Eurooppalainen vai suomalainen Mannerheim?

Viime viikonlopun näkyvin viihde-elämän suru-uutinen liittyi kansalliseen suurhankkeeseen eli Mannerheim-elokuvaan. Filmin esituotanto keskeytettiin tanskalaisen rahoittajan vetäydyttyä yllättäen hankkeesta. Sittemmin olemme saaneet lukea, että projektin jatkamisesta käydään tiiviitä neuvotteluja ja uusia rahoittajia haetaan. Tätä elokuvaa on valmisteltu vuosia. Taustavoimissa on ollut kaikenlaisia häärääjiä kenraaleista liikemiehiin ja veteraaneista muuten vain isänmaallisiin kotijoukkoihin ja kunniatoimikuntiin. Hanke on peitetty vahvasti sinivalkoisiin väreihin. Maanpuolustusinnostusta ja asevelihenkeä vilkutellaan taustalla. Ohjaaja Renny Harlin tilittää tuotantoyhtiön kotisivuilla ideologista puhdasverisyyttään elokuvan ohjaajana: ”Isäni palveli talvi- ja jatkosodissa lääkintäeverstiluutnanttina ja äitini toimi lottana, aivan etulinjan tuntumassa.”

Entisenä Mannerheim-museon intendenttinä olen seurannut tätä (-kin) hanketta suuren kiinnostuksen vallassa. Mannerheim on Suomen historian myyttiä ja todellisuutta tavalla, johon kukaan muu henkilöhistoriallinen hahmo ei pysty. En kiistä Suomen Marsalkan asemaa kansallisena suurmiehenä, mutta kuulun ”historiapuolueeseen”, joka haluaa avata ja problematisoida suurmiehistä käytävää keskustelua. Vuoden 1918 jälkeen Mannerheim kanonisoitiin ”valkoiseksi kenraaliksi”. Talvi- ja Jatkosodan aikana hänestä tuli Suomen Marsalkka ja Tasavallan presidenttinä todellinen valtiomies. Mannerheimin hautajaiset tammikuussa 1951 sinetöivät hänet lopullisesti ”suomalaisuuden” henkilöitymäksi ja ikoniksi.

Kesti vuosikymmeniä ennen kuin Mannerheimista voitiin puhua "myyttinä" jä hänestä löydettiin eurooppalainen aristokraatti ja venäläinen kenraali, Keisarin uskollinen mies. Juuri tässä löydän saranakohdan hänen henkilönsä kiehtovuuteen ja merkittävyyteen: miten on mahdollista, että samassa henkilön vaiheisiin voi kietoutua niin monta ulottuvuutta, niin monta aikakautta ja aikakausien muutoksia? Lisäksi, kuten museossa opin, Mannerheim ei ollut ”vain” sotilas, vaan hänen inhimillinen kiinnostuksensa suuntautui lukuisiin asioihin. Mannerheimin ja hänen sukupiirinsä kautta voidaan kirjoittaa paisti sotilaallisuuden, niin myös valtiomiestyön, teollisuuden, tieteen ja tutkimuksen, ruokakulttuurin, sairaanhoidon ja 1800-luvun porvarillisen boheemisuuden historiaa. Marsalkka itse harrasti mitä moninaisimpia asioita, ratsastusta, valokuvausta, golfia jne.

Viime viikkoina olen saanut lähempää seurata elokuvan syntymistä ja kulissien takaista työtä. Alustin alkuvuonna kuvausryhmälle pienessä seminaarissa 1900-luvun mentaliteetti- ja tapahistoriasta. Korostin ulkoisen olemuksen vastaavuutta sisäiseen kokemukseen (ryhti!) sekä sitä, että henkilöön tulee mahtua ristiriitoja, epäonnistumisen tuomaa surua ja ahdistusta. Mannerheim ei ollut suurmies jo vauvana ja koululaisena, vaan sellainen hänestä tuli osin sattuman, osin taitavuuden ja myös hyvän onnen (oikeassa paikassa oikeaan aikaan..) johdosta.

