maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Stadilaisuus, slangi ja epämiellyttävää kaupunkisnobismia

Olin pyörtyä eräänä päivänä pikkuisessa autossani, kun eetteristä pärähti ilmoille ohjelma "stadin slangiuutiset". Jokin monista radiokanavista on keksinyt tuottaa pääkaupunkiseudun tapahtumakoosteen ns. Helsingin kielellä, slangilla. Uutiset juonsi joku herra Jones. Netistä luin, että juttujen kieliasu on Stadin Slangi ry:n Olli Anikarin käsialaa.

Mainio juttu sinänsä ja merkki vahvasta kotiseutuharrastuksesta! Kirja, joka nuoruudessa eniten tuotti iloa, oli Juhani Mäkelän (Pääkaupungin Jussi) superhupaisa Stadi on buli mutta snadi (1972). Muistan hihitelleeni sen hyväntahtoisille Helsinki-muisteloille, jotka oli kirjoitettu stadin kevyellä ja helposti luettavalla puhekielellä. Slangi olikin pitkään sivistyneen Suomen torjuma kieli. Vielä 1950-luvulla slangia sopi kauhistella ja sen käyttö kieltää. Seuraavalla vuosikymmenellä yhteiskunta demokratisoitui. Se koski myös kielipolitiikka: slangi pääsi kaapista esiin. Näin tapahtui aikana, jolloin slangista oli tullut museotavaraa.

Slangiharrastus on viaton kerrostuma siinä monitahoisessa touhussa, jolla itsensä "todellisiksi helsinkiläisiksi" ylentäneet osoittavat paikkansa. Viime viikkojen 'puutarhaa vai betonia' -keskustelu on nostanut nämä pöyhkeät stadilaishyväkkäät esiin. Nuorena pohdin kaupunkilaisuutta Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina. Kirjoitin muun muassa ESO:n linjasta, siis kaupunkimentaliteetista. Opin, että todellista kaupunkilaisuutta oli kiihkottmuus, tasapuolisuus, avara henkinen ja fyysinen liikkuvuus sekä fanaattisuudesta vapaa ennakkoluulottomuus. Urbaaniin, liberaaliin elämänmuotoon kuului kyky dialogiin ja erilaisten mielipiteiden hyväksyminen.

Ennen vanhaan todelliset kaupunkilaiset tunnisti jouhevasta puheliaisuudestaan ja sivistyneestä hyväntahtoisuudestaan. Oli käytöstapoja kohdella kunnioittavasti muualta tulevia. Erilaisuutta arvostettiin. Tätä todellista kaupunkimentaliteettia (urbanité = kohteliasuus muita kohtaan) en löydä seijasarteista tai muista pääkaupungin toimittajaeliitin kärkihahmoista. Tälle ryhmälle helsinkiläisyys merkitsee oikeutta avoimesti halveksia muualla Suomessa asuvia. He ottavat lyömäaseekseen loukkaavaan puheen, joka suunnataan "kehä III ulkopuolella" olevia metsämökkiläisiä, linnunpönttöjen nykeräjiä tmv. kohtaan. En osaa samastua tällaiseen junttikaupunkilaisuuteen. Pöyhkeä asfaltilla & kerrostaloilla ylpeily ei ole koskaan ole ollut leipälajini!

Lisäksi: en ymmärrä, kuinka joku itseään sivistyneenä pitävä voi avoimesti halveksia ihmisiä, jotka tuottavan kotimaisen ruoan pöydällemme. On oireellista, että maaseutulaisten halveksuntaan syyllistyvät ovat suomenkielisia. Todelliset, vanhat ruotsinkieliset helsinkiläiset osaavat urbanisminsa! He ymmärtävät kahden Suomen erilaisuuden ja rikkauden! Tack för det, de svenskspråkiga i Helsingfors! Utan er skulle denna stad vara ett jävligt ställe!

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, syyskuuta 22, 2008

Ihmeellistä suomalaista ruokaa!

Viime viikolla joukko ruokaihmisiä matkasi Kainuuseen, eli tarkemmin sanottuna Kajaaniin Kaukametsä-seminaariin pohtimaan aihetta "onko ruoka kulttuuria?" Isäntänä toimi Opetusministeriö. Ruokaa on viimeisen viiden vuoden aikana noussut monille huulille. Virkamiehet ovat nyt liikkeellä, kun hallitusohjelma edellyttää suomalaisen ruoan esiinnostoa. Sain kunnian toimia ensimmäisen päivän puheenjohtajana ja alustusten käynnistäjänä.

Puhuin ruoan kulttuurisista ulottuvuuksista ja kritisoin "suomalaisuutta" konseptina. Ruokakulttuuri ja sen symbolit auttavat orientoitumaan kulttuurisesti. Ruoka on keino maailmanlaajuiseen kommunikaatioon. Samalla ruoka tuottaa omaa kotopohjaista nationalismia; lapsuudessa omaksutut maut tuntuvat turvallisilta ja ”suomalaisilta”. Ruoasta on helppoa keskustella - meillä kaikilla on ruokaan ja ruokailuun liittyvää omapohjaista kokemusta. Syöminen on samalla kertaa intiimiä ja yleistä. Ruokaan liittyy konservatiivisia tottumuksia. Kun makuun kerran päästään, maistuu se hyvältä elämän loppuun saakka. Ruoka on kieli, jonka avulla kommunikoimme. Sen ääressä voi tuntea syvää vierautta tai suurta solidaarisuutta.

Ruokaan liittyvä käsitys suomalaisuudesta on syntynyt kulttuuristen ja poliittisten prosessien seurauksena. Ruoka muuttui suomalaiseksi samalla lailla, jolla muukin ”kansallinen” on lisätty identiteettimme. Ruoan omaleimaisuuson peräisin samasta lähteestä kuin muukin eksotiikka kulttuurisamme – se liitetään Euroopan pohjoisosiin. Jo antiikin aikana etelässä oli vehnäleipä, viini ja oliiviöljy. Germaniassa ja pojois- ja itäpuolisilla alueille metsästettiin ja käytettiin luonnon antimia ja mallasjuomia. Edelleen tämä lähtökohta on vahva. Kun Suomi-kuvaa luodaan ruoan avulla, haetaan raaka-aineita joko metsästä, merestä tai Lapin erämaista. Omaleimaisuus -uskoon on kuulunut maakuntaruokien erityisasema. Usko kasvoi aikana, jolloin maakunnat muutoinkin nostettiin kulttuurimme keskiöön.

Aikamme keskustelu ruoan suomalaisuudesta on vaikeaa, koska sen taustalla oleva yhteiskunnallinen tilanne on vaikea. Viime vuosikymmenten aikana ruokatottumukset ovat muuttuneet maatalousvaltaisesta moderniin ja urbaaniin syömiseen. Alueellinen ruokaperinne on sekoittunut ja kulutuserot ovat tasaantuneet; samaa ruokaa syödään maan eri osissa, maalla ja kaupungissa. Monikulttuurisuus näkyy siinä, miten hyvin vieraan ruokavaikutteet on omaksuttu osaksi arkipäivän syömistä. Ristiriita syntyy siitä, että arkiruoka näyttää toiselta kuin Suomi-kuvan ruokasuomalaisuus. Pizza on korvannut lihakeiton, kebab ruisleivän, oliiviöljy voin ja riisi perunan.
Vaikutteita on omaksuttu eri suunnilta. Ongelma onkin, miten ruoan ”suomalaisuus” tänään määritellään. Saako suomalaisinta ruokaa kotona, nakkikioskilla vai Tasavallan presidentin illallisilla?

Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, syyskuuta 14, 2008

Reviirisotaa ilmastokysymyksellä

Heinäkuussa 2008 seisoin liikennevaloissa Buenos Airesin kuusikaistaisen, kaupunkia merestä erottavan valtakadun varrella. Yksitoistamiljoonaisen kaupungin liikenne on kaoottinen, ja ajotapa temperamenttisen latinalainen. Valoista lähtee kilpa-ajoon tusinoittain erikokoisia ja –merkkisiä paikallisbusseja. Teknisesti ja tyylillisesti nämä menopelit ovat peräisin jälleenrakennusvuosilta. Museobussit jättivät jälkeensä mustan, tiheän ja pahanhajuisen pakokaasupilven, joka peitti meidät jalankulkijat. Yskimme, köhimme, aivastelimme ja niiskutimme kollektiivisesti. Pistävä katku sai kaikkien silmät valumaan.

