun juhlinta Kukan päivänä Helsingissä. Porvarit ja ylioppilaat. ovat hänen huomionsa mukaan vieneet kansalliset juhlapäivät ”tavallisilta ihmisiltä”.

Laitasalo kysyykin, kenelle kuuluvat kansalliset juhlat ja tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Vappu on tyypillinen juhla, johon kietoutuu monenlaisia perinteitä. Ylioppilaat ovat Pohjoismaissa juhlineet kevään tuloa eli vappua jo ainakin 1800-luvun alusta lähtien. Vuosisadan lopussa siitä kehitettiin työväen kevätjuhlapäivä. Kaksi perinnettä on sen jälkeen kietoutunut tiiviisti toisiinsa. Vappu ei voi kuulua kenellekään – se on kaikkien kansalaisten juhla.

Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” kulttuurimme ja itseymmärryksemme on muodostunut. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli. Esimerkiksi Maamme-laulu, jonka 160-vuotisjuhlaa vietettiin hieman koleassa säässä viime tiistaina Kumtähden kentällä, on edelleen ylioppilaiden laulu. Siitä on myös muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu.

Ylioppilaat eivät siten omi vaan vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä kerran vuodessa pohtimaan (vappuna päähän laitetut ylioppilaslakit päässä!) oman laulunsa, Maamme-laulun viestiä. On valitettavaa, jos Laitasalo tulee surulliseksi nähdessään ylioppilaita ja valkolakkeja. Suru ei Suomessa perinteisesti ole ollut vallitseva, opintiehen liittyvä tunne. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana. Ylioppilaat ovat ”isänmaan toivoja”. Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta.

Pultsareita, kerjäläisiä ja muita helsinkiläisiä

Töölöntorin grillikioskin takaa ilmestyi eteeni aito ahavoittunut helsinkiläispultsari. Miehellä oli helposti tunnistettava ...hm...habitus: harmaat, hapsottavat ja likaiset hiukset, pitkä menneen talven palttoon ja kädessä suttuinen muovikassi. Hän lähestyi minua käsi ojossa, vain hiukkasen horjuen: "Hei hieno leidi, antakaa pari euroa! Tarvitsen sen pulloon Alkosta." Moisen rehellisyyden ja kohteliaisuuden edessä sulin oitis. Leidi ja teitittely! Ei mitään tekosyitä vaan suoraan asiaan. Sellaista arvostan. Kaivoin lopakon esiin ja kolistelin muutamat pikkurahani miehen käteen. "Grazie!", sanoi uusi ystäväni ja laahusti Alkon suuntaan. Moinen sivistys hiveli humanistin sielua.

Helsingin kansatieteeseen ovat aikojen alusta kuuluneet katujen kasvatit, alkoholistit, tori- ja kylähullut, puistoporukat ja erilaiset kassialmat. Nyt puhuttaa jälleen köyhyys. Perinteisten puliukkojen ja huumehörhöjen rinnalle ovat ilmestyneet eurooppalaiset kerjuu -alan yrittäjät, romanialaiset mustalaiset. Muutama viikko sitten piti HS:n raadin vastata kysymykseen "antaisitko roposi kadulla kerjaläävälle?" Vastaisin seuraavasti: "Kyllä antaisin, se on eurooppalaisen humanistin velvollisuus. Köyhyyttä ei voi kääriä kansallisuuden suojaan, ja siten motivoida syrjintätoimet ja kiertää vaikea kohtaamistilanne kerjäläisen kanssa. Yhteisessä isänmaassamme Euroopassa vastuuta tulee kantaa kaikista heikompiosaisista, maasta, valtiosta ja etnisestä taustasta riippumatta. Odotellessamme suuria poliittisia ratkaisuja sopii jokaisen meistä pohtia omia yksilöllistä mahdollisuuksia vaikuttaa arjen hyvinvointiin ruohonjuuritasolla."

Voi olla, että kaikki tämä on naivin humanistin puhetta ja sinisilmäisyyttä. Mutta saanko kertoa tapauksen, joka muutti suhtautumiseni katujen asukkeihin - sen jälkeen en avun pyytäjää torju suoralta kädeltä. Tarina tapahtui 1980-luvun alussa ja kuuluu seuraavasti: Eräänä kylmänä sykyisenä päivänä osakunnan klubi-illassa Uudella ylioppilastalolla jätin käsilaukkuni huolettomasti tuolille ulko-oven viereen. Illan aikana huoneistoon tunkeutui muutama farkkuasuinen huumekaveri. Hörhöt ajettiin ulos, mutta toinen poistuessaan vei käsilaukkuni. ESO:n isäntä juoksi ritarillisesti perään pelastamaan omaisuuttani. Hän palasi takaisin puukonisku kyynärvarressaan. Ilta ja yö sujui ystäväni kohtaloa ja kadotettua käsilakkua surressa.

Seuraavana päivänä puhelin soi. Puhelu rämisi ja taustalta kuului liikenteen melua. Karhea miesääni kysyi nimeäni - viinanhöyryt liukuivat melkein linjaa pitkin. Kun vastasin olevani puhelimessa, mies esitteli itsensä “tälläiseksi katujen Arskaksi vaan”. Roskiksia kaivaessaan hänen käteensä oli osunut lompakko, jossa olivat yhteystietoni. Nyt hän oli puhelinkioskissa kysyäkseen minne lompakon voisi palauttaa. Kaikki tärkeät paperit tuntuivat olevan tallella, Arska vakuutti. Arska asemoi itsensä Sokosen edustalle. Pyysin, että hän veisi lompakon Yliopiston apteekkiin ja jättäisi sen sinne nimelläni. “Ottakaa olkaa hyvä löytöpalkkio, jos lompsassa mitään on”, totesin. Mies selitti, ettei hän rahaa tarvitse. Hain lompakon apteekista seuraavana päivä. Farmaseutit kertoivat, että sen oli tuonut tutiseva, pahassa kunnossa oleva ja "aikamoisesti haiseva puliukko”. Tapauksen jälkeen olen suhtautunut suurella kunnioituksella Helsingin kaikkiin vanhan ajan alkoholisteihin...ja muihin avuntarvitsijoihin.

Politiikkaa kaikille!

Viime päivinä puhetta on piisannut vasemmiston kriisistä, puoluepolitiikasta ja politiikkaan lähtemisestä; pamfletteja on julkaistu, puheita pidetty, kolumneja kirjoitettu ja julkilausumia annettu. Se on hyvä. Erityisesti iloitsen SDP-kollegani Thomas Wallgrenin ulostulosta, kommenteista, joiden mukaan politiikkaan tulee saada osaavia ihmisiä, intellektuelleja ja muita kunnian ja omatunnon kansalaisia. En voisi olla enenpää samaa mieltä. Perustelut seuraavassa.

Oma poliittinen akvioitumiseni herätti vuonna 2003 paljon keskustelua tuttava- ja sukulaispiireissä. Kysyttiin - ja edelleen kysytään - poliittisen valintani syitä eli "miksi Keskusta?" Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu monta tapaa tulla politiikkaan. Nuorena innostutaan aatteista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Vanhempana nousee halu puuttua todellisiin epäkohtiin. Itse olen kokenut molemmat vaiheet. Kuulun 1970-luvun nuorisosukupolveen, jolle osallistuminen oli itseisarvo. Olen monien ikäisteni lailla jo 60-lukulaisessa äidinmaidossa ravittu. Toimin yleisdemokraattisilla tunnuksilla helsinkiläiskouluni eli Tyttönormaalilyseon teinikunnan puheenjohtajana. En silti ollut minkään puolueen jäsen.

Sitten oli pitkään hiljaista. Opiskeluvuosina olin ehdottomasti osakuntalainen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton. Ei löytänyt sopivaa poliittista kotia. Vaikuttaminen puoluepolitisoituneessa HYY:ssä jäi ohueksi, vaikka olinkin 1983 rakentamassa sitoutumatonta osakuntarintamaa edustajistoon. Nuorena tutkijana oli helppo omaksua rooli vapaana kaupunki-intellektuellina. Sitouduin "yliopistopuolueeseen" edistämään tieteen, kriittisen ajattelun, akateemisten perinteiden, henkisten ja kulttuuristen arvojen merkitystä yhteiskunnassa. Näihin arvoihin uskon edelleen. Ne ovat olennainen osa identiteettiäni.

Olen myös kokenut Wallgrenin lailla "sivistyneistön roolin", tarpeen tehdä jotain poliittisesti. Jokaisessa puolueessa on tällä hetkellä käynnissä sukupolven vaihdos ja tarve ajattelun uudistamiseen. Koen edustavani uudenlaista elämänmuotoa, jossa urbaani ja agraari yhdistyvät luontevasti. Uskon, että sille on kaikupohjaa laajemminkin yhteiskunnassa. Kun politiikassa päätökset tehdään puoleiden kautta, on luontevaa mennä niihin mukaan. Aikamme puoluevihaa ja politiikkavastaisuutta en ymmärrä lainkaan. Jos puolueita ja politiikkaa ei olisi....niin...mitä olisi? Minulle demokratia on ainoa vaihtoehto.

Puoluevastaisuuteni on vuosien saatossa lieventynyt. Olen tutkijana ja kansalaisena kasvanut näkemään sen, että suuret muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa toteutuvat parlamentaarisesti, isojen puolueiden tahdosta ja ajamina. Uutta omaa liikettä ei kannata perustaa. Politiikka ole parhaimmillaan keskustelua! Että asioita arvotetaan uudella tavalla ja uusista lähtökohdista. Vain siten saadaan aikaan jotain uutta. Tässä on uusien sukupolvien ja vanhojenkin haaste.