Bialystokissa Eurooppaa katsomassa

Vietin juhannusalusviikkoa Puolassa, Bialystokissa. Se on nuori kaupunki maan koillisosasessa, Podlasien maakunnassa. Ollaan vanhan Puola-Liettuan unionin sisämaassa. Alueella on paljon metsää ja näkymät junan ikkunasta kuin kotimaakuntaan Suomessa. Bialystok on Branickin perheen perustama yksityiskaupunki. Siitä muistuttaa 1700-luvulla rakennettu komea barokkipalatsi, Podlasie’n Versailles, jossa tänään sijaitsee lääketieteellinen yliopisto.

Bialytsok on nykyään vahva yliopistokaupunki. Osallistuin yksityisen, kauppatieteisiin erikoistuneen yliopiston Eurooppa & Venäjä –seminaariin. Puhuin Itämeren kaupunkiverkostoista ennen ja jälkeen kylmän sodan; innokkaasta palautteesta päätelleen kaupunkitutkimuksellinen näkökulma oli uusi. Ilmapiiri on edelleen vahvasti Venäjä-vastainen. Pakko myöntää, vaikken pikkunationalismista jaksa syttyäkään: on sallittava kansallinen ajattelu maassa, jonka historiallinen muisti täyttyy sodista, valloituksista ja miehittäjistä. Puola on toista maata! Muutama sukupolvi, ja ajattelu laajenee. Näin kävi meilläkin sotien jälkeen.

Kaupunkina Bialystok on tyypillinen ja historialtaan kiinnostava. Se on esperanton kehittäjän Ludwik Zamenhoffin kotipaikka. Hän oli idealisti, lääkäri ja kielimies, jonka kotona puhuttiin puolaa, balttilaisia kieliä, saksaa ja venäjää. Juutalaisia oli omassa suvussa ja enemmistönä kaupungissa. Sen kohtaloksi tuli puna-armeijan miehitys ja kommunistisen nukkehallituksen perustaminen (vrt. Terijoki). Treblinkan kuolemanleiri sijaitsee noin 100 km Bialystokista lounaaseen. Leirillä päätti päivänsä noin 800 000 juutalaista. Tänään Bialystok on monen kirkon kaupunki ja hengltään jotenkin viipurilainen; ensimmäisen polven uusmuuttajat dominoivat kaupungin sosiaalista perustaa.

Sunnuntairetken tiemme Bialystokin ympäristöön, mm. Tykocinin pieneen kaupunkiin. Sen vaatimattomalle mutta monumentaaliselle torille, mahtipontisen kirkon edustalle sijoitettiin 1763 Puolan ensimmäinen julkinen patsas Stefan Czarnecille, joka oli sotapäällikkönä 30-vuotisessa sodassa Ruotsia vastaan. Hän sai Tykocinin palkinnoksi. Matalassa puukaupungissa on myös komea vuonna 1642 rakennettu synagoga. Matkailu avarsi, näinkin lähelle suunnattuna. Itämerellinen historia sai uusia ulottuvuuksia.

Kesäloman vietän Sysmässä, Chicagossa, Bogotassa, Santiago de Chilessä, Buenos Airesissa ja Rio de Janeirossa. Kirjoittelen näistä paikoista tänne kun koneelle pääsen. Viikottaiset kesäkolumnit löytyvät Kalevasta (www.kaleva.fi). Säännöllisesti palaan näille sivuille elokuussa.

Kolumnistin ajatuksia ja vuoden 1968 muistaminen

Helsinkiläiseen professorielämään kuuluu (helposti) se, että saa julkisuudessa tilaa näkemyksilleen - varsinkin jos jotain sanottavaa löytyy... Historiantutkijalle tehtävä on helppo: menneisyyden näkökohtien tunteminen antaa valmiuksia pohtia aikamme ilmiöitä, suhteuttaa niitä menneeseen ja nykyiseen, koetaaa avata mahdollisia tulevaisuuden näkymiä. Olen pitkään kirjoittanut kolumneja Suomen Lääkärilehteen ja oululaiseen Kalevaan (kesäisin) sekä pyynnöstä vieraskolumneja lukuisiin muihin julkaisuihin. Nyt viikolla aloitin uudistuneen Verkkolehti Apilan kolumnistina.

Kolumnien - ja bligikirjoittelun - paras puoli on siinä, että niissä voi antaa tilaa kulloisillekin syväajatuksille. Ikävä sanoa, mutta meillä media määrää agendan. Kevät on tässä suhteessa ollut tiheää aikaa: on liuttu paljastuksesta toiseen. Politiikka ei näytä mukavalta, poliitikot muuttuvat jokaipäiväisviihteeksi. Siksi on tärkeää avata taustoja, pohtia, koettaa analysoida missä mennään - ja ennen kaikkiea: miksi mennään niinkui mennään.

Apilassa annoin tilaa vuoden 1968 merkityksille. Mistä vuoden 68 liikehdinnässä oli kysymys ja miksi aikakausi kiinnostaa edelleen Euroopassa. Miten muistaminen vastaa oman aikamme kysymyksiin? 68-liikehdinnän panivat alulle suuret ikäluokat - historian suurin ja äänekkäin ryhmä. Sillä oli voimantuntoa ja valmiutta ottaa tilaa ympärillään, muuttaa politiikkaa ja politiikan tekemisen malleja. Aluksi tavoitteena oli irtiotto edellisistä sukupolvista, sodan kokeneiden vanhempien arvoista. Haettiin demokratisoituvan yhteiskunnan poliittisia tunnuksia. Ulkoparlamentaarinen voimannäyttö eli mielenosoitukset, katutapahtumat, valtaukset, lakot ja kollektiivinen voimantunto levisivät kulovalkean lailla maailman eri puolille.

68-sukupolvi tuomitsi vanhempiensa mallit. Kaivattiin uutta moraalia, puhdasta politiikkaa, ihanteellisuutta ja tavoitteita. Uskottiin puolueisiin ja yhteiseen voimaan. Ikäluokka valtasi puolueet ja uudisti yhteiskuntapolitiikan tavoitteet. Saatiin raikasta uudistusvoimaa ja vimmaa, joka on kantanut tähän päivään saakka. Politiikka uudistui, kun Rörösherrajahdit, valcot ja salorat nostivat julkisuuteen sotien jälkeisen kabinettipolitiikan kieroimmat keinot. Tilaa tuli uudistusvoimille, muun muassa vihreälle liikkeelle.

Vasta nyt 60-lukulaisen sukupolven viesti on tyhjentymässä – jälleen on tilaa politiikan uudistamiselle. Nyt ei puhuta moraalista ja idealismista, kuten vuonna 1968, vaan rahasta: vaalirahasta. Se kertoo jotain aikamme hengestä. Samalla vuosi 1968 osoittaa, että historiassa ei ole alkuja ja loppuja; on vain ikuinen liike, ja aika ajoin tahto uudistaa liikettä.

Kuopuksesta ylioppilas...ja äiti itki niin!

Viime lauantaina polkaistiin kotimme viimeinen ylioppilas maailmaan. Tyttäremme Carolinan yo-juhla Kulosaaren ruotsinkielisen lukion juhlasalissa oli sympaattinen tilaisuus - ja kielivähemmistön tapaan tyyppillisesti tuttavallinen. Halailtiin ja pussailtiin katederin kummallakin puolella. Kaikista käytettin etunimiä...Vertaan tilaisuutta omaan nuoruuteeni, eroja ja yhtäläisyyksiä on. Rehtori on juhlan koreografi. Hän osoittaa sanansa nuorille, puhuu elämästä laajemmin ja hyvyydestä, onnen tavoittelusta. Enää ei kuuden laudaturin ylioppilaita istuteta eturivissä. Touhu on tasa-arvoistunut, noin periaatteessa, kun puoltoääniä ei ilmoiteta. Oppilaiden perusteelliset esittelyt eivät kuitenkaan jättäneet arvailun varaan, missä olivat priimukset ja missä pahikset. Stipendejä jaettiin avokätisesti, kiitoksia samoin.

Parhaat oppilaat puhuivat, rockimmat soittivat, pirteimmät kuorolauloivat jne. Esitetty musiikki nousi viihdemaailmasta. Suvivirttä ei laulettu, mutta kylläkin prinssi Gustafin Studentsången, suomalaisella marssipoljennolla tosin! Sitten kiva traditio: lukion toisluokkalaiset kantoivat uudet ylioppilaat ulos, yksitellen. Ikävä homma, sillä elintasolapset eivät nykyään ole mitään kejukaisia! Uutta oli tyttöjen pukeutuminenkin, takavuosin tyttökoululaisiin verrattuna. Nyt useimmat olivat hyvin meikattuja ja kammattuja, ruskettuneita ja vähävaatteisia. Pikku leningit eivät jättäneet mitään arvailujen varaan...

Elämä & tulevaisuus -puheessaan nuorille rehtori viittasi Dalai Laman käsityksiin onnesta ja Jevgeni Jevtushenkon näkemyksiin aikuisuudesta. Hyviä tyyppejä molemmat, mutta jäin miettimään: onko meidän Jeesuksemme liian lähellä, liian likikristillinen, jotta hänen ajatuksiinsa voisi viitata? Sivistyksestä koulutuksen tavoitetilana ei sanottu sanakaan. Jäinkin miettimään omaa puhettani nuorille, jos olisin rehtorina. Korostaisin sivistystä valtavana voimana, jonka avulla meillä on polkaistu käyntiin kansanliikkeitä, perustettu puolueita ja yhdistyksiä, organisoitu kouluja, kansansivistystä ja oppilaitoksia. Sivistys on samaan aikaan ollut – ja molemmilla kielillä - sekä prosessin aikaansaaja että tavoitelava ideaali. Se oli henkinen tila, tietojen, kykyjen ja kulttuurisen osaamisen yhdistelmä. Sivistykseen meillä liittyy assosiaatioita kasvatuksen tietä omaksutuista tiedoista, taidoista ja tavoista. Sivistys ei ole pintaa vaan syvällisesti elämäntapaan ja olemiseen vaikuttava asia. ”Sivistys on sitä, mitä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois”, päätti Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto luontevasti muutama vuosi sitten ensimmäisen avajaispuheensa. Niin, Dalai Laman sijaan minä siteeraisin Niiniluotoa....ja Snellmania ja Jeesusta!