Ensimmäistä kertaa kaupunkilaisessa elämässäni ajattelin: hiiteen sellainen urbaaniromantiikka, jossa ylistetään asfaltintuoksua ja autojen pakokaasuja. Aika on ajanut näiden modernin elämän tunnusten edelle. Saan kuulla, että Argentiinassa paikallisliikenteen hoidosta vastaavat kilpailevat mafiaporukat. Kun raha ratkaisee, ei tarvetta autokannan uusimiseen ole. Eikä siihen ole yhteiskunnallista painettakaan. Ilmastokysymys ja saasteongelmat eivät ole sisäpoliittisesti hajanaisen maan politiikan kärjessä.

Latinalaisessa Amerikassa sain vahvistusta sille, että kaupungistuminen on aikamme suuri suuntaus kaikkialla. YK:n mukaan ollaan globaalistikin tilanteessa, jossa puolet maailman 6,7 miljardista ihmisestä asuu kaupungeissa. Kyseessä on ”suuri käänne” ihmiskunnan historiassa. Megakaupunkien kasvu jatkuu erityisesti Aasiassa ja metropolialueet vahvistuvat muuallakin. Ei ole yhdentekevää ympäristökysymyksen kannalta, millaisissa kaupungeissa asumme.

Ilmastomuutos tuli agendalle muutama vuosi sitten Al Goren vanavedessä. Eri maissa tärkeä aihe on laskeutunut kansalliseen maaperään hieman erilaisin korostuksin. Suomessa ilmastonmuutoskeskustelu on nyt liitetty kaupunkisuunnitteluun ja asumiseen. Kättä väännetään – luontevasti tietenkin! – siellä ihmiskeskittymät ovat eli metropolialueella. Teen heti selväksi. Asia koskettaa minua syvästi ja teen kaikkeni, jotta päästöt saadaan kuriin. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan diktaattorina modernisoisin juoksussa julkisen liikenteen ajan tasalle. Muutoksen tulee olla aidosti globaali.

Suomessa ilmastomuutosta on lähdetty purkamaan sieltä, jossa työ on vaikeinta ja hitainta eli pääkaupunkiseudun hajanaisesta yhdyskuntarakenteesta. Pääministeri Vanhasen juhlapuhe Espoon 550-vuotistapahtumassa käynnisti keskustelun. Asia oli helppo politisoida kunnallisvaalien alla. Kivikaupungin karaisemat helsinkiläiset ovat heittäytyneet miehissä tuomitsemaan Espoossa, Vantaalla ja muissa kehyskunnissa olevat puutarhakaupunki- ja omakotialueet ymmärtämättä, että pääkaupungin valtapuolueiden oma pitkän linjan kunnallispolitiikka on edesauttanut hajanaisen yhdyskuntarakenteen syntymistä ja synnyttänyt sukkulaliikenteen.

Energiakriisin ja hätätilahallituksen kerran kokeneena uskon kansalliseen herätykseen ja pitkäjänteiseen yhteistyöhön ympäristökysymyksen ratkaisuna. Asiaan liittyvää uusfanatismia sopii kuitenkin kavahtaa. Ilmastomuutos on eräillä tahoilla valjastettu keinotekoisen maaseutu-kaupunki –sodan välineeksi. Se tapahtuu aikana, jolloin suomalaisten enemmistö on vihdoin päässyt nauttimaan keskiluokkaisesta elintasosta ja asumisen väljyydestä kylmien torppien ja ahtaiden hellahuoneiden jälkeen.

Ilmastonmuutoksen nimissä ympäristöpolitiikasta on Helsingissä tehty yhden totuuden mantraa. Autoilevat espoolaiset ja omakotitaloissaan asuvat vantaalaiset on syyllistetty ympäristörikollisiksi. Uusmaalaiset, maalaiset noin yleensä ja pian myös meidät kesämökkiläiset leimataan elämäntapagangstereiksi, jos emme suosilla asetu asumaan urbaanisti raiteenvarren kerrostaloyhdyskuntiin ja tiheille asemanseuduille.

Lähihistoria osoittaa, että metron rakentaminen ja asemaseutujen asuttaminen ei ole poistanut ihmisten muuttoa väljyyteen ja omaan taloon. Betonisten haaveiden tilalle on saatava kokonaisnäkemys nykytilanteesta ja todellinen arvio tulevan suunnittelun mielekkäistä suunnista. Yhdessä on löydettävä ratkaisut yhdyskuntarakenteen olemassa oleviin vinoutumiin. Niiden oikaisemiseen ei enää riitä yksittäisten ihmisten tai perheiden, eikä edes kuntien toimivalta. Pääkaupunkiseudun rakentaminen on hakoteillä, koska siitä pitkään vastanneilta valtapuolueilta (kok-dem) on puuttunut kokonaisnäkemys. Ei ole pääministerin vika, jos peili on vino.

