Glorious England ja sen pääkaupunki

Heathrowin lentokentällä osataan brändääminen: Enkku-krääsää myyvästä turistikaupasta saa muovikassin, jonka kyljessä lukee räväkästi ja isosti – sini-puna-valkoisin värein – Glorious England. Pussiin on hetkeä aikaisemmin voinut työntää kuningasperheen kuvalla koristeltuja astioita, keraamisia pienoisparlamenttitaloja ja/tai Bobby-poliisin näköisiä pehmoleluja. Sinne saattoi työntää myös brittisuklaata tai skottilaisia voikeksejä, teetä tai sitruunasta tehtyä leipälevitettä. Tai Lontoo-aiheisia t-paitoja.

Englanti myy paremmin kuin koskaan. Sen saatoin huomata Lontoon täysillä kaduilla, joissa pääasiallisin kieli oli muu kuin englanti. Nyt Kansainyhteisön keskuspaikan ovat valloittaneet Keski- ja Itä-Euroopasta tulleet nuorempi ja vanhempi väki; saatoin jälleen kerran ihmetellä sitä, kuinka jälkikolonialismin voima on mahtava. Lontoo ja Pariisi, Amsterdam ja Bryssel vetävät väkeä puoleensa kaikkialta maailmasta, taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Nämä kaupungit kuuluvat maailmalle, kuten maailma aikoinaan kuului niille. Siirtomaavalloitusten aikaan.

Tunnen Lontoon vuosien takaa enkä oikeastaan enää kaipaa tähän kaupunkiin. Sen infra on kestämättömässä tilassa. Kaupunki on kasvanut yli mittakaavansa. Maanalainen on kurjassa kunnossa, kadut täynnä väkeä, liikenne jumittaa kaikkialla, museot ja muut turistirysät pullistelevat seinät paksuina. Paripäiväisen pikavierailuni kunniaksi olin varannut itselleni huoneen The Montague on the Gardens –hotellista aivan British Museumin naapurista. Tämä viehättävä majapaikka oli englantilaista kulttuuria parhaimmillaan: korean kodikkaasti sisustettu hyvän palvelun paikka (kello viiden tee, suurenmoinen egg & bacon aamulla, henkilökohtainen huonepalvelija ja viileä huone sekä upottava sänky höyhenpeitteineen). En jaksanut nostaa jalkaani ulos tästä ihanasta keskiluokan paratiisista, pakollisia tapaamisia lukuun ottamatta…

Ystävällisimmästä palvelusta vastasivat nuoret ihmiset, joiden täydellisen englannin ja sulavan käytöksen takaa kuulsi itäinen eli slaavilainen aksentti. Iso-Britannia ja Irlanti ovat viime vuosien aikana kansainvälistäneet tuhansia ja taas tuhansia nuoria Puolasta, Unkarista, Baltian maista jne. Koko Englanti on kuin suuri Karibian-risteilijä, joka sulauttaa eri kansallisuuksia yhteen matalapalkka-aloilla, kaupoissa, ravintoloissa ja hotelleissa. Molemmat osapuolet hyötyvät: palvelutaso säilyy korkeana halpatyövoiman ansiosta ja työvoima itse saa/joutuu oppimaan globaalin maailmantalouden läksyjä.

Lontoo eli parlamenttikriisinsä syvintä vaihetta vierailuni aikaan. Parlamenttiedustajien kulukorvausskandaali oli media hampaissa ja vaikutti kansalaisten keskusteluaiheisiin. Kriisi liittyi pinnallisesti siihen, miten kansan valitut miehet ja naiset ovat käyttäneet leväperäisesti veronmaksajien rahoja omien ja perheidensä epämääräisten asumis- ja kuljetuskulujensa kattamiseen. Syvemmin kysymys koski politiikan kulttuurin monisatavuotisen moraalin rappiota; parlamentaarikkojen toimintaa on säädellyt kunnioitus olemassa olemaa ”maailman parasta” poliittista järjestelmää kohtaan. Sen nuhteettomuuden on taannut kunnian henki ja vahva herrasmiesperinne. Siksi – kaiken kriisinkin keskessä – poliittiset kommentaattori kehottivat järjestelmän maltilliseen kehittämiseen. ”Modernisaatio” mielletään Englannissa yhä haukkumasanaksi, joka liittyy Manner-Eurooppalaiseen tapaan toimia. Evoluutio, ei revoluutio, on pääviesti.

