Asuntoja, asuntoja – lisää asuntoja!

Kun Zachris Topelius kirjoitti 1850-luvulla Helsingin asuntotilanteesta, nosti hän esille ydinongelmat. Keskeisin oli korkea maahinta ja riittämätön rakentaminen. Sitten tulivat asumisen kalleus, ahtaat asunnot ja keinottelu.  Topelius esitti ensimmäisenä Suomessa korjaavan asuntopoliittisen ohjelman. Hän vaati, että julkisen vallan oli luovutettava tontteja rakentamiseen.  Rakennusmääräyksiä on helpotettava ja asuntotuotantoon oli saatava halpakorkoista lainoitusta.

Ministeri Topelius…eikun kirjailija Kiuru…puhuu 2010-luvulla lähes samoista asioista. Vaikka pääkaupungin väkimäärä on moninkertaistunut ja toiminnot radikaalistikin muuttuneet, haasteet ovat samoja.  Asuminen on edelleen kallista, maasta on pulaa ja kaavoittaminen on hidasta.  Helsingin kaupungin kaikissa tulevaisuusasiakirjoissa ydinkysymys on liittynyt asumisen määrän lisäämiseen ja laadun kasvattamiseen.

Pääkaupungin vetovoima kasvaa. Nyt ollaan uuden ja vanhan solmukohdassa. Uusia uljaita kaupunginosia syntyy tyhjentyneille satama- ja muille vastaaville alueille.  Vuosikymmeniä Helsingissä uskottiin sosiaaliseen sekoittumiseen, kun nykyaikaa rakennettiin. Ajatus sopi hyvin yhdenmukaisuutta korostavaan hyvinvointivaltioajatteluun.  Nyt unelma yhteisöllisestä kaupungista näyttäisi olevan sirpaleina. Tutkimus osoittaa, että alueellinen eriytyminen on noussut ongelmaksi, joka vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin.

Lähiöiden rakennuskanta kaipaa peruskorjausta tilanteessa, jossa uusi kaupunkiköyhyys on sysännyt alueita huonon maineen auraan. Suuren 1990-luvun laman jälkeen on syntynyt sekä yksilötasoisia että alueellisia eriytymiskierteitä. Luokat ovat palanneet kaupunkiin ja hyväosaisten turvattomuuden tunteet kohdentuvat alueisiin, joita leimaavat vuokralaisuus, monikulttuurisuus ja/tai työttömyys ja toimettomuus. Pelätään väkivaltaa, häiriökäyttäytymistä ja sosiaalisia ongelmia

Kaupunkitutkijat ovat osoittaneet, että turvattomuus lisää muuttohalukkuutta erityisesti koulutetun väestönosan keskuudessa. Herkimpiä lähtemään ovat lapsiperheet ja koulutettu väestö. Jokainen sunnuntain sanomalehden asuntosivuja lukeva huomaa kehityskaaren: asunnot hyvissä osoitteissa maksavat enemmän, huonoissa hintakehitys taantuu.  Tätä se metropolisoituminen ytimeltään on.  Muutos tuottaa voimakkaampaa hyvä- ja huono-osaisuuden kasautumista ja uudella tavalla.

Kaupungissa kyse on aina myös mielikuvista. 2010-luvulla köyhyys välittyy koulujen kautta ja hyväosaiset suunnistavat sen mukaan ja eriytyvät omille alueilleen.  On tutkimuksin todettu, että monet vanhemmat pelkäävät aluevaikutuksia enemmän kuin niitä mitatusti esiintyy, ja reagoinnillaan lisäävät koulujen ja kaupunginosien välisiä eroja. Todellisuudessa Helsinki kuuluu maailman turvallisimpiin kaupunkeihin.

Sata vuotta sitten, kun Kulosaarta ja muita esikaupunkeja rakennettiin, todettiin, että ”aikamme tärkein haaste on keskiluokan asuntokysymys”. Nyt ei puhuta keskiluokasta, vaan lapsiperheistä, mutta painotus on sama. Asuntokysymys on ja pysyy pääkaupunkimme elinehtona. Siksi Helsingin juuri hyväksytyssä strategiassa 2013–2016 todetaankin, että ”erilaisille kotitalouksille” on tarjottava laadukkaita, kohtuuhintaisia ja elämäntilanteeseen sopivia asumisvaihtoehtoja. Toteutustavan tulee tähdätä ”kohtuuhintaisiin asumiskustannuksiin” ja asuntorakentamisella tuetaan kaupungin vetovoimaisuutta sekä kestävää kaupunkikehitystä. Näillä sanoilla Jussi Pajusen kaupunki lähettää terveisiä Zachris Topeliuksen kaupungille!

”Historian hampaanjälki” ja muuta pohdintaa kaupunkikeskustoista

Justiinsa (10.4.) on poistuttu ministeri K. Kiurun "kaupunkikeskustat eläväksi" –tilaisuudesta Säätytalosta. Talon hyvä puoli kokouspaikkana on se, että vieraat ja puhujat ymmärtävät pukeutua siististi…niin nytkin.  Puhujalista oli ansiokas: kaupunkihistoriasta väitöskirjaa tekevä Janne Viitamies esitteli kokeneena toimijana Mikkelin kaupunkikeskustan onnistunutta kehittämistä yhteistyössä monien toimijoiden kanssa. Tutkija, tohtori Pasi Mäenpää analysoi oivaltavasti kaupunkilaisuutta tässä maassa (..tunnistin sieltä oman puheeni sävyjä 2000-luvun alkupuolelta..) ja totesi muun muassa, että suomalainen kaupungistuminen edennyt asuntopolitiikka edellä; että vieläkään ei osata olla kaupunkilaisia luontonäkemyksen puristeessa; että kaupunkisuunnittelua leimaa edelleen liiallinen tarrautuminen funktionaalisuuden perinteeseen.  Erikoissuunnittelija Hella Hernberg tutkijataustalla pohti kivasti uuden kaupunkikulttuurisen aktiivisuuden synnyttämää ”tekemisen demokratiaa”.

Sitten puhui muutama konsulttitaustainen toimija, ja kas… korvat umpeutuivat, kun sanottava muuttui itsestään selvyyksien luettelemiseksi ja oli helppo siirtyä lukemaan kännyuutisia. Meillä on se hyvä tai huono puoli asioiden käsittelyssä, että osataan kyllä uusin teoria ja (amerikkalainen) sosiologinen tutkimus, muttei oikein ymmärretä niitä historiallisia ja mentaalisia prosesseja, jotka todella ovat vaikuttaneet suomalaisen kaupungin muodostumiseen. Eikä lainkaan tajuta paikallisen poliittisen päätöksenteon luonnetta.

Säätytalolla konsulttiyhteiskunta muuttui yhtäkkiä todeksi: paikalla ei juurikaan ollut kunnallispoliitikkoja tai korkeita virkamiehiä eli niitä todellisia kaupunkipäättäjiä, vaan sali pullisteli sekalaista kiinteistö- ja kaupanalan lobbaajaa, yrittäjää ja konsulttia. Jäin miettimään: tätäkö se valtio nykyään on...? Itse elän vielä 1970-lukua ja näen valtion jonkinlaisena ”kansallisena” raamina ja hierarkkisena järjestyksenä maakuntineen, kaupunkeine ja kuntineen. Nyt tuntuu siltä, että olemme kaupungeissa palanneet 1800-luvulle: ne joilla oli omaisuutta ja sosiaalista pääomaa, ne myös päättivät. Konsultit ja yrittäjät aikamme porvarissäätynä?

Mitään tästä ajattelusta ei ollut heijastunut Säätytalolle – itse asiassa tilaisuus vastasi sitä, mitä  juuri nyt tapahtuu eli valtion alasajoa. Myönnän uudistamistarpeet, mutta en aina voi hyväksyä sitä, mitä tilalle nostetaan: sumeasti valmistelua ”rakenteiden” reformointia, suoranaista perinteen tuhoamista ja olemassa olevien toimivien järjestelmien alasajoa. Sekä tuhansien ja taas tuhansien näihin rakenteisiin kiinnittyneiden ihmisten ylitse kävelemistä… Kollega Panu Pulma antoi facebookissa käyttööni hienon ilmaisun: olemme matkalla kohta aitoa liberaalia kevytvaltiota, "yövartijavaltiota". Valtion tehtäväksi jää omaisuuden koskemattomuuden valvominen, mikä nostaa esiin omistajat vastuullisiksi toimijoiksi.

Ministeri Kiuru, joka itse on aktiivinen porilainen kunnallispoliitikko, puhui sinänsä varteen otettavasti, mutta hieman innottomasti kaupunkien kasvusta, kehityksestä ja historiallisen ympäristön ja rakennusperinnön kunnioittamisesta. Kiuru kertoi miten ”historian hampaanjälki” muuttui Porissa eläväksi osaksi urbaania kulttuuria, kun vanha teollisuusrakennus kunnostettiin onnistuneeseen uusiokäyttöön. Juuri näin se menee: kaupungit Euroopassa ovat vanhan ja uuden jatkuvaa vuorovaikutusta.   

Tilaisuus huipentui kaupan ja kaupunkikulttuurin ylistämiseen. En viitsinyt pilata hyvä tunnelmaa muistuttamalla siitä, että kaupunkien keskustat ilmentävät myös monia urbanisoitumisen ongelmia, sosiaalisia jännitteitä, luokkaerojen kasvua, köyhyyttäkin. Ministerin agendalle siirtyy toivottavasti pohdittavaksi se, miten valtio voi omilla toimillaan edistää sellaisen lainsäädännön syntyä, jolla edistetään hyvin, ihmisläheisen kaupunkikeskustan muodostumista.