Roomassa jälleen!

Noin 15 vuoden tauon jälkeen palasin viikko sitten Roomaan, nuoruuteni suurempien elämysten kaupunkiin ja eurooppalaisen innoituksen lähteille. Muistiin palaavat aina yleisen historian nuoren assistentti Päivi Setälän ensimmäinen ulkomaan kurssimatka joulukuussa 1978 Villa Lanteen – sen matkan seurauksena jäi syvä ymmärrys historian jatkuvuuksien ja murrosten syvädynamiikasta Euroopan historiassa – sekä tietenkin Setälän lanseeraama käsite ”antiikin jälkivaikutuksesta”.

Tuon matkan peruja syntyi kaipaa palata antiikin lähteille, ja se toteutui, kun pääsin dosentti Margaretha Steinbyn ensimmäiselle tieteelliselle kurssille keväällä 1981 Lanteen. Kolme kuukauden syväopetus, ja oman tieteellisen työn tekeminen vaikutti siihen, että vakavasti pohdin antiikin tutkijaksi lähtemistä, semminkin kun graduni antiikin huvila-arkkitehtuurista ei ollut saanut aivan kelvotonta arvosanaa. Sattuma korjasi kuitenkin satoa, ja mahdollisuus tutkia Kulosaaren huviloita.

Rooma jäi. Se mureni väittelemisen, perheen perustamisen, akateemisten aktiivisuuksien, Alankomaiden ja monien uusien haasteiden jalkoihin. Keväällä 1996 palasin Lanteen Matti Klingen vetämän opiskelijamatkan toisena opettajana – nyt kävelimme läpi myöhempää Roomaa, katolista yhtenäiskulttuuria, barokkia, Napoleonin aikaa, yhdistymistä, kansallisvaltiota ja nyky-Italiaa. Yhtä kaikki, Rooma avautui jälleen kaiken sen symbolina, mistä eurooppalaisuus eri aikoina on koostunut.

Sitten tuli taas paussia. Yhdentyvässä Euroopassa uudet kansalliset politiikat löivät läpi ja Italia sai oman populisminsa, pohjoisesta Rooman valloittajaksi nousseen Berlusconin. Raikas politiikan tuulahdus muuttui 2000-luvulla tunkkaiseksi valtapyrkyriksi jonka otteet ja elämäntapa herättivät hämmennystä kaikkialla maanosassa. Päätin: niin kauan kuin ”kammottava Iso-B” on Italiassa vallassa, ei meikälän maan kamaralle astu.

Marraskuussa 2011 astumisen hetki koitti, kun kutsu kävi. Villa Lantessa, Garibaldien patsaiden välissä, juhlittiin Italian yhdentymisen 150-vuotista markkeerausta seminaarilla, jonka luonne oli – tietenkin – tieteellinen. Olin kutsuttuna pääpuhujaksi tapahtumaan, jonne odotettiin presidentti G. Napoletanaa. Junailijana taustalla uusi Suomen Italian suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula. Moisesta kutsusta ei kieltäydytä, ja kun taksi kiisi kohti iltavalaistua Ganicolon kukkulaa, tuntui tuttu ailahdus rinnassa: olen palannut kotiin, pitkän tauon jälkeen.

Sama tunne voimistui, kun Lanten portit avautuivat. Suomen historian suurenmoisimpia hankkeita on ollut Villa Lante –renessanssihuvilan saaminen kulttuuri- ja tiedeinstituutiksi. Suurenmoinen sijainti ja itse rakennus toimintoineen ovat sitoneen sukupolvi toisensa jälkeen suomalaisia opiskelijoita, tutkijoita, kirjailijoita, taiteilijoita ja opettajia antiikin maaperään ja kulttuuriseen jälkivaikutukseen. Siitä maaperästä ei kasva ahdasmielisyyttä, vaan eurooppalaisen monimuotoisuuden ja aikakerrostumien ymmärrystä, sitä, mitä meillä ennen vanhaan sanottiin: sivistystä.

Itse seminaari meni suurenmoisesti. Lanteen kokoontui eurooppalaisen kriisin keskellä joukko merkittävimpiä italialaisia politiikan ja hallinnon päättäjiä, Lanten johtajan professori Katariina Mustakallion ja suurlähettiläs Tuomi-Nikulan isännöimänä. Napoletana kuunteli kohteliaasti puolet puheestani ja lähti sitten: ”Molti complimenti!” totesi avustaja.

Kierrettiin muotitietoisen lapsen kanssa ”shopping & walking” –hengessä viikonlopulla paremman väen ostopaikkoja, katsottiin Palazzo Ruspolissa Via del Corsolla maailmankuulun muotikuvaajan Mario Testinon valokuvanäyttely ja Fondazionen Museo Romassa saman kadun varrella Georgia Keeffen taidetta. Via Nazionalen suuressa näyttelyhallissa on loistava neuvostoliittolaisen sosialistisen realismin taidenäyttely ja siihen liittyvä Alexander Rodtsenkon valokuvia. Kiivettiin myös Vittorio Emmanuel II:n monumenttiin sisään.

Sitten piti näyttää ”minun Roomaani”: kirkkoja, aukioita ja obeliskeja sekä tietenkin hyviä kahviloita, syömäpaikkoja ja teehuoneita. Lauantai-iltanna iloitin Corsolla Iso-B:n lähdöstä, tunnelma oli helpottunut ja riemukas kaduilla.

