Helsinki – koulukaupunki

Monet Töölön maamerkeistä liittyvät kouluun, opetukseen ja sivistykseen. Kaupunginosassa sijaitsevat korkeimmat kaupallisen opetuksen tilat, på två språk, eli Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulu ja Svenska Handelshögskolan. Opiskelevaa nuorisoa alueelle tuovat useat ala- ja yläasteet sekä lukiot. Vanhoista kunnianarvoisista kouluista muistuttavat Tyttönormaalilyseon, Arkadian ja Apollon yhteiskoulun ja Suomalaisen Yhteiskoulun rakennukset – ne kaikki tosin ovat tänään uudiskäytössä. Ylioppilaita Töölöön tuo Ostrobotnia, pohjalaisten osakuntien komea rakennus ravintoloineen ja HYY:n kolmas ylioppilastalo Mechelininkadulla.

Opiskelu, opettaminen ja sivistys ovat olennainen osa Helsingin historiaa. Viime viikolla juhlittiin erään töölöläisen opetusinstituution eli ruotsinkielisen Arbiksen 100-vuotisjuhlaa. Samaan ajankohtaan sijoittui tietenkin myös Helsingin työväenopiston 100-vuotisjuhlinta. Suomenkielisen opiston päärakennus Helsinginkadulla ei sekään ole kovin kaukana Töölöstä. Vuonna 1914 perustetut työväenopistot olivat monella tavalla edelläkävijöitä.  Perustajat kuuluivat suuriruhtinaskunnan pääkaupungin liberaaliin porvaristoon.

Helsinki on kovastikin muuttunut työväenopistojen perustamisajoista, mutta molempien koulujen suosio on säilynyt suurena. Opiston historiasta kirjoittanut FT Samu Nyström toteaa juhlakirjassaan Oodi sivistykselle (2914), merkittävä osa ensimmäisten vuosien opiskelijoista osa oli saanut perusopetusta kansakoulussa ja osa oli täysin kouluja käymättömiä. Opiston johtaja Zachris Castrén oli ainoa vakinainen opettaja ja opetus koostui muutamista luentosarjoista ja opintopiireistä.

Kuten Nyström toteaa, Helsingissä työväenopisto on toiminut koko sadan vuoden ajan suomalaisittain poikkeuksellisessa ympäristössä. Opetuksen taso on ollut kunnianhimoinen, sillä pääkaupungissa on jatkuvasti saatavilla asiantuntijoita ja ammattiopettajia lähes mistä tahansa aiheesta. Suurkaupungin sosiaalisesti monipuolinen väestöpohja ja alueellinen laajuus ovat edellyttäneet ponnisteluja erilaisten intressien tyydyttämiseksi.

Opetustarjonta, opetussuunnittelu ja alueellinen toiminta ovat nostattaneet suuria tunteita – ja ajoittain myös riitoja – koko sadan vuoden ajan. Tämä kaikki kertoo siitä, että työväenopiston toiminta ei ole ollut yhdentekevää. Niin opettajat kuin opiskelijatkin ovat suhtautuneet omiin oppiaineisiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa suurella intohimolla. Koulu on aina yhteiskunnan peili, niin myös työväenopisto, joka hienolla tavalla vaalii historiallista nimeänsä. Opetus on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman kotimaan, sivistyneemmän kansalaisen luominen.

Vapaan sivistystyön lähtökohdat ovat erilaiset kuin vuonna 1914, joskin samaa on innokkuus tarttua kulloisiinkin ajankohtaisaiheiseen. Ajatus sivistyksestä yksilön mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen ja kehittämiseen yhdessä muiden kanssa on leimannut työväenopiston toimintaa kokonaisen vuosisadan. Halu kehittää tai toteuttaa itseään on saanut helsinkiläiset hakeutumaan opistolle ja tuomaan tuoreita näkökulmia opetukseen. Maailma muuttuu ja samalla tarve ymmärtää maailmaa muuttaa työväenopistojen tarjontaa. Tänään haasteet liittyvät tietoyhteiskuntaan, kansainvälisyyteen ja kestävään kehitykseen. Myös henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvät opetusteemat kiinnostavat. Ei muuta kuin – mars oppimaan, sivistymään! Työväenopistoilla ovat isot ovet.

Työväenopisto on alusta alkaen ollut mahdollisuuksien opisto. Jos työväenopisto perustettaisiin vuonna 2014, ei kokonaisuus välttämättä näyttäisi kaikilta osilta samanlaiselta, kuin miltä opisto nyt sadan toimintavuoden jälkeen näyttää. Maailma ei ole valmis eikä muuttumaton – vapaan sivistystyön tarjoamille mahdollisuuksille kehityksen hallitsemiseen ja edistämiseen on varmasti kyshelyntää tulevaisuudessakin.

Ukraina, Krim ja Venäjä – voiko historiansodassa voittaa?

Kun nationalismi nousi kylmän sodan raunioista, palautui historia yhteiskuntakeskusteluun. Kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteista ja Krimin asemasta ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka historia toimii politiikan retorisena pohjavirtana. Venäjän ja Ukrainan johtajat rakentavat siltoja menneisyyteen antaakseen toiminnalleen tunnepohjaa. Menneisyys valaa 2010-luvulla yhteisö- ja yksilötunnetta: historian avulla tuotetaan todellisia tai kuviteltuja identiteettejä. 
  
Ukrainan itsenäistyi vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ukrainan kohtalona ovat suuret naapurit ja niiden pitkä historia ennen vuotta 1914. Lännessä ukrainalaiset kuuluivat Itävalta-Unkari, idässä Venäjään ja etelässä vaikutti Osmanivaltio. Valtakeskusten puristeessa muodostui idea Ukrainasta. Maarajat synnytettiin keinotekoisesti Stalinin pöydällä. Ne täydentyvät muutamilla alueliitoksilla, joka toi venäläisen Krimin 1954 maan osaksi. 

Ukrainan tarinassa ei ole kansanvallan suurta kertomusta, vaan historia on puristunut esiin suurten maiden marginaalissa. Ukrainan kansakunta (natsiia) ei ole valtiollinen kokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen, kulttuurinen ja kielellinen yhteisö. Tämä yhteisö hakee paikkaansa Keski-Euroopassa, idän ja lännen välissä. Siksi Kiovan syksyn mielenosoittajat viittasivat ”eurooppalaiseen tiehen”, kun Krimillä ja Itä-Ukrainassa korostetaan Venäjä-keskeisyyttä.

Venäläis-neuvostoliittolaisessa tulkinnassa alue nähdään osana Venäjän historiaa. Itsenäistymisen jälkeen voimistui neuvostovaihdetta edeltänyt ukrainalais-patrioottinen tulkinta. Sitä olivat pitäneet hengissä länteen muuttaneet emigrantit: historia nähdään etnisten ukrainalaisten kertomuksena. Ukrainan historiankirjoituksen kolmannen tien kulkijoiden haasteena on ollut luoda eheyttävä kertomus kahden sivilisaation ja hallintokulttuurin välillä. Se on tuonut näkyväksi arvopohja jakautumisen, jossa läntinen kulttuuri, oikeusvaltioajattelu ja ihmisoikeudet asettuvat idän nepotismia, keskitettyä hallintoa ja valikoivaa oikeudellista ajattelua vastaan. 

Historiaa on sekin, että Ukrainan tarinaa jauhetaan edelleen Euroopan mahtivaltioiden puristeessa. Naapureilla on oma Ukraina-kertomuksensa; hiljaa on toistaiseksi ollut vain Itävalta. Puolan erityisintressit Ukrainan suhteet ovat palautuvat keskiajalle, jolloin Puola-Liettuan ruhtinaskunta kontrolloi läntistä Ukrainaa. Se toi alueelle katolisia ja säätytietoisia puolalