Lyijykynä vai laptoppi?

Pakko reagoida, kun päivälehdet käyvät yhä ohuemmiksi, opiskeleva nuoriso ei juurikaan enää lue tiedekirjoja ja uutiset vellovat nykyään sosiaalisessa mediassa.  Järkiperäisyys on korvattu tunnemössöllä, tieteellisyys nähdään ”vasemmistolaisuutena” ja ”minä itse” nousee maailman tärkeimmäksi auktroiteetiksi. Opettajan on pakko pysähtyä pohtimaan: mitä tietoa tarvitaan tulevaisuudessa? 
”Yhteiskunnan tarpeet” on politiikan kiehtova käsitepari, jolla manipuloidaan muutokseen vauhtia. Tänä keväänä tarvekeskustelu on pureutunut koulumaailmaan kysymällä, mitä taitoja nuorelta edellytetään tulevaisuudessa. Lyijykynien lähtölaskenta koulusta on alkanut ja sähköisiin oppimisalustoihin uskotaan. Tavoitteena on muun muassa ylioppilastutkinnon sähköinen suorittaminen.

Tietokone on olennainen osa nuoren ihmisen varustusta, mutta takaako laiteoptimismi opetuksen paremman laadun? Taustalla luuraa tietotekniikan kehitys ja viestintämaailman murros. Väline on ottanut ylivallan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Koska viimeksi olimme tilaisuudessa, jossa kaikki täsmällisesti ja näpäkästi keskittyvät itse asiaan? Nyt istumme aloillamme, mutta yhdellä on auki facebook, toinen keskittyy twiittamaan ja kolmas hoitelee sähköpostiaan. Loput näpräävät hermostuneesti ja tauotta kännykkää tai taulutietokonetta.

Kone ja yhteiskunnallinen tarve lyövät kättä. Kirjoittamisen ja lukemisen pitkä historia osoittaa, että väline voi muuttaa maailmaa. Pergamentti toi uuden alustan kristillisille teksteille ja levitti katolista yhtenäiskulttuuria. Kirjapainotaito 1500-luvulla siirsi painettuja tuotteita ”kansan” käsiin ja lykkäsivät siten politiikan ja kulttuurin ajankohtaisaiheita kaikkialle Eurooppaan. Sanoma- ja aikakauslehtien kulta-aika, joka alkoi 1700-luvulla, merkitsi tiedon demokratisoitumista ja aatteiden monipuolisempaa leviämistä. Näillä eväillä – kirja, lehti, painotuote - mentiin aina 1900-luvun lopulle, tietokoneiden valta-aikaan.

Euroopassa on tapana ajatella, että tekniikkaa ja teollisuutta seuraa kehitys, ihmisen entistä parempi elämä.  Olemme konekansoja, uskomme teknologiaan.  Lääkärit, virkamiehet ja asiakaspalvelussa toimivat kätkeytyvät entistä useammin suurten näyttöpäätteiden taakse. Koneoppia on tarjolla roppakaupalla, tässä ja nopeasti.  Kun kaikkea – tietoa ja virikkeitä, viihdettä ja elämysaineistoja - on runsaasti netissä ja vain painalluksen päässä, joutuvat perinteiset opit ja koulutuksen polut altavastaajiksi.

Rohkenen arvella, että lyijykynällä on paikkansa tulevaisuuden koulussa, laitteiden rinnalla. Kynä edustaa laatua, joka liittyy sisältöihin, todelliseen luku- ja kirjoitustaitoon. Tätä taitoa ei opita hetkessä, vaan se edellyttää hidasta kasvamista, ajattelun oppimista ja kriittisyyttäkin. Suorituskeskeisyys ei juuri anna arvoa eksistentiaalisille pohdinnoille tai ihmisen moraalisten ominaisuuksien esiinnousulle, puhumattakaan, että niitä erityisesti harjoitettaisiin koulussa.

Tieto muuttuu, mutta ihmisenä olemisen reunaehdot säilyvät. Kansainvälistyvässä maailmassa tiedollisten taitojen rinnalla tarvitaan kykyä olla ihmisiksi ja elää hyvää elämää. Vastuulliseksi aikuiseksi ei opita laitteita sormeilemalla vaan tekemällä, mieluiten yhdessä muiden kanssa. Opiskeluvuosien aikana aktivoidutaan yhteiskunnallisesti, harjoitellaan yhteisöllisyyttä ja opitaan hoitamaan omia asioita. Elämä itsessään vie aikaa. Siksi kysymykset tiedon sisällöstä, kasvatuksen tavoitteista ja opiskelun sivistyksellisistä päämääristä ovat ajankohtaisia. Lyijykynä kunniaan, siis!

(Kolumni: Suomen Lääkärilehti 22 II 2013)

Madonlukua kunnallispolitiikassa

On jo aikaa, kun viimeksi kirjoitin tänne. kevät alkoi kovalla kirjoitusrupeamalla, ja sitä seurasi muheva olkapää- ja käsikipu – kaksi viikkoa on kulunut lähinnä puolitoipilaana, vain välttämätön hoitaen. On juostu kahdella lääkärillä, saatu dropit ja rohdot, sitten koettu facebookin voima, kun kysyin vastaavaan vaivaan apua. Ja sitähän tuli, roppakaupalla. Sain osaavien selkävaivahoitajien ja kiropraktikkojen nimiä, kertomuksia omista vaivoista ja runsaasti sympatiaa! Sosiaalinen media on joskus parhaimmillaan.

Opetus on alkanut ja seminaarit pyörähtäneet käyntiin, samoin poliittinen toiminta, siis valtuusto.  Viime viikon lopulla uudet kaupunginvaltuutetut kokoontuivat tavanomaiseen toiminnan aloitusseminaarin Hyvinkäälle. Tavoitteena oli strategian hiominen uudelle kaudelle 2013-2016. Koko auditorio oli täynnä, kun sisään pyrkivät niin monet korkeat ja vähemmän korkeat virkamiehet, tuoreet poliitikot taustavoimineen sekä kunnallispolitiikan toimittajakunnan parhaimmisto.

Uutta oli se, että nyt twiitattiin. Itseäni potutti aluksi, kun en osannut, mutta kaupungin tiedotuspäällikkö Eero Warosen antaman yksityisopetuksen jälkeen osallistuin seinäkirjoitteluun täyttä häkää – kiinnostava tapa antaa välitöntä palautetta. Keskustelun taso pysyi korkeana koko ajan, ja seinälle syntyi jopa luovaa ja hauskaa kommunikaatiota! Salin innostunutta ilmapiiriä ei latistanut edes kaupungin rahapäällikkö Tapio Korhosen madonluku –esitys, jonka keskeinen viesti kuulu: ei ole sopeutettu menokehitystä taloudelliseen tilanteeseen, jossa puolestaan kaikki käyrät alaspäin. kuntakentän velkaantuminen alkaa olla suurempi ongelma..

Korhonen oli viestissään selvä: ympyrä on sulkeutunut, sillä verotulojen nopeaa kasvua ei ole näkyvissä ja painopiste on asetettava menojen kasvun hidastamiseen. Suuruudestaan huolimatta Helsingin verotulot ovat suhteellisesti pienentyneet 2000-luvulla, ja vuoden 2002 jälkeen on jääty jälkeen muusta maasta – mainittuna vuonna tuolloin muutettiin yhteisöveron jakoperusteita. Rahoitusjohtaja muistutti myös globalisaation kääntöpuolista. Yritysten verosuunnittelu tuottaa varallisuuden globaalia kiertoa ja samalla yhteisvastuu heikkenee. Helsinki on joutunut palauttamaan yhteisöverojaan. EU:n verokilpailu pitää saada hallintaan, julisti Korhonen, jotta hyvinvointia voidaan edelleen rahoittaa.

Poliitikoille annettiin kova pähkinä purtavaksi: on purettava julkisen palvelun tabuja..! Samalla on uudelleen arvioitava Helsingin ”partiopojan! rooli, kaupunki liiankin kiltisti toteuttaa aina sen mitä on sovittu. Lähitulevaisuudessa tapetille on nostettava subjektiiviset oikeudet, opetuksen tuntikehys, palvelumaksujen tarpeellisuus. On pohdittava vapaa hakeutumisen periaatetta ja palvelusetelin roolia, sosiaalista asuntotuotanto eri kunnissa, työurien pidentämistä ja ennen kaikkea arvioitava uudelleen kansalaisten vastuuta lapsistaan ja vanhemmistaan. Tavoitteena on kaikkinainen tuottavuuden nostaminen. Helsingin menestymisen mahdollisuus uusissa projektikohteissa.

Sitten kuunneltiin kiltisti apulaiskaupunginjohtajien puheenvuorot. Vihreätaustainen Pekka Sauri korosti ilmastomuutokseen sopeutumisen tärkeyttä.  Kestävää liikkumista edistetään ja Itämeri-ohjelma uudistetaan. SDP:n oma mies kaupungin johdossa, Hannu Penttilä, korosti Helsingin poikkeuksellista maanomistusta eurooppalaisessa mittakaavassa. Valtuustokauden suuri haaste on yleiskaavan laadinta vuosina 2015-2016, joka tuo uudet asumisen solmukohdat, tarjoaa elinkeinoille uusia mahdollisuuksia ja vie esikaupungit täydennysrakentamiseen. Kokoomuksen turbonainen, lääkäri Laura Räty puhui suurista uudistuksista, uudesta palvelukulttuurista ja hyvästä johtamisesta, kun vastuulla on uusi sosiaali- ja terveystoimi. Tuorein apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen korosti keskustakirjaston rakentamisen tärkeyttä ja koulutukseen panostamista. Viljasen innostuneisuus tarttui (kaltaiseeni) yleisöön.

Poliittiset ryhmät toivat esiin puheenvuoroissaan huolensa yrittäjyydestä.  joukkoliikenteestä ja nuorisotyöttömyydestä sekä ekologisesti kestävien ratkaisujen kehittämisestä. Me korostimme samaa, ja lisäsimme listaan: on vahvistettava kansalaisdemokratian, kun kovat päätökset edessä – ei näennäisdemokratiaa. ”Puhutaan totta, mutta rohkaisevasti”, korosti Timo Laaninen, puheemme pitäjä ja painotti, että on analysoitava myös ”mikä Helsingissä”. Itse korostin, että strategialla on oltava konteksti. Se on suhteutettava eurooppalaisten kaupunkien kehitykseen, katseen ollessa erityisesti suunnattuna Pietariin, Tallinnaan ja Tukholmaan – eikä Kiinaa saa unohtaa. Korostin myös, että uudessa valtuustossa on vahva tutkijapainotteisuus, jota voisi hyödyntää.  Sanoin, että virkamiehet voivat olla pessimistisiä, mutta meidän kunnallispoliitikkojen tulee säilyttää optimismi – se on ainoa keino paremman maailman tuottamiseksi.