Rooma siis entisellään ennen ja jälkeen Berlusconin aikaa. Kauneutta ja turhuutta kaupoissa. Ruoka hyvää, ihmiset kohteliaita ja lapset söötisti puettuja. Politiikka voi olla rapautunutta, mutta siitä huolimatta italialaiset osaavat edelleen nauttia elämästä - meillä on paljon, paljon opittavaa Välimeren kansoilta...!

Aika ja aine – raha ja luokka

Viime viikot ovat juosseet lujaa alta pois – uutta opetusta järjestetty, apuraha-anomuksia kirjoitettu, kunnallispolitiikkaa hoidettu, on vierailtu Oslossa pohtimassa kansakunnan rakentumista ja paikallisen yliopiston 200-vuotisen olemassaolon linkittymistä. On käyty Tuusulassa avaamassa kansanväliselle naisjoukolle suomalaisuuteen liittyviä myyttejä –tilaisuus päättyi iloiseen eurooppalaiseen yhteislauluun Krapihovin komeassa salissa. Eurosta viis’, sillä samansieluisuus yhdisti daameja tavalla, josta sydämellisyyttä ja sisaruutta ei puuttunut!

Porvoossa piipahdin esittelemässä kaupunkien imagorakennuksen historioita ja nykynäkymiä. Tärkeintä oli valaa uskoa kotijoukkoihin – meillä suurin ongelma liittyi siihen, ettei olisi mitä vieraalle näyttää. Sitä kyllä on, mutta helppo vaatimattomuus ja ”eihän meidän nurkissa nyt mitään ihmeellistä ole” –asenne. Erityisen hyvin moinen asenne kukoistaa ihanissa puukaupungeissamme ja maaseudun kirkonkylissä eli paikoissa, joilla juuri olisi paljon esiteltävää..!!

Yliopiston Studia generalia –työryhmässä käytiin viikolla kädenvääntöä siitä, kumpi on olennaisempaa ihmisen itseymmärrykselle: aineen vai ajan olemassaolo? Luonnontiedepuolue hyrisee mielellään sen paradigmaattisen ajattelun lumoissa, että historiantutkimus ja ”muu humanismi” on löysää epätiedettä. Todellinen totuus löytyy fysiikan, kemian, biotieteiden jne maailmasta. Kaupungin parhaat aivot istuvat työryhmässä, joten en valita, kun tätä keskustelua käydään ja puolustan ihmisen kulttuurisen ja sosiaalisen identiteetin tutkimisen tarvetta ajassaan ja paikassaan.

Itse johdin Studia Generalia –luentojen puheita torstaina 3.11.2011. Professorit Martin Romantschuck ja Jukka Kola käsittelivät kumpikin ”ainettaan”, edellinen jätehuollon ajankohtaisteemoja ja jälkimmäinen bioenergian uusi mahdollisuuksia. Ilahduttavaa, että Porthanian suuri luentosalin oli lähes täynnä ja fiksuja kysymyksiä esitettiin. Juuri tätä tieto ja tiede parhaimmillaan on: vuorovakuutusta ja vaikuttamista. Kunpa yhä useammat tutkijat uskaltautuisivat rohkeammin julkisuuden vaativille areenoille..!

Aineen ja ajan lisäksi on pohdittu viikolla rahaa, kun verotiedot taas julkistettiin. Monia (rikkaita?) ärsyttää moinen tapa – itse muistan vielä kunnon painotuotteenkin, kun verohallinto vuosittain julkaisi hyvätuloisten listat. Itse kannatan näissäkin asioissa avoimuutta ja läpinäkyvyyttä; se luo pohjaa yhteiskunnalliselle luottamukselle. Jos tiedot salataan, toimittajat ym kiinnostuneet ne kyllä esiin kaivavat, ja silloin haarukka tökkii hyvätuloisia kipeämmin.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on 2000-luvulla suosinut vaurauden näyttämistä avoimesti. Samalla tulo- ja varallisuuserot ovat rävähtäneet silmille. Lehdissä raportoidaan suurituloisten miljoonapalkoista: huipputuloiset saivat ennätysmäärän osinkoja, yritystensä myyntivoittoja ja muita pääomatuloja. Tuhat eniten ansainnutta suomalaista on kasvattanut oamisuuttaan. Eliitin kärki on kapea ja itseriittoinen, uusia nimiä mahtuu harvakseltaan mukaan. Varakkaiden kansalaisten harjoittama osaava verosuunnittelu on synnyttänyt maahan valtavia omaisuuksia. Samalla kuilu pääoma- ja tuloveroa maksavien kansalaisten välillä on kasvanut.

Rahasta puhutaan nyt 2000-luvulla avoimesti. Puhe hyvinvointiyhteiskunnasta esti pitkään näkemästä sosiaalisia eroja ja eriarvoisuutta. Siksi kysymys luokkien paluusta on noussut ajankohtaiseksi. Kertomus luokattomasta Suomesta on ollut vahva myytti ja ehkä siksi luokka näyttää menettäneen merkityksenä hallitsevana elämänkokemuksena. Tilalle on tullut erilaisia yhteiskunnallisia kokemuksia ja ”identiteettejä”.

Sosiaalisen taustan rinnalla vaikuttavat globaalit haasteet, ympäristöasiat, sukupolvi, sukupuoli ja etninen tausta. Kuten luokkatutkijat korostavat, puhe luokista on monimutkaistunut kaikkialla Euroopassa. Euroopan unionin poliittisista tavoitteista on puuttunut sosiaalinen ulottuvuus: EU:sta on tehty luokaton, vaikka eurooppalainen todellisuus ei sitä ole. Onko tässä EU:n ongelmien eräs alkusyy?