Loppuvuoden ajatuksia

Aamulla haastatteli Radio Nostalgia (!) ja kyseli, mitä kuluneesta vuodesta mahtaa jäädä historiaan. Pienen filtteroinnin jälkeen (seisoin Sysmässä mökillä ja katselin harmaana vellvovaa Päijännettä..) suodatin ulos, että epäilemättä paljonkin. Muistutin tosin, että historia on sillä lailla vaikea laji ennustaa, koska vasta ajan kanssa… niin todellakin pitkän ajan kanssa… voimme sanoa, mitkä asiat alkavat kantaa seurauksiaan.

Helppo oli kuitenkin ennustaa, että muutama juttu on kuorinut rakenteita uuteen uskoon. Euroopan Unioni on tienhaarassa ja muutamat valtiot korvistelevat kriiseissä: Kreikka kärjessä. Jäämme seuraamaan. Arabikevät ja kansannousujen leviäminen Pohjois-Afrikan ja Arabimaiden puoli- tai kokofeodaalisiin yhteiskuntiin vei eurooppalaisen valistuksen, demokratian ja uudistustahdon viestiä Välimeren toiselle puolelle. Seuraukset näkyvät vasta vuosien kuluttua, kuten meillä Euroopassakin aikoinaan Ranskan ja Venäjän kumousten jälkeen.

Kansa ja kansakunnat olivat avainasemassa vuonna 2011, niin meillä kuin muuallakin. Suomessa sai suomalaisuuskeskustelu uusia sävyjä, kun käsite perus- liitettiin politiikan ilmiömaailmaan. Perussuomalaisilla oli saranakohtansa ja sisään tultiin ryminällä, mutta tarvitaan vähintään kaksi vaalikautta osoittamaan, miten Soini joukkoineen uudistaa politiikan sisältöjä. Toistaiseksi huonosti, jos minulta kysytään. Havainnointimaailmani on helsinkiläinen kunnallispolitiikka. Siellä neljän hengen PS-valtuustoryhmä ei ole saanut aikaan mitään näkyvää, eikä edes vaalikuningas, tohtori Jussi Halla-Aho ole onnistunut saamaan kultakättään muutosvoimaksi.

Politiikka on konservatiivista ja sitä seuraava toimittajakunta on vielä taantumuksellisempaa. Vasta nyt, viisi vuotta sen jälkeen kun kirjamme Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (& K. Järvinen) on ilmestynyt, pääsimme kirjan viestin kanssa HS:n kotimaansivuille. Jälleen todentui vanha teesini siitä, että tutkimus parhaimmillaan on 4-5 vuotta ajastaan edellä. Niin oli tälläkin kertaa, mistä todistaa se, että teoksestamme otettiin viides painos ja luokista keskustellaan kaikkialla. Muutenkin kirja-alalla mennyt vuosi oli antoisa; keväällä ilmestyi maanpuolustuskurssien pikku historiani ja syksyllä olin vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että sysmäläistä ruokakulttuuria koottiin kansien väliin (Makuja mahtipitäjästä, usea kirjoittaja, Sysmän Kirjakylä Oy).

Itselleni vuosi 2011 poiki kypsää aikuisuutta ja kotiin rauhaa. Kuopus pääsi opinajoon eli TaiK:iin ja 13-vuotias mäyräkoira Casse lensi kesällä kotieläinten taivaaseen. Siellä se epäilemättä räksyttää postinkuljettajille ja muille miehille tavoilleen uskollisena. Koti kävi hiljaiseksi, mutta rauhalliseksi ja tilaa on jälleen levitellä kirjoja, lehtiä ja muita papereita (uskon vielä painotuotteisiin..) ympäri kämppää.

Kypsä aikuisuus on tuonut mukanaan myös lisääntyvää järkeä, ja pohdintoja siitä, mihin elämänsä tulevat vuodet haluaa suunnata. Monenlaisen räpeltämisen jälkeen tiede ja tutkimus sekä opetus ja oppilaat tuntuvat ”minun tieltäni”; teen parhaani, jotta kaikki muu pikku hiljaa karsiutuisi pois. Kaksi kautta valtuustossa tulee täyteen ja uskoni kansanvaltaan on edelleen vahvaa. Silti jaksamistaan sopii puntaroida, erityisesti viimekeväisen vaalisesongin myötä. Moista tiheää tunnelmaa ei kestä kuin pienin annoksin…

Edessä on toivottavasti rauhallisempi vuosi 2012. Juhlaa on tiedossa; kotikaupunki viettää pääkaupunkiasemansa 200-vuotisjuhlaa monin menoin. Itselläni on kiva opetusta menossa Helsingin historian tuotteistamisesta. Ehkä joku päivä hyviä ideoita voisi panna toetutukseen ja ryhtyä matkailu-kahvila –yrittäjäksi.. Kiinnostavia matkoja on tiedossa, Prahaan, Välimerelle, Sao Paoloon, ehkä oppilaiden kanssa Kiinaan. Mutta sitä ennen ensi viikolla Sofiaan Bulgariaan, bongaamaan uusi pääkaupunki.

Hyvää ja antoisaa vuoden vaihdetta!

Tietoa, taitoa ja kunnallispolitiikan kulttuuria

Loppuvuosi häämöttää – kiire hellittää? Periaatteessa kyllä, mutta vielä viime viikolla mentiin täyttä häkää Helsingissä eteenpäin… Opetus on nyt päättymässä. Sain sympaattista palautetta ”Maku, muoti, tapakulttuuri” – luentosarjasta ja Helsinki-kurssista, jossa yhdessä kollegojen Pia Olsson ja Anja Kervanto Nevanlinnan kanssa ohjeistimme opiskelijoita, jotka ovat kiinnostuneita tuotteistamaan Helsingin historian osaamistaan. Molemmilla kursseilla ”palkkiona” on ollut innostuneita nuoria. Tunnen paikoin vanvasti, että opetuksessa ja kasvatuksessa yliopistotyön ydin – ainakin minulle!

Samoin valmiiksi tulivat syksyn osalta gradu- ja tohtoriseminaarit. Työt etenevät molemmissa, ja graduja tullut vuoden aikana mukava määrä, korkeakouluvirkamiesten huolesta huolimatta. Uudehko kulttuurin, historian jne. suurlaitoksemme juhlisti vuoden päättymistä aivan mainioilla pikkujoulujuhlilla, jossa alkoi jo esiintyä jotain, jota voisi kutsua nimellä ”yhteishenki”. Sellaiseen päästään, kun joku/jotkut panevat itsensä likoon ja muilla on hauskaa…heidän kustannuksellaan!

Opetus on kivaa, mutta sen suunnitteluun menee paljon aikaan. Tänä syksynä on omien kirjallisten töiden tekeminen jäänyt vähäisemmälle. Syksyn konferenssi- ja seminaarimatkoista on jäänyt hyviä ideoita, joiden toteuttamiseen tuntuu jäävän yhä vain heikommin aikaa.. Joulu-tammikuussa häivyn tavanomaiselle kirjoitussessiolleni Sysmään. Suunnitteilla on kaksi kirjahanketta ja erinäisiä artikkeleita, tällä kertaa niiden kohdelukijat tulevat Kiinasta ja Japanista….

Kunnallispolitiikka jatkui vielä männä viikolla täysin palkein. Keskiviikkona päätettiin muun maussa Helsingin varsin monipuolisesta kulttuuristrategiasta ja Vallilan joukkoliikennekadusta. Asukkaat ja monet helsinkiläiset olivat poikkeuksellisen aktiivisesti liikkeellä vastustamassa ronskia hanketta, jolle itsekin (ja ryhmämme..) antoi jyrkän tuomionsa. Koko tiistai meni sähköpostipalautteisiin vastatessa. Olen myös käsittelyn eri vaiheissa mm ollessani kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen, julistanut viestiä, että bussikatu ei ole välttämätön.

Olemme ryhmänä tehneet työtä sen puolesta, että Vallilanlaaksoon saataisiin korkeintaan kevyt raitiotierata, jota ei voi pintarakenteensa vuoksi käyttää muuhun ajoneuvoliikenteeseen. Vain siten saatettaisiin säilyttää keskeisen, tärkeän ja suositun lähivirkistysalueen luonne ja merkitys virkistysalueena.

