maanantaina, lokakuuta 26, 2009

Lähemmäs Putinia ei pääse!

Pietarin Suomi-instituutissa tunnelma tiheni sunnuntai-iltana, kun avajaiset lähestyivät. Meille kutsuvieraille oli osoitettu selvä rooli: olimme rekvisiittakansaa, kun suuret valtiopäämiehet, pääministerit Putin ja Vanhanen saapuivat avaaman komean, Ulitsa Bolshaja Konjushennassa (4-6-8) sijaitsevan kulttuurirakennuksen. Me maan matoset saimme tulla paikalle 1,5 tuntia ennen tilaisuuden alkua. Sen kunniaksi oli kyllä pantu pöytää koreaksi. Siinä kuninkaallisia odotellessa nautimme kaali- ja muita piirakoita, leipiä, hedelmiä ja runsaasti kuohuviiniä.

Sitten me tytöt lähdimme kohti puuterointihuonetta ja siinä vaiheessa tuli stop. Pääkäytävää ei enää ylitetty – neljä turvagorillaa peitti oviaukon. Sisään ja ulos juoksi tunnin ajan pienempää ja suurempaa viskaalia, lehtimiehiä, tiedottajia, turvan poikia ja oman talon väkeä. Pietari-säätiön puheenjohtaja, professori Arto Mustajoki jaksoi seisoa vetoisassa käytävässä ja odottaa kunniavieraita. Minä jämähdin sivuoven aukkoon, josta turvamiehen selän takaa oli oiva sihti käytävään, jota pitkin päämiehet siis saapuivat. Muutamia havaintoja: rotevat venäläiset gorillat näyttivät nuorilta ja ei niin pelottavilta, vitsiä eivät kyllä laskeneet, kun sitä toisen vieraan, Kimmo Sarjeen kanssa yritimme muotoilla….siinä nöyränä odottaessamme.

Sitten lopulta, 17.00, rivit tihentyivät, päävieraat saapuivat, käytävät täyttyivät etujoukoista ja perässä juoksijoista, välissään pitkä Vanhanen ja pätkempi Putin, joka loi meihin ovityttöihin ja –poikiin pitkän ja viipyilevän katseen. Saimme silmäkontaktin Putiniin, Keisariin! Siihen se sitten jäi, mutta riemua riitti pitkään. Juhlavieraat oli jaettu kolmeen ryhmään: ylimpään eli pääsaliin nousivat arvokkaimmat. Toisessa kerroksessa olivat lähes-yhtä-tärkeät-tyypit eli perässähiihtäjät ja kakkoskentän isännistöä. Sitten katutasojen sivuhuoneissa olimme me, pohjasakkia, kulttuurin ja tieteen edustajat, yläkerrosten puolisot jne. Kuohuviini voiteli meidät notkeiksi ja alamaisiksi. Mitä siitä, että oli matkustettu koko päivä Pietariin osallistumaan näihin juhliin. Me olimme komeaa kulissikauraa valtionpäämiesten ympärillä pyörivässä jokapäiväisessä valta-näytelmässä!

Putin näytti pieneltä, trimmatulta, kireältä ja kalpealta – never mind, tyypin ympärillä kiehui mahtimiehen suurvaltashow. Vain keisarillinen kulta ja univormut puuttuivat, puitteet olivat muuten samat. Kaupunkia myöten. Pietari oli entisellään, kiehtova, eurooppalainen ja venäläinen, suurikokoinen ja kotoisa. Lyhyen matkamme aikana ehdimme katsastaa Filharmonian suuren salin, jossa Radion sinfoniaorkesteri soitti (Sakari Oramon johdolla) todella hyvin – akustiikkako sen teki? Kiersimme Talvipalatsin, kävimme Smolenskin hautausmaalla kunnioittamassa Sprengportenin rujoa hautapaikkaa, katsoimme tärkeimmät kirkot ja uusimmat Nevskin kaupat. Kiehtovaa kiehtovaa kuten aika. Pian Pietariin pääsee junalla, alle neljän tunnin. Sitten sinne uudestaan.

Eremitaasin takaovella käsiin osui museon uutiset ja löysin itselleni uuden viiteryhmän, The Worldwide Club of Peterburgers on verkosto, johon voivat liittyä kaikki Pietarissa asuvat, siellä asuneet tai kaupungille sydämensä menettäneet. Tai sitten kuten kohdallani, kaikki ne, jotka tuntevat kantavansa sielussaan ”palaa Pietarista”. Näin on kohdallani, se on isovanhempieni kotikaupunki. Siksi Pietari on yksi tärkeimmistä ”sydämeni kaupungeista”, jossa ensi kertaa vierailin 1970-luvun alussa, ja sitten säännöllisesti, Leningradin aikaan 1980-luvulla. Sen jälkeen oli paussia kunnes taas 2000-luvulla uudestaan, nyt kolmatta kertaa. Koko ajan on jotain uutta kaduilla, kaupoissa, kahviloissa ja kirjakaupoissa. Kaupungin monet kasvot, sen värinä, ei lakkaa kiehtomasta!

