Helsinki, tulevaa ja mennyttä

Elien oli Helsingin valtuuston viimeinen kevätkauden kokous. Käsittelimme pääkaupungin vuoden 2008 tilinpäätöstä ja tarkastuslautakunnan kertomusta, sekä päätimme - tietenkin - vastuuvapauden myöntämisestä. Pidin Keskustan ryhmäpuheenvuoron. On pakko sanoa: vuoden 2008 tilinpäätös näyttää satumaisen ilahduttavalta. Tilipäätöksen kanteen valittu kuva Vuosaaren uudesta suursatamasta kiteytti jotain olennaista koko viime vuoden optimistisesta perusilmapiiristä. Monet suuret hankkeet, kuten satamatoimintojen uudistaminen, lähtivät liikkeelle. Kuntatalous oli vielä kohdallaan; verotulot kasvoivat kunnissa keskimäärin 7,6 %. Helsingissä työllisyysaste oli hyvä, työpaikkoja oli runsaasti ja työttömyysaste oli alhaisin sitten vuoden 1990. Helsinki ja sen toiminnot saivat viime vuoden aikana lukuisia tunnustuksia ja laatupalkintoja kotimaasta ja ulkomailta. Palkinnot koskivat niin toimintojen sujuvuutta kuin palveluiden ja tietotekniikan korkeaa laatua.

Sataman lisäksi muitakin huomattavia muutoksia tapahtui. Sipoon lounaisosa ja Vantaan Västerkullan kiila liitettiin Helsinkiin. Painipiste oli edelleen elinkeinotoimintojen vahvistamisessa. Ammatillista korkeakouluopetusta lujitettiin muodostamalla uusi Metropolia Ammattikorkeakoulu. Matkailu kasvoi. Kaupunkikunta avasi olemustaan, kun kaupungintaloon avattiin näyttelytilaa ja sinne siirrettiin virkainfopiste. Vuoden alussa aloittanut tapahtumayksikkö alkoi kehittää Helsinkiä tapahtumakaupunkina. Senaatintorin ja Kauppatorin välisen alueen kehittäminen pääsi jälleen vauhtiin. Vuosi 2008 oli kaupungin maahanmuuttoyksikön ensimmäinen kokonainen toimintavuosi. Musiikkitalon rakentamiseen ryhdyttiin ja palvelutuotannon informaatiohankkeita edistettiin.

Helsingin tarkastuslautakunnan arviointikertomus ja tilintarkastajien kertomus on luottamushenkilöille oiva väline ymmärtää ja paremmin ohjata jatkossa kaupungin toimintoja. Kuten nykyisestä taloudellisesta tilanteesta tiedämme, muutokset ja niiden ennakointi on todellinen taitolaji. Erityisen ilahduttavaa oli, että verotulot kasvoivat viime vuonna 6,6, prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Verotuloja kertyi siis 81,9 miljoona enemmän kuin talousarviossa oli laskettu. Myös valtionosuudet toteutuivat lähes oletetun mukaisesti. Liikelaitosten osuus on edelleen huomattava. Tämä on Helsingin talouden kivijalka; ilman liikelaitosten, ja erityisesti Helsingin Energian hyvän tuloksen tuomaa turvaa tilinpäätöksen lopputulos olisi erilainen. Kaupungilla on ollut jäntevä linjaa kunnallisten liikelaitosten kohdalla. Yksityistämisen tielle ei ole meillä lähdetty.

Vuoden 2008 merkittäviin uudistuksiin kuului päätös konsernijaoston perustamisesta siten, että se aloitti toimintansa vuoden 2009 alusta. Konsernijaostosta puuttuu valtuuston pienten ryhmien edustus. Kun kyseessä on keskeinen kaupungin toimintaa ohjaava elin, on puute merkittävä. Tästä keskusteltiin paljon. Hyvinvointi ja palvelut sekä kilpailukyky, kaupunkirakenne ja asuminen olivat niitä asioita, joihin valtuutetut halusivat kiinnittää huomiota. Miten näillä alueilla toiminnalliset tavoitteet toteutuivat? Lisäksi tuli kysymyös: onko tavoitteet asetettu oikein? Nyt menojen ylityksiä on ollut muun muassa terveydenhuollon menoissa sekä lasten päivähoidon ja vanhuspalveluiden menoissa sekä ns. aikuisten palveluissa, eli toimeentulotuessa ja vammaispalvelussa.