Samoja teemoja painotin HS raadin Mannerheim-elokuvaan liittyvässä kyselyssä (HS raati 11.12.2008): ”On tietysti makuasia, miten Mannerheimia elokuvan keinoin tulkitaan. Nähdäänkö hänessä action man, vai tapakulttuurista kiinni pitävä korea aristokraatti? Vai edustaako hän ajassaan liikkuvaa, siihen omilla edellytyksillään sopeutuvaa, mutta paikoin ristiriitaista henkilöä? On vaikea nähdä, että Harlinin työkalupakista nousee välineitä, joilla pystytään herkkäviritteisesti tulkitsemaan Mannerheimin henkilöä, hänen sosiaalista ja kielellistä taustaansa, maailmankuvaansa ja kokemuksiaan Suomessa, Euroopassa ja Venäjällä. Mannerheim ei taivu nykyajan toimintaelokuvan sankariksi; sen sijaan hänessä on aineista eurooppalaisten murrosten tulkiksi. Siksi on vaikea nähdä, miten Harlinin sinivalkoinen, suomalaiskansallinen ja amerikkalainen maailmankuva taipuu tähän tulkintaan. Mutta annetaan pojan yrittää!

“Poika” Harlin ja hänen teaminsä koostuu huomattavasta joukosta suomalaisia ammattilaisia, joiden paneutumista tähän projektiin suuresti arvostan. Sinivalkoisuudesta huolimatta esiin piirretään eurooppalainen Mannerheim, joka kasvaa ja ammatillistuu monenlaisten vaikutteiden virittämänä. Olen vakuuttunut siitä, että tätä elokuvaa tarvitaan! Se ei tule kiillottamaan asekuntoisten maanpuolustusfriikkien itsetuntoa, vaan osoittaa, miten Mannerheimin elämän kautta selittyy Suomen historia ja paikka – kontekstissaan eli Euroopassa ja Itämerellä. Soisin, että tanskalainen päärahoittaja Nordisk Film ja sen keulamiehet ymmärtäisivät, että kansallisella hankkeella voi olla monet kasvot! Ja että sen ymmärtävät potentiaaliset muut rahoittajat, meillä ja muulla, miksei myös Venäjällä?

Monikulttuurisuudesta ja kulttuurien moninaisuudesta

Muistan hyvin ne hetket, jolloin Suomessa ”monikulttuurisuus” nousi agendalle. Elettiin 1990-lukua, maassa oli lama ja muuttoliike samaan aikaan. Muutamassa vuodessa ns. ulkomaalaisten määrä oli kasvanut monikertaiseksi. Vuonna 1989 Suomessa tilastoitiin yhteensä 21 174 ulkomaalaista. Vuonna 2000 heitä oli jo 91 000. Kun numerot olivat tällaisia, tehtiin, kuten tässä maassa on tapana tehdä: kutsuttiin historiantutkija apuun selvittämään ja analysoimaan asiaa.

Kiersin vuosina 1994–2000 lukuisissa tilaisuuksissa, seminaareissa, paneeleissa ja koulutustapahtumissa avaamissa Suomen ja suomalaisuuden monikerroksisia ulottuvuuksia. Se ei tuottanut ongelmia kaupunkitutkijalle, joka itse olin venäläisen maahanmuuttajan eli isoäitini Larissan pojantytär. Osoitin, kuinka ”suomalaisuus” synnytettiin tänne tuotujen ilmiöiden ja ihmisten ristisiitoksena. Muutamia vain mainitakseni, Pauligit, Hackmanit, Fazerit, Wulffit, Schröderit, Stockmannit, Bargumit jne. kaikkien juutalaisten tekstiili- ja tataaripohjaisten mattokauppiaiden ohella. Hyvin ovat kaikki sopeutuneet ja kortensa antaneet yhteiseen kekoon, tässä massa!

Mielessäni ajattelin lisäksi äidin puoleisen hämäläisen isoäitini vilkasta luonnetta, korkeita poskipäitä, temperamenttia ja pataruskeita silmiä. Kyllä Sysmänkin perukoilla on jossain vaiheessa 1800-luvulla joku laukku-ryssä tai muu mobiili tilpehöörikauppias, siis maahanmuuttaja, jättänyt lihallisen merkkinsä. Samoin toisin päin. Tästä maasta on lähdetty liikkumaan, meritse ja maitse, tuottamaan suomalaisuutta muualle Eurooppaan, Venäjälle, Ruotsiin, Amerikkaan ja Australiaan. Liikkuminen kuuluu elämään. Maita ei voi sulkea, kansallista identiteettiä ei voi konservoida!

Kaikki tämä kiteytettiin vuonna 2000 ilmestyneessä SITRA.n tuottamassa Aukeavat ovet – kulttuurien moninaisuus Suomen elinkeinoelämässä –kirjassa (toim. Marja-Liisa Trux). Kuuluin sen taustaryhmään ja kävimme hyviä keskusteluita aiheesta mm. Krister Ahlströmin, Ismo Söderlingin ja Kirsti Piponiuksen kanssa. Raportin lopputulema oli harvinaisen kirkas: koko suomalaisen yhteiskunnan on valmistauduttava ulkomailta tulevan työvoiman pysyvään tai väliaikaiseen massatuloon ja sen aiheuttamiin seurauksiin.