Tunnisteet: , ,

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Brysselissä NATO:n ihmeitä katsomassa

Viime viikolla Maanpuolustuskurssiyhdistyksen Brysselin-matkalle lähteneet noin 50 suomalaista eri alojen vaikuttajaa pääsi tutustumaan NATO:n päämajaan sekä sen operationaaliseen sotilaskeskukseen eli SHAPE:een (Supreme Headquaters Allied Powers Europe). Mp-kurssi 182. osallistujana (2007) pääsin mukaan, ja palasin näin pienen tauon jälkeen Euroopan omalaatuisimpaan pääkaupunkiin.

Myönnän auliisti: fyysinen ensikosketukseni NATO:on räjäytti kokonaisen vuoren sisälläni. Emotionaalisesti palasin menneisyyden suurvaltapoliittisiin tihentymäkohtiin, jotka tavalla tai toisella ovat jättäneet jälkensä minuun ja kaksijakoiseen maailmankuvaani. Siirrtyin kylmän sodan aikaan. Muistini kerrostumista aktivoituivat 70-luku, USA:n sotilaspoltiikka, Vietnam ja Chile, Neuvostoliitto, SALT-neuvoettelut, YYA-sopimus, Kekkonen ja Breznev, ETYK ja liennytys, sanalla sanoen kaikki se kuona, josta suomalainen lähihistoria on muodostunut. Tunsin, että olen selkärankaani myöten kylmän sodan tuote. Tuon ajanjakson muistot seuraavat varjona hautaan asti.

Miltä NATO:n pääkonttorissa näytti? Luvalla sanoen, eipä kummoiselta! Eurooppalaisen sotilasarkkitehtuurin monumentalismiin verrattuna (ks. vaikkapa Pariisin veteraanihotelli eli Hotel des Invalides) euroatlanttisen turvallisuusjärjestelmän kotikonttorit olivat vaatimattomia ja matalia, maisemaansa hyvin maastoutuvia harmaita ja hieman kulahtaneita betonilaatikoita. Sisällä vaikutelma oli samansuuntainen; seinät olivat tummaa paneelia, katossa kolkot neonvalolamput, alla kokolattiamatot, kabineiteissa suhiseva ilmastointijärjestelmä ja hiostavat tuolit! Belgiassa kun oltiin, ruoka NATO-ravintolassa oli hyvää! Se syötiin lautasilta, ei pahviastioista ja puutikuilla, kuten emämaassa Yhdysvalloissa nykyään on tapana.

Maanpuolustuskurssilaiset uuvutettiin asiallisilla perusluennoilla (NATO sotilaallisena järjestelmänä, rauhankumppanuuden tulevaisuus jne.) ja faktapaketeilla. "Rautaa rajalle" -perinne on saanut rinnalleen uusia sodankäynnin muotoja. Nyt kriisit pakataan organisaatiokaavioihin, osapuolet täsmämaalataan karttoihin ja sotilaat pannaan pelaamaan laatikkoleikkejä. Luentoja pitivät suomalaiset ja ulkomaiset siviivilit ja sotilaat. Kaikille kalvosulkeiset olivat jokapäiväistä kauraa. Jäin miettimään kriisin aikaa. Kuka tästä sotilasbyrokraattien hieman innottomasta laumasta nousee Euroopan todelliseksi Marsalkaksi? kenestä tulee karismaattinen sotilas, jonka taakse kansat ja kansakunnat oikeasti asettuvat marssimaan?

Byssel jatkaa kaupunkitilallista rumentumistaan. Kaupungin nousu maanosamme keskuskaupungiksi on ollut hidasta mutta vakaata. Sama koskee vanhan kaupunkikuvan tuhoutumista. Brysselistä on tullut Euroopan Unionin pääkaupunki ilman asianmukaista demokraattista ja paikallista kaupunkisuunnittelua. ”Brysselisaatio” on termi, jota edelleen käytetään puhuttaessa vanhan rakennuskannan suruttomasta tuhoamisesta. Vuonna 2007 yli 35 prosenttia kaupungin asukkaista on ulkomaalaisia. He vaativat uusia taloja, tiloja ja omia tunnuksiaan. Paine uudis- ja laajennusrakentamiseen on suuri. Nyt Byssel on valitettavan sieluton, suorastaan ikävä.