Kaupunkikunnan tulee voida reagoida eri ryhmien palvelutarpeisiin oikea-aikaisesti. Se on hyvää asiakaslähtöisyyttä. Monien virastojen henkilöstö on ollut viime vuonna kovilla organisaatiomuutosten, palvelukulttuurin ja tehtävärakenteiden muutosten myllerryksessä. Samaan aikaan kaupunkilaisten palvelutarpeet ovat kasvaneet ja tilanteet vaikeutuneet. Ilahduttavaa on, että monet Helsingin kilpailukykyyn liittyvät tavoitteet silti saavutettiin. Asemaakaavoja laadittiin riittävästi asunto-ohjelman toteuttamiseksi – ongelmat olivat sen sijaan rakentamisen puolella. Asumisen monipuolisuus ja asuntotuotanto jäivät tavoitteista. Kiinteistöviraston maanmyyntitavoitteet jäivät jälkeen. Asunto-ohjelman asettamista uusien asuntojen määrän tavoitteista jäätiin huomattavasti. Myös investoinneissa jäätiin jälkeen.

Pääkaupunkiseudun yhteistyö on edennyt tasaisen varmasti. Pian siltä sopii odottaa myönteisiä vaikutuksia helsinkiläisten elämään. Pääkaupunkiseudun neljä kuntaa voivat yhteistyön voimalla kehittää paremmin koko aluetta menestymään ja pärjäämään kansainvälisessä kilpailussa. Tulevaisuutta on vaikea ennakoida, mutta selvää on, että tilanne vuoden 2009 aikana on muuttunut huonompaan suuntaan. Huonojen uutisten leviäminen vei pohjan yrittäjien ja kuluttajien luottamukselta. Se heijastuu työmarkkinoille, kulutukseen ja kuntatalouteen. Kuluvana vuonna kyse voi olla jo talouden kriisinhallinnasta. Kunnat ovat suurten haasteiden edessä. Kuntatalous on meillä perinteisesti osannut vastaanottaa taantuman vaikutuksia. Siksi on syytä olla helpottunut vuoden 2008 tilinpäätöksen hyvistä luvuista! Valtuusto hyväkysi, lähes yksimielisnä, ponnen voimavarojen suuntaamisesta nuorisotyöttömyyden hillitsemiseen.

Sibelius pois Pohjois-Suomen turvesoista?

Eurooppa-vaalien aikaan sunnuntaina kävelin pitkin Berliinin komeita, eheytyneitä katuja ja nautin: kyllä on mahtavaa, että tämäkin kaupunki on yhtä ja samaa, yhteistä eurooppalaista kaupunkia ja kulttuuria! Katuja ja puistoja reunustivat EU-vaalimainokset. Ne oli sijoiteltu kahdelle puolelle lyhtypylväitä, hieman vanhakantaisesti. Poliitikot näyttävät itseltään Saksassa, hieman koreilta ja etäisiltä, useimmilla tupeeratut hiukset, pepsodenthymy ja jäykkä poseeraus. Kaiken vaaligrafiikan yllä lepäsi jotenkin 70-lukulainen henki. Ei ihme, että paikalliset katuketut olivat piirtäneet useille Hitler-viiksiä ja Aku Ankka-huulia. Vitsi puri paremmin kuin voisi näin kirjoitettuna uskoa!

Berliinissä viihtyy aina, kun on mitä tehdä. Missä muussa kaupungissa voi saman illan aikana jutella tummatukkaisen taksinkuljettajan kanssa kaksoisidentiteetistä (turkkilainen – saksalainen), ostaa sateenvarjon hintaa 1,69 euroa, juosta pakoon intialaisen ravintolan liian innokkaita miesomistajia ja kuunnella suurenmoinen Madame Butterfly oopperassa (Deutsche Oper), jonka sisätilat olivat kuin Jacques Tatin elokuvista? Nur in der Stadt Berlin…