Parasta Englannissa ovat ihmiset. Jo lentokoneessa, tällä kertaa British Airways, alkoi kapteeni hilpeästi kommentoida säätä ja politiikan skandaaleja sekä innostuneesti kuvailla laskun jälkeen kentällä olevia uusia konetyyppejä. Muu henkilökunta suhtautui matkustajiin yhtä joviaalisti. Pikkuhuumori kukoisti ja lempeät välisanat kuorruttivat kaikkea keskustelua. Tällä asenteella englantilaiset vetävät maailman naruja vielä pitkään. Lentokonelukemiseksi olikin pakko ostaa historioitsijakollega Niel Fergusomin kirja Empire. How Britain Made the Modern World (2004). Opin, että maailmanvalloitus on asenteesta kiinni…sitä briteillä piisaa.

Suomi ja Puola – maat, kansat ja kulttuurit

Viime viikko oli yhtä seminaarirumbaa. Viikko sitten laitoksemme nuoret tutkijat vetivät Yliopistolla seminaarin, joka liittyi ajankohtaiseen Suomen maakuvaan – ja sen historiaan. Kuten arvata saattaa, juttu osoittautui monimutkaisemmaksi kuin pintaliitokeskustelusta on saattanut kuvitella. Tutkijat piirsivät Suomi-kuvan laajaa kaarta aina keskiajan kartografiasta Kalevalan kautta uusimpiin Suomi-kirjoihin. He osoittivat kuinka maantiede ja ”pohjoisuus” ovat olleet määrääviä. Sattumakin on korjannut satoa, kuten ilmeni FT Derek Fewsterin mainiosta Pariisin maailmannäyttelyä 1900 käsitelleestä esitelmästä. Kun Saarisen paviljonkirakennuksen tornin karhudekoraatiot jäivät kiireen tmv. takia maalaamatta, pääsi syntymään myyttinen kertomus ”jääkarhujen Suomesta”.

Suomi-kuvan seminaari oli suuri menestys. Paikalla oli satakunta kuulijaa, ulkominimisteriöstä, eri matkailu- ja vientiorganisaatioista ja sitten tietenkin asiaan vihkiytynyttä tutkijakuntaa. Mainio iltapäivä päättyi ”propagandistin muisteluihin”; emeritusprofessori Matti Klinge kertoi näkemyksiään ja kokemuksiaan Suomi-kuvan sanansaattajana ja kirjoittajana. Historian laitoksen tutkijoiden yhteistyö UM:n ja Helsingin kaupungin, metsäteollisuuden ja suuryritysten kanssa on vaikuttanut siihen, että meidän tekstiemme kautta muovataan mielikuvia Suomesta. Itse iloitsen, kun päätoimittamani Portraying Finland (2005) –teos on ilmestynyt juuri kiinaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Keskiviikkona kokoontuivat Suomen ja Ruotsin kansanedustuslaitokset edustajineen Helsingin parlamenttiin puhumaan vuoden 1809 perinnöstä. Jälleen akateeminen panos oli huomattava: puheenvuorot oli pyydetty kollegoilta Henrik Meinander ja Pauli Kettunen….niin ja ”lilla jag” pääsi puhumaan. Puhimme kaikki aika kivasti yhteen, Meinander enemmän valtio-opillisesti, minä pohtien kansalaisyhteiskuntaa ja niin: kuntaa. Kettunen teki avauksia sosiaalipolitiikan historiaan. Itse makuustelin siis ”kunta” sanan monia merkityksiä suomen kielessä. Sanana kunta kuuluu moniin yhdyssanoihin, viitaten isohkoon alueiden muodostamaan kokonaisuuteen tai samalla seudulla asuviin tai yhdessä toimiviin ihmisiin ja henkilöihin. Siitä kehittyi 1860-luvulta alkaen maallista, paikallista itsehallintoa.

Kunta- sanan ainutkertaisuus paljastuu vasta, kun sille aletaan etsiä vastaavuutta muista kielistä, vaikkapa ruotsista. Meillä molemmissa maissa kansakunta, yhteiskunta ja kunta ovat saaneet, historiallisina ilmiöinä, keskeisinä suomalaisina ja pohjoismaisina käsitteinä ja elämäntapaa, jopa mentaliteettia ilmaisevina muotoina – ja velvoitteina. Suomen poliittinen käsitteistö syntyi muutaman vuosikymmenen aikana 1800-luvulla. Meillä ”kansalaisuus” kasvoi pitäjien paikallisen itsehallinnon tradition pohjalta. Monissa Euroopan maissa kansalaisuus (medborgare) viittaa osallisuuteen kaupunki- ja porvarisverkostoissa tai siviili-aktiivisuuteen. Kaupunkien ihmiset eivät olleet mallina Suomessa; kansalainen kuuluu kansakuntaan tai kansaan, mutta myös kuntaan.

Kunta-aatoksista siirryin torstaina Puolaan, Varsovaan pohtimaan kahden päivän ajan Keski- ja Itä-Eurooppalaisen metropolin tunnuspiirteitä. Paikalla Varsovan Saksa-instituutissa oli parikymmentä nuorta ja vanhempaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijaan. Oli suurenmoista saada kerrankin puhua Helsingin historiasta ilman, että tarvitsi selittää Suomen paikkaa kartalla! Varsova komistuu päivä päivältä; nyt ehostetaan ”kuninkaallista väylää” vastamaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisojen vaatimuksia. Pidän kovasti puolalaisista ja paikallisesta katuystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta. Ravintolat ja kahvilat tekevät kaupungista elävän, samoin monet jazzpaikat jne. Puola on toista maata, on aina ollut!

Seminaariviikko huipentui juur päättyneeseen kaksipäiväiseen tutkijatapaamiseen Joensuussa. Karjalan yliopistokaupungissa kohtasivat Suomen yliopistohistoriallisen verkoston tutkijat. Joensuun yliopisto on hieno, viihtyisä kampusalue. Ilahduttavan hyviä esitelmiä pitivät jälleen nuoret tutkijat. Uutta tietoa tuli monien keskeisten ainejärjestöjen, osakuntien, ylioppilaslehtien ja yliopistojen historiasta. Illanvieton aikana skoolasimme Suomen kaikille yliopistoille (yksi kerrallaan) ja juonimme tulevan vuoden 2010 Filosofisen tiedekunnan promootiota.

Ei siis mikään turha viikko, tällä kertaa!

Urhoja Eurooppaan?

Ensin palasi Mannerheim. Sitten Ryti. Pian sen jälkeen maailma muuttui, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sitten tulivat media-ajan idolit viihde-, kauneus- ja voimalajien piiristä. Viime vuodet on jälleen katsottu historiaan Alvar Aallon, Lönnrotin, Topeliuksen, Runebergin ja Snellmanin nimissä. On muisteltu Pyhää Birgitta ja liputettu Minna Canthille. Kansallisen historian merkkihenkilöt tarjoavat loistavan samastumiskohteen. Onko nyt Kekkosen aika? Missä luuraa Paasikivi?

Merkkimiehet kuuluvat olennaisesti historiapolitiikkaan. Jokainen aikakausi hakee menneisyydestä tukea aikalaiskeskusteluun. Merkkihahmojen ympärille kietoutuu monia muistoja ja myyttejä. Malliksi kelpaavat Mannerheim ja Kekkonen. ”Suureksi” tullaan poikkeuksellisena aikana. Oletettuun suuruuteen liittyy esimerkillisiä ominaisuuksia, kuten rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja vakaumuksellisuutta. Myös pitkä elämäntyö voi herättää kunnioitusta. Mainemiesten ja -naisten elämästä tulee kiehtova tarina, johon monen sopii eläytyä.

Nostalgia on vahva perusvire. Tässä epävarmassa ajassa elää kaipuu menneen ”hyviin aikoihin”. Suurmiehet ja -naiset elävät vuoristoradassa, nousujen ja laskujen katveessa. Suurmies tarvitsee muiston vaalijat ja muut taustajoukot. Merkkimiehet palvelevat poliittista keskustelua muuallakin kuin tuulisissa Itä- ja Keski-Euroopan maissa. Marginaaleista nousee aina esiin ryhmiä, jotka vaativat oikeutta, historiallista läsnäoloa ja tunnustamista omille merkkihenkilöilleen.

Suurmiehet ovat keskeisiä muistin tihentymiä ja symboleita. Heitä tarvitaan rakentamaan yhteisöllistä omakuvaa. Mikä on Kekkosen paikka tässä kentässä? Onko yli neljännesvuosisadan Suomea johtanut presidentti sellainen suurmies, jota nyt kaipaamme oikean hengen virittäjäksi? Löytyykö Kekkosesta hahmoa vastaamaan 2000-luvun haasteisiin, monikulttuurisuuteen, kaupungistumiseen, köyhyyden ongelmaan, uusin luokkaeroihin – lamaan?

Kekkosesta leivottiin suurta jo omana aikanaan. Reunaehdot olivat kovat. Maailman karsinapaistuminen edellytti pienissä maissa vahvaa johtajuutta. Kekkonen oli ensimmäinen media-ajan presidentti. Hän oli tietoinen omasta myyttisyydestään ja siihen kietoutuvista odotuksista. Kekkonen odotti huomiota ja hän eli julkisuudessa julkisuutta, ei yksityisyyttä varten. Hän näkyi ja häntä katsottiin. Syntyi mielikuva turvallisesta jatkuvuudesta, jonka henkilöityi Kekkoseen. Kun presidentti kuoli 1985, seurasi koko maa hautajaisia hiljaisuuden vallitessa.

Kekkosta yritettiin elinaikana asettaa moneen muottiin. Hänet valittiin esimerkiksi 1970-luvulla pääkaupungissa toistuvasti ”Vuoden helsinkiläiseksi”. Kekkonen itse ei vannonut urbaania kotiseuturakkautta, vaan ilmoitti toimintapiiriinsä olevan koko maa. Kekkonen nousi vuoden helsinkiläiseksi aikana, jolloin valtiollistaminen ja keskusvaltaisuus olivat huipussaan. Helsinki ja valtio olivat samaa tasavallan korkeinta symbolitilaa. Maan isä ilmensi helsinkiläisille valtakunnallisuutta (“Euroopan parhain mies, miksei sitten Suomen?”). Hän oli komea ja ryhdikäs kansainvälinen vaikuttaja ja johtajana (“hyvä matkamies ja vielä parempi kurinpalauttaja”). Keskeisin Kekkos-myytti liittyi voimaan ja turvaan (“jämäkkä isähahmo, edelleen täyttä terästä”).

Kekkosessa kiteytyi suomalaisen yhteiskunnan 1900-luvun murros. Hänen elämänkaarensa sijoittui maakuntien ja pääkaupungin väliin. Opiskeluaikanaan Kekkonen helsinkiläistyi ja politisoitui. Helsingistä tuli hänelle valtiollisen toiminnan näyttämö. Hänen korkeaa valtiollista rooliaan tuki tarvittaessa kansanomaisuus: “Maaseudulla ollessani on kädet täynnä työtä... Ei siinä tule Helsinkiä ikävä” totesi Kekkonen pääkaupungin lehdille.
(Julkaistu myös www.verkkoapila.fi 9.5.2009)