Tässä prosessissa on mielestäni oltu jo aika pitkään. Maahanmuuton välttämättömyys on tajuttu elinkeinoelämän ja hallinnon parissa. Siksi olikin hämmästyttävää seurata rasistista ratsastelua viime kunnallisvaalien alla. Tätä kirjoitettaessa eduskunnassa keskustellaan maahanmuuttolainsäädännöstä ja tv:ssä pauhaa monikulttuurisuuskeskustelu; molemmat ovat edelleen juuttuneina ”saako suvivirttä laulaa” –asteelle. Sanon suoraan: nyt tiedetään tarpeet, faktat ja tosiasiat. Suomella on kaikki edellytykset hoitaa maahanmuutto asiallisesti ja muiden maiden erehdyksistä oppien!

Kaiken tämän ”mutakuonot opiskelemaan suomea” -pälätyksen keskellä oli ravitsevaa, suorastaan sivistävää, käydä katsomassa monitoimitaitelija Marita Liulian kokoama suurenmoinen Choosing my Religion, uskontoja jäljittämässä –näyttely Kiasmassa. Tämä lahjakas ja linjakas taitelija liukui sisään maailman yhdeksään valtauskontoon, eläytyi, luki ja opiskeli pyhiä tekstejä. Hän katsoi uskontojen yleisiä, inhimillisiä ja yhdistäviä ominaisuuksia. Liulian ote oli kuin raikas sade, kulttuurin terapiaa kaiken poliittisen läiskinnän ohella. Viesti on selvä: ihminen on kaikkialla sama, tarpeineen, ominaisuuksineen. Siinä on monikulttuurisuuden ydin!

Yliopistoreformeja ja akateemista iloa

Viime viikkoina suuri suomalainen yliopistoreformi on edennyt painostavaa vauhtia ja akateminen väki on vidhoin noussut barrikadeille. Uusi kansanliike eli www.opiskelijatoiminta.fi on järjestänyt kriittisyytta tihkuvia tilaisuuksia täällä Helsingissä. Niissä on kuultu tulevan lain valmisteluun osallistuneita yliopistollisia virkamiehiä ja muita asianosaisia, muun muassa liutaa 1960- ja 1970-luvun opiskelija-aktiiveja. Yksi on varmaa, erityisesti nyt kun lama kouraisee: lain vastustus on kohisten kasvanut opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden joukossa.

Omassa tiedekunnassani (hum.tdk.) kollega Jouko Lindstedt, slaavilaisen filologian professori, järjesti asiasta viikonlopulla kyselyn. Ilmeni, että uutta lakiesitystä kannattaa vain 2 professoria; ei kannattaneita oli 30 (83%). Kantaa jätti ottamatta neljä. Nykysuunnitelmia hallintojohtosäännöksi kannatti kaksi kollegaa; ei kannattaneita oli 30 (83%). Vastausprosentti oli aika hyvä: 36/62 = 58 %. Siis: vastanneista kaksikolmasosaa vastusti sekä lakia että hallintojohtosääntöä. Perustelut olivat vahvoja ja painokkaita. Hallintojohtosäännössä vallan siirto yliopistolaisten edustuksellisilta ja kollegiaalisilta päätöksentekoelimiltä ylhäältäpäin nimitetyille johtajille herätti runsaasti vastustusta. Aikaisemmin samanlainen tulos on saatu kyselyllä valtiotieteellisen tiedekunnan professorien keskuudessa (sen teki J. P. Roos).

Yliopistolainsäädännön kiemuroista vapauduin hetkeksi mainiossa akateemisessa juhlassa, eli Pohjois-pohjalaisen osakunnan 102. vuosijuhlassa lauantaina. Oli kutsuttu paikalle juhlapuhujaksi. PPO:n traditioihin on kuulunut se, että kutsu juhlapuhujaksi on kunniatehtävä. Se on annettu perinteisesti henkilölle, joka tulee maakunnan kanta-alueelta tai edustaa muutoin ansiokkaasti pohjoispohjalaisia arvoja. Näin ei ole tällä kertaa – olivat kutsuneet puhujaksi esolais-taustaansa sitoutuneen helsinkiläisen tutkijan ja opettajan. Pohjalaiset saivat mitä tilasivat: puhuin heille Helsingistä, Suomen pääkaupungista.

Samalla sain mahdollisuuden muistella viime vierailua tämän osakunnan vuosijuhlassa. Oli vuosi 1982 ja PPO vietti 75-vuotisjuhlaansa. Olimme täällä Uusmaalaisen osakunnan tuolloisen kuraattorin eli nykyisen puolisoni kanssa. Juhla oli monella tavalla säpäkkä; vastikään edesmennyt professori Pentti Kouri oli juhlapuhujana. Hän oli paikalla komean amerikkalaisen puolisonsa kanssa. Maakunnan tervehdyksen toi läänin pitkäaikainen vaikuttaja, maaherra Asko Oinas. Jostain syystä muistamme, että hän aloitti puheensa siteeraamalla pääkaupungissa tuolloin opiskelleen tyttärensä päiväkirjaa. Se alkoi suurin piirtein seuraavasti: ”Saavuin Helsinkiin, tähän likaiseen, tympeään ja vieraannuttavaan kaupunkiin…”

Helsinkiä ja yliopistoa minä puolustin nyt, neljännesvuosisata myöhemmin. Ylpeänä, niin kauan kun siihen vielä on aihetta!

Kuka rakastaa kuntia??

Kunnallispoliittinen sesonki on taas alkanut. Uudet valtuustot pullistelevat puhehaluisia, aktiivisia ja uusia kasvoja. Me vanhat ja kokeneet istumme viileinä paikallamme; osaammee jo pelin säännöt (joten kuten...) ja tiedämme miten menetellään. Helsingissä valtuustosalin korografia on selvä - sitä se on ollut jo vuosikymmenten ajan. Politiikot ovat salissaan pääosassa. Virkamiehet istuvat reunoilla, yleisö lehtereillä, toimittajat pulpeteissaan. Todellista politiikkaa tehdään...niin...kuppilan puolella ja ryhmien neuvotteluissa.

Miellä "kunta" otetaan itsestäänselvyytenä. Harvoin kysytään kunnan merkitysten perään. On lähdetty siitä, että kunta käsitteena on kaikille tuttu. Useimmat suomalaiset määritelmät lähtevät kunnan juridisesta funktiosta (itsehallinnollinen järjestelmä) tai valtiosuhteesta (kunta on julkisen hallinnon paikallinen yksikkö). Harvemmin näkee puhuttava kunnan poliittisesta, moraalisesta tai aatteellisesta ulottuvuudesta, kunnan roolista hyvinvoinnin, yhteisöllisyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttajana.

Kunnalliset palvelut nähdään ihmisen arjen, turvallisuuden ja henkisen viihtyvyyden takaajina. Kansalaiset ovat valmiita puolustamaan niitä. Muuhun Eurooppaan verrattuna (katsokaa Venäjä ja muu Keski- ja Itä-Eurooppa...!!) Pohjoismaissa kunnilla on keskeinen rooli monien lakisääteisten tehtävien hoitajana ja palveluiden tuottajana. Varsin huomattava osa ihmisen arkeen kuuluvista asioista päätetään kunnallisella tasolla.

Tilanne on synnyttänyt erityisen pohjoismaisen mallin, jonka osa suomalainen järjestelmäkin on. Politiikan tutkijat ovat alkaneet kiinnostua kunnallispolitiikasta, meillä tosin varsin hitaasti. Kansallisvaltion merkityksen (olettteu tai todellinen) väheneminen 1990-luvulla siirsi tutkimuksen painopistettä valtiollisesta (government) paikalliseen; samaan aikaan monissa maissa, kuten Suomessa, on lisätty paikallistason päätösvaltaa.

Kunnat ovat Suomessa olleet viime aikoina suosittuja tutkimskohteita, kuten Suomen Kuntaliiton ja Kunnallisalan Kehittämisäätiön tukemat monet tutkimushankkeet ovat osoittaneet. Lainopillinen tulkinta on ollut vahva. Kunnallistiede puolestaan luo teorioita ja soveltaa kansainvälisiä tieorioita kunnan sisäisistä prosesseista ja rakenteista. Kunnallistiede mielletään yhteiskuntatieteeksi.

Itse olen sitä mieltä, että enemmän kysyntää olisi nyt kunnallispolitiikan historialle. Se auttaisi ymmärtämään paikallispolitiikan varsin konservatiivista luonnetta ja vallankäytön perinteitä - ne kun ovat yllättävän hitaita muuttumaan!