Tästä valtuustossa puhuttiin tunteja: vaikka Kumpulan ja Pasilan väliset joukkoliikenneyhteydet nyt ovat luvattoman huonot, olisi tilanteeseen olemassa hyviä ratkaisuja ilman massiivista katurakentamista. Tällaisia haluja ei toistaiseksi ole löytynyt – jutusta on kasvanut sekava arvovaltakiista, jossa vastakkain ovat kaupunkilaisten tahto ja toiveet, suurten puolueiden (kok, sdp) ja viranomaisten intressit. Lopputuloksena nähtiin äänestys, joka päättyi harvinaisen tyylikkääseen kokoomuksen- ja sosialidemokraattien ”betoniakselin” paluuseen.

Tuo akseli, jonka voimin helsinkiläistä kunnallispolitiikkaa on veivattu kohta sata vuotta, on jykevästi ajanut kahdet suuren intressiryhmän – porvareiden ja työväestön – makumaailmoja yhteen. Sen voimin harmonisoitiin 1920-luvulla vapaussota-kansalaissodan avaamat haavat. Sen avulla torjuttiin 1940–1960-luvuilla kommunistien poliittinen vyörytys. Kok-sdp hävitti vanhan Helsingin ja rakensi uutta – akselin komein synteettisen yhteistyön kaupunkimaisemaa on Merihaka.

Itse asiassa, koko Helsingin moderni historia on näiden kahden puolueen virtaviivaisen maailmankuvan julkituloa. Porvari tahtoo säästää, raapii tehoa ja tuottavuutta kaikesta. Demari haluaa nykyaikaa, edistystä ja kehitystä – näistä perusarvoista on tuotettu kunnallispolitiikan määräenemmistöjä ja rakennettu uutta pääkaupunkiin….niin..pääasiassa todellakin raudasta ja betonista, jota molemmat poliittiset ryhmät tuntuvat rakastavan. Kokoomuslaiset, koska heillä on kätensä rakennusteollisuudessa; demarit, koska heidän hallussaan ovat olleet suuret rakennusliikkeet ja muut suurintressiryhmät..

Nyt siis 16.12. valtuustossa – ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen – ryhmäkuri piti suurissa puolueissa ja saatiin kok-sdp –värisuora. Se enteilee hyvää sopuisuutta (lue: lehmänkauppoja..) muissakin keskeisissä kysymyksissä, kuten uuden apulaiskaupunginjohtajan vaalissa. Likaista peliä, sanoisin, ja helsinkiläisten äänestäjien tahtoa halveksien. Vihreiden ja meidän muiden valta ei riitä betoniakselin kaatamiseen..vielä!

Kirjoja ja professoreita

Viime viikolla julkistettiin Sysmässä Rannan kartanossa kulttuurihistoriallinen keittokirja nimeltä Makuja mahtipitäjästä: ruokaa – kulttuuria – tarinoita (Sysmän Kirjakylä Oy, 2011). Vaikka itse sanonkin, teos on komea, paikallisilla kuvilla varustettu syvähyppäys itähämäläiseen ruokamaailmaan.

Oma osuuteni oli huomattava kirjan syntyyn. Purkaessani edesmenneen äitini kotia löytyi sängyn alta pahvilaatikko, joka piti sisällään sysmäläisiä reseptejä ja ruokakertomuksia. Ne oli osoitettu rouva Kerttu Tapiolalle, legendaariselle Vanhan Kertun taide- ja antikvariaattiliikkeen omistajalle.

Kerttuakin ennen äitini ja toimittaja Sirkka Lassila ideoivat 1990-luvulla Sysmän neuvottelukunnassa paikallisosaamiseen perustuvan keittokirjan tekemistä. Hanke eteni niin pitkälle, että Kertun kaupasta tuli reseptien ja ruokatarinoiden kokoomapiste. Niitä kertyikin mukavasti, mutta sitten hanke tyssäsi johonkin ja unohtui. Kunnes lopulta aarre löytyi, mutta tekijä oli poissa.

Tarjoilin reseptit Sysmän Kirjakylä OY:n toimitusjohtaja Pauli Leimiolle, joka oitis innostui asiaan. Tehtiin työnjako: minä kirjoitan yleistä suomalaisesta ruokakulttuurista, paikallisen kartanomaailman tuntija FT Birgitta Stjernvall-Järvi perkaa sysmäläistä perinnettä ja ruokatoimittaja Mervi Pasanen (os. Etelä-Suomen sanomat) päivittää reseptit tähän aikaan. Paikallinen vaikuttaja Vuokko Virolainen kokosi verkostot kirjahankkeen käyttöön ja sysmäläinen graafikko Humberto Saraiva vastasi hienosta taitosta (istuttiin monta sunnuntaita kuvia sortteeraamassa ja asettelemassa kohdilleen..).