Berliinissä vietin kaksi päivää Finland-instituutissa pohtimassa Suomea, Saksaa ja Eurooppaa sitten vuoden 1809. Merkkivuosi 1809 teemoineen oli liukunut luontevaksi Suomi-tapahtumaksi, jossa pohdittiin erilaisia kulttuurisia syvävirtauksia Suomen, Ruotsi ja Saksan välillä. Maamme-laulun säveltäjästä Fredrik Paciuksesta siirryttiin luontevasti arkkitehti Engeliin ja sitten teatterin ja kirjallisuuden kautta Suomi-kuvaan ja tieteen moniin verkostoihin. Loppupaneeliin koottiin parhaat voimat – muun muassa suurlähettiläs Harry Helenius ja professori Berndt Hennigsen – pohtimaan Suomen mainetta ja kunniaa Saksassa. Opimme, että myyttejä ja mielikuvia on hiljaisista suomalaisista ja luonnonläheisestä maasta, jotka tarpeen vaatiessa vahvistavat olemassa olevia kliseisiä kuvia.

Muutamia uusia, kiinnostavia tuttavuuksia sain, kuten suomalaissyntyisen musiikkitieteen professori Tomi Mäkelän. Hän on kirjoittanut erinomaisesti ja oivaltavasti kansallisista säveltäjistä ja suomalaisesta musiikista. Nyt Mäkelä esiintyi alive, ja puhui mainiosti Paciuksen asemasta ”kansallissäveltäjänä”. Kauniisti suomalaissuhteestaan puhui ruotsalainen gendertutkija Ebba Witt-Brattström, ja mainitsi lempikirjailijansa Runebergin, Södergranin ja Janssonin.

Tässäkin seminaari jämähdettiin pohtimaan luonnon merkitystä niin sanotussa suomalaisuudessa. Itse markkinoin uutta luonto-kuvaa, jossa topeliaaniseen maisemaan tuotetaan myös sivistyksen merkkejä ja ihmisen jälkiä. Siitä kommentista ei Vaasassa asuva saksalaissyntyinen kollega Chstoph Perry pitänyt: hän korosti loppukommentissaan Suomen olevan epäurbaani yhteiskunta. Kysehän on määrittelystä, mikä on "urbaania" ja mikä "aitoa ja alkuperäistäiluontoa". Aihe on monelle lähellä sydäntä, ja ihan niin kuin yli sata vuotta sitten, asiasta syntyy helposti riita.

Myöhemmin sain Mäkelältä e-mailia jossa hän kuvasi seuraavaa: ”Jouduin matkustamaan metrolla erään iäkkään saksalaisen kanssa, jolla on suomalainen vaimo täällä, ja hän esitti epäilyn että Sinä lienet kiihkovasemmistolainen kun et pidä Suomen luonnosta...” Mäkelä itse korosti saaneensa samanlaista kohtelua Suomessa kun on "vääntänyt Sibeliusta pois Pohjois-Suomen turvesoista”. Maailma on sitä, miltä se näyttää. Kiinnostavaa olikin tuo kommentti vasemmistolaisuudesta ja luontovastaisuudesta - näillä asioillahan ei ole (ei pitäisi olla!) mitään tekemistä toistensa kanssa. Itse olen landefriikki, keskustapuoleen kaupunginvaltuutettuja "Vuodenmökkiläinen 2008". Silti jaksan olla sitä mieltä, että topeliaaninen maisema ei nyt enää oikein riitä 2000-luvun suomalaisen tunnetarpeisiin....

Helsinki – mahtava kesä- ja palvelukaupunki?

Kevät ja kesä tulivat kuin varkain Kaupunkiin. Puistot alkoivat vihertää, talvihiekat kerättiin pois ja vaateparret kevenivät jo vappuna. Muitakin varmoja kesän merkkejä on: turistit tulivat jo toukokuussa ja kesäkuun alussa Senaatintorilla korkataan maakuntapäivät. Nyt kaupungin ytimessä esiin nousee tavaroineen, tuotteineen ja hajuineen sinikeltainen Satakunta, karhumaakunta.

Neljän vuodenajan Helsinki kuoriutui talvivaatteistaan, kun siirryttiin sesongista toiseen. Ennen oli vaatetuskin vuodenaikojen mukaista, ja vaatteiden värit sen mukaisia. Tumma talvikaupunki muuttui heleiden värien beigepaikaksi, kun kevät saapui. Samalla saapuivat Suurkirkon portailla istujat, katusoittajat, entistä useampi kerjäläinen ja polkupyöräilijät, me kaikki taattuja suven tunnuksia, nekin!