perjantaina, lokakuuta 16, 2009

Kansallisvaltiot ja tunnepolitiikka

Viikon näyttävin uutinen tuli Ranskasta. Presidentti Sarkozy teki tiettävästi rakkaudentunnustuksen Englannin pääministerille Brownille. Sielujen sympatiaa lainehti Englannin kanaalin yli roppakaupalla. Samalla saatiin oiva näyte siitä, kuinka henkilösuhteet painavat eurooppalaisessa vuorovaikutuksessa. Rakkaus ja viha, kateus ja kosto – niin, missä määrin tunteet vaikuttavat kansainvälisessä politiikassa?

Tänä vuonna on Suomessa muisteltu vuoden 1809 tapahtumia. Kansallisvaltio ja niihin liittynyt ajattelu synnytettiin eurooppalaisen suursodan seurauksena, vuosien 1805–1815 jälkeen. Napoleonin sodilla oli keskeinen merkitys ”kansallisen” tunneilmapiirin syntymiseen: romantiikka kasvoi esiin samaan aikaan kun armeijat marssivat ja tuhosivat. Kaikki kansat joutivat kohtamaan sotien, imperiumien voimantunnon ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittista yhteisöllisyyttä luotiin voiton ja ylpeyden tunteista, sekä häviön ja tappion, tuhon ja vaaran kokemuksista.

Tästä maaperästä kasvoi kansallinen historiankuvaus. Riittää, että sanon nimen Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat, joka loi suomalaisuuden moraalisen perustan. Runeberg antoi avaimenreiän, josta myöhempää kansallista omakuvaa on tarkasteltu. Syntyi kollektiivinen muisti ja siihen sitoutunut historiakuva. Se liittää yhteen kansalliseksi kokonaisuudeksi ”mielikuvituksellisia yhteisöjä”.

Muisti pitää sisällään myös unohduksen elementin. Muistamisen politiikka synnyttää sosiaalisia ja kulttuurisia identiteettejä. Muisti dramatisoi sen, kuinka tietoisuus menneisyydestä liittyy tiettyjen elinolosuhteiden muodostumiseen. Siihen kuuluu ylpeyttä omasta, mutta myös ylenkatsomista muiden suuntaan. Kiinnostava ja tärkeä kysymys on tietenkin: miten etninen ja kielellinen vaikuttaa muistiin ja ylpeyteen? Miten se säätelee kansakuntien välistä politiikkaa ja siihen liittyviä mielikuvia?

Näitä ajatuksia työstin kuluneella viikolla Puolassa, kun suomalaiset ja puolalaiset tutkijat pohtivat maittemme suhteita ja asemaa osana Venäjän keisarikuntaa ja I maailmansodan vuosina. Jos toisten kansojen tykkäämisestä puhutaan, sanon suoraan: pidän kovasti Puolasta ja puolalaisista. Aina kun kutsu kuuluu, lähden sinne. Kaupungit muuttuvat joka kerta ja aina parempaan suuntaan. Nyt Varsovaa ja muita taajamia ehostetaan vuoden 2012 jalkapallon MM-kisoja varten. Mutta on muutakin. Puolalaisten historiakuva on – kuten seminaarissa selvisi – erilainen kuin Suomessa, osin kiehtovampi. Suurvaltaintressejä ja maan jakoja, kumouksia ja kapinoita on vaikka muille jakaa. Maaperästä kasvaa nationalismi, ylpeys omasta, joka ei ole valtiollista vaan uskonnollista ja kulttuurista. Se pakottaa asettamaan oman kansallistunteen uuteen valoon.

Sitä paitsi, Puolassa saa hyvää ruokaa ja ihmiset ovat kohteliaita, miehet suutelevat edelleen kädelle jne. Näin se tosiaisassa menee. Meillä on maita ja kulttuuripiirejä, joista pidämme enemmän kuin toisista. Luettelen omani. Kaiken pohjalla on kateus-rakkaussuhde Ruotsiin, jota olen aiemmin (keväällä 2007) purkanut näissä blogeissa. USA ei ole minun juttuni, mutta Venäjään suhtaudun kaikella kunnioituksella – se on sentään isänpuolisen sukuni kotimaa. Sitten tuli katsottua Euroopan suurten maiden suuntaan ja ihailtua Italiaa (Roomaa ja antiikkia), Englantia ja Alankomaita. Ne olivat riittävän erilaisia ja tarpeeksi isoja kiinnostuksen kohteiksi. Nyt maku on muuttunut. Länsimaat eivät enää hetkauta, mutta olen kiinnostunut maista, joiden ”maakuva” on kehno. Kolumbia sytytti, samoin muut Latinalaisen Amerikan maat. Samoin nyt kierrän innostuksella Keski- ja Itä-Euroopan maita, kuten Puolaa. Niissä tapahtuu ja tuntuu koko ajan liikettä, parempaan tulevaisuuteen. Me olemme tässä prosessissa saavana, emme antavana osapuolena.

Matkailu avartaa, sanotaan. Usein käy kuitenkin päinvastoin. Muualla tulemme isänmaallisiksi ja alamme verrata. Sellainen päättyy usein Suomen eduksi. Kotona moni asia on todella hyvin. Ongelma on vain, että se näkyy etäisyyden päästä. Siksi kansallistunteen ja isänmaallisuuden kääntöpuolella on usein torjuntaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Kun naapuria katsotaan etnisen tai kielellisen kiikarin läpi, erilaisuus korostuu. Tärkeämpää olisi korostaa ihmisyyttä ja samanlaisuutta. Meitä ihmisiä yhdistää enemmän samankaltainen sosiaalinen perusta, kulttuuritausta, jopa asuinpaikka. Maahanmuutto ei ole ongelma sinänsä. Ongelma tulee siitä, kun alamme hahmottaa kanssaihmisiä erilaisina ja toisina. Ihonväri ei ole olennainen muuttuja. Sydämen sivistys pätee kaikkialla, meillä ja muualla.

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, lokakuuta 05, 2009

Perinteitä tekemään – käskystä?

Viime viikon hupaisin uutinen tuli Aalto-yliopistosta. Keskiviikko oli annettu uuden ”huippuyliopiston” opiskelijoille luentovapaaksi päiväksi. Ei vapautta ilman vaatimuksia. Rehtori Tuula Teerin mukaan puuhapäivää tarvittiin, jotta uuden yliopiston opiskelijat ”keksisivät” sopivia perinteitä, keskenään ja korkeakoululle. Sellainen nähtiinkin jonkinlaisen ihmisketjun muodossa. Toiveena oli saada ketju Otaniemestä Arabiaan.

Uutinen ei kertonut (HBL 1.10.09) miten ketjulle ja muiden uusien perinteiden kehittämiselle tapahtui. Hanke kertoo kiinnostavuudessaan jotain hieman könkkelöisestä suhtautumisesta akateemisiin traditioihin ja niiden tuottamiseen. Teeri tarkoitti epäilemättä hyvää kehottaessaan nyky-ylioppilaita yhteistoimintaan. Ongelma onkin siinä, että perinteitä ei noin vain komentamalla synnytetä. Kömpelömmätkin diktaattorit ovat vastaavaa yrittäneet. Viisas nuoriso ei pelkästään ylempiensä mahtikäskystä laula, marssi, juhli ja perinnetehtaile…paitsi tietysti, jos kiväärinsuu kutittaa selkärankaa…

No, nyt ei ollut käytössä järeitä aseita vaan ylioppilas- ja tupsulakkeja, teekkari-ilmapalloja ja opiskelijahaalareita. Teeri joukkoineen oli oikeilla jäljillä – akateemiset traditiot Suomessa ovat merkittäviä paikallisesti ja myös kansallisesti. Ne ovat ainutlaatuisia myös Euroopan mittakaavassa. Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten ”kansallinen” itseymmärryksemme on osin muodostunut akateemiselle perustalle. Nationalismille tuli tilaa Ranskan vallankumouksen jälkeen 1800-luvulla. Idea erillisestä kansallisesta jatkuvuudesta luotiin meillä ja muualla Euroopassa pääasiassa lukeneiston tai sivistyneistön, intellektuellien tai älymystön piirissä.

Suomalaisen kansakunnan ja kansallisen kulttuurin ohjelma luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin…tai innovoitiin… kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa koulutettu sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä. Aloitetaan Maamme-laulusta. Se laulettiin ensimmäistä kertaan ylioppilaiden Kukan päivän juhlassa vuonna 1848. Vaikka Maamme-laulu on edelleen ylioppilaiden laulu, on siitä 160 vuodessa muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu. Suomalaiset laulavat sitä usein, urheilujuhlissa, monissa yhteistapaamisissa, juhlapäivinä.

Maamme-laulu on antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulun suomalaisuus kiteytyy evoluutioon: se ei ole sulkenut pois mitään ryhmää sisäisestä rakennustyöstä. Suomi on yhteistyöllä ja konsensuksen voimalla vapautunut köyhyydestä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Kenelle siis kuuluvat akateemiset juhlat ja perinteet sekä niihin kuuluvat tunnukset? Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta. Voiko uusia perinteitä luoda, noin vain? Siihen en usko, mutta uskon viestin päivittämiseen. Ylioppilaat vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he osaltaan ovat osallistuneet. Siksi opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä tämän haasteen edessä. Parasta on, jos perinne uusiutuu luovasti, ei pakosta tai tilauksesta.

Tunnisteet: , , ,