Ja näin syntyi mainio kirja, joka pyyhkii altaan jaakkokolmoset, keinotekoiset maakunta- ja perinneruoat. Esiin nostetaan maaseudun monipuolisen agriculturan, kaikenlaisen ruoan viljelyn, säilyttämisen, valmistaminen ja aterioinnin – sekä kaikki asiaan kuuluvat sosiaaliset vivahteet, joista suomalainen maaseutu tunnetaan. Omassa osuudessani osoitan, kuinka Suomen gastronominen omakuva on ollut osa poliittisen suomalaisuuden rakentamista. Ruoka on kytkenyt suomalaiset maaseutuun, maasta tuleviin raaka-aineisiin ja kulttuuriperintöön. Ruoan kansallinen omaleimaisuus liitetään Euroopan pohjoisosiin, jossa luonto on lähellä ja raaka-aineita on haettu joko metsästä, vedestä tai erämaista.

Kirja julkistettiin Vuokko Virolainen kodissa eli Rannan kartanossa, kahvikestein (karjalanpiirakoita ja juhlavehnäleipä) ja runsaan yleisön läsnä ollessa. Kirjan tekoon osallistui yli 60 paikallista persoonallisin tarinoin, reseptein ja kuvin. Harvoin on kirjan teko tuntunut yhtä maukkaalta kuin nyt, kun kokkeja oli runsaasti – ja kaikki innostuneita!

Kirjan julkistamistilaisuudesta ajoin suoraan Helsinkiin ja Professoriliiton Helsingin yliopiston osaston vuosikokoukseen. Tapahtumalla oli suuri vertauskuvallinen merkitys elämässäni: tähän asti, kun takana on 35 vuotta akateemista elämää, en ole tunnustanut ay-oppia. Olen korostanut yliopistoa yhteisönä, johon kuuluvat niin ylioppilaat kuin professorit, tutkijat ja muu väki, siis henkilöstö. Pohdin kaksi vuotta viran saatuani, liitynkö Professoriliittoon, ja tein sen pitkin hampain vuonna 2008.

Mutta nyt itseäni isommat voimat ovat tätä vähäistä yhteisöllisyyttä miehissä ja naisissa murentamassa, ja kaikki keinot ovat tarpeen sen estämiseksi. Kun kutsu kävi osallistua kokoukseen ja tulla johtokuntaan humanistisen tiedekunnan edustajana, en epäröinyt. Me professorit tarvitsemme toisiamme ja uudenlaista kollegiaalisuutta. Siihen kannusti yliopiston hallinnonuudistuksen aikainen yhteistoiminta, joka virisi uudelleen sähköpostikommentaarein nyt syksyllä, kun yliopistostrategiaa pantiin uusiksi.

Osaston kokoukseen oli saapunut paikalle n 50 nuorempaa ja vanhempaa professoria. Ilmassa oli protestihenkeä, kun opetusministeriön Anita Lehikoinen esitteli yliopistojen uutta rahoitusmallia. Edelleen korostuva ”kansainvälisyys” ja ”tieteellisyys” - rahoituksen kannustavuudessakin halutaan unohtaa suomalaisen yliopiston vahvuus, paikallinen vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Tätä kritisoin, ja niin tekivät muutkin.

Kollegiaalisuutta edisti hyvä illallinen, jonka aikana oli kiinnostavaa verkottua kollegojen kanssa. Ammattikuntaani leimaa vahva työhön sitoutuminen, ahkeruus ja lojaalisuus. Monia kaivaa huoli riittämättömyydestä – valtiovalta edellyttää jatkuvaa lisäpuristetta, suorittamista ja kansainvälistymistä. Murisin yhden tradition, kun kilistin lasia ja puhuin illallisen aikana (sellainen ei ole ollut tapana viimeiseen 40 vuoteen..) ja korostin yhteen hiileen puhaltamisen tarvetta.