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Töölönlahden paviljonki ja kunnallispolitiikan hautajaiset

Eurooppa syksyllä 1945. Maanosamme on pommitettu ja raunioina. Uudelleenrakennuskomiteat polkaistaan pystyyn ja kaupunkien suunnittelu alkaa. Haetaan paremman, modernimman ajan tunnuksia – ja samalla kosketusta menneisyyteen. Tuhotuissa taajamissa arvorakennuksia entisöidään ja vanhoja kirkkoja kunnostetaan. Jopa kokonaisia kaupunkeja rakennetaan vanhan mallin mukaisesti, kuten Varsovan tai Leningradin kohdalla tapahtui. Historia nähtiin arvona ja ylpeyden aiheena.

Helsinki syksyllä 2008. Kaupunkisuunnittelulautakunta hyväksyy 28.8. lausunnon yksityisen hakijan tanssilavasta, joka pystytetään Töölönlahden alueelle asemakaavan poikkeusluvalla. Se merkitsee palon jäljiltä olevien makasiinien purkamista. Päätöstä perustellaan sillä, että esitys on ”käyttötarkoitukseltaan asemakaavan toimintoja koskevan määräyksen mukainen” ja paviljonki on ”arkkitehtoninen kokonaisuus”.

Kaksi viikkoa sitten kun asia tuli ensimmäistä kertaa lautakuntaan, asetuin puolustamaan vastustavia näkemyksiä. Pyysin asian pöydälle viikoksi. Viime torstaina kokousaikaan olin Ranskassa ja varamieheni Antero Alku teki lautakunnassa vastaesityksen. Se kuului seuraavasti: ”Lautakunta toteaa, ettei jäljellä olevan makasiinirakennuksen purkaminen ja poikkeamisluvassa haettu rakentaminen ole voimassa olevan asemakaavan ja sen periaatteiden mukaista tai poikkea niistä vain vähäisesti vaan kyse merkittävästä poikkeamisesta. Sen vuoksi lautakunta ei katso olevan aihetta poiketa voimassa olevasta asemakaavasta.”.

Ei ollut mikään yllätys, että esitys kaatui äänin 5-4. Kunnallispolitiikan betonipuolue eli kokoomus ja demarit voittivat jälleen kerran! Pulinat siis pois ja kansa tanssimaan Pekka Niskan tanssilavalle. Mitä valitan? Valitan siksi, että makasiinien purkua puoltava lausunto loukkaa kunnallispolitiikan henkeä. Kun aikoinaan musiikkitalosta ja alueen kaavasta päätettiin edellisen valtuuston aikana, päästiin kompromissiin. Uusi kulttuuritalo tulee, mutta merkittäviä fragmentteja vanhoista makasiineista säilytetään. Makasiineja puolustaneen kansanliikkeen tuolloinen tahtotila oli vahva ja sitä kunnioitettiin! Ideana oli luoda alueesta kaikkien kansalaisten yhteistä ja avointa tilaa.

Pienen päätöksen takaa pilkistää iso asia. Nyt raivaustraktorit kutsutaan paikalle hipsutteluperiaatteella eli asemakaavan poikkeusluvalla. Jos sotien tuhoamista, mutta nopeasti entisöidyistä keskiajan kirkoista jotain opimme, niin sen, että osittainen tulipalo makasiineilla ei estä rakennuksen kunnostusta. Sopii myös kysyä kunnallisen päätöksenteon moraalin perään perään: onko asemakaavaan sidotulla suojelulla mitään poliittista virkaa? Töölönlahden asemakaava oli kunnallispoliittinen kompromissi, jossa jokainen osapuoli sai jotain. Poikkeamislupa pyyhkii kaiken tämän ja paljon muuta suoraan viemäriin!

Töölönlahti on suomalaisen kaupunkisuunnittelun onneton tihentymä. Valmista ei tule, vaikka peistä on väännetty jo kohta sata vuotta. Alueella oleva kaunis puisto on nyt tuhottu ja rakennuksia nousee kuin nakkikioskeja raitille. Kokonaisnäkemys puuttuu. Jos Töölönlahden alue jotain symboloi, niin tasavaltaisen Suomen demokratian kriisiä. Päätökset syntyvät jossain muualla kuin asukkaiden tahtotilan synnyttämänä. Tanssimalla ei Suomen pääkaupungin paikkaa Euroopassa kuitata!