Kesällä helsinkiläiset ovat kommunikatiivisempia kuin talvella. Kaupunkien katutilan käyttö on muuttunut sitten oman lapsuuteni ja nuoruuteni. Nuoruuteni 70-luvulla olisi ollut mahdotonta kuvitella kenenkään istuvan Tuomiokirkon portailla piknikkiä nauttimassa tai ottamassa aurinkoa Espan puistossa mäyräkoiran kanssa, yläkroppa paljaana. Nyt voi kuvitella – ja nähdä molemmat asiat totena ja todellisuutena!

Toinen asia, jota helsinkiläiset eivät osaa, on taiteilu polkupyörien kanssa. Elettyäni muutamia vuosia fillariparatiisi Alankomaissa voin jatkuvasti ihailla hollantilaisten saumatonta katutyöskentelyä: samoihin ahtaisiin ulkotiloihin mahtuvat lapsiperheet, mummot, vaarit ja muut jalankulkijat, sekä pyöräilijät sukkuloimaan taiturimaisesti ja kohteliaasti väliin. Koko näky on kuin saumatonta urbaania liikettä ja harmoniaa. Meillä Helsingissä, kun kävelijä ja pyöräilijä kohtaavat autiolla kadulla, syntyy heti koordinaatiovaikeuksia, hämmennystä ja vihaisia katseita sinkoilee. En usko kansanluonne –teorioihin, mutta kokemattomuuteen sosiaalisissa kohtaamisissa.

Kansanluonne –analyysia minulle tarjosi alkuviikosta nuorempi tv-toimittaja, joka uskoi sen olevan syynä palvelukulttuuriin huonouteen Suomessa. Vastasin samoilla sanoilla kuin yllä. Kyse ei ole mentaliteeteista vaan kulttuurisen kokemuksen puutteesta ja halusta miellyttää. Tässä maassa ei ole jouduttu palvelemaan tai ansaitsemaan elantonsa siten, että asiakkaasta pidetään hyvää huolta, välitetään ja osoitetaan empatiaa. Perhe- ja pienyrittäjyys puuttuu, ravintolat ovat suuromistuksessa, kahvilat samoin, pesuloista ja vaatekaupoista puhumattakaan. Palveluammateissa toimivat ovat toisten käskyläisiä, eivät oman itsensä herroja. Poikkeuksia toki on; totesi saaneeni esimerkiksi aina kampaamoissa ja kosmetologilla hyvää palvelua. Sanoin toimittajalle, että kun järjestelmä muuttuu, muuttuu palvelualttius. Tarjosin vertailukohteeksi Keski- ja Itä-Euroopan maita, joissa siirtyminen kommunismista kapitalismiin nopeasti opetti yrittäjyyden monille tavoille…

Helsingissä puistot tekevät kesäkaupungista ihanan ja vihreän. Kiitos kuuluu kaupungille hyvästä puistopolitiikasta ja vanhojen puistojen kunnostamisesta. Itsen nautin suunnattomasti viime syksynä ehostetun Liisanpuiston uudesta viehättävästä ilmeestä. Miinusta tulee tosi siitä, että puistojen vanhoja puita kaadetaan joskus surutta. Toimenpide tapahtuu usein aamuyöstä, jolloin me potentiaaliset itsemme puuhun sitojat olemme nukkumassa.

Eilen valtuustossa käsiteltiin pitkään Jätkäsaaren asemakaavaa; kyseessä on tulevan uuden 2000-luvun Helsingin suurin kantakaupungin muutosrakennuskohde. Alue tulee olemaan valmis noin vuonna 2030. Näille entisille sataman maille tuotetaan 250 000 kerrosneliömetriä. Puhetta riitti lähes puoleen yöhön muun muassa asuntojen keskikoon ohjailemisesta sekä autopaikkojen määrästä ja julkisen liikenteen roolista. Itse esitin kaupunkipuistojen suurena ystävänä ponnen, jossa ajoin Jätkäsaaren tulevan Hyväntoivonpuiston muuttamista urbaanimman tapahtuma- ja kulttuuripuiston suuntaan. Ilahduin, kun tämä ponsi hyväksyttiin. Toivoa siis on – puistojen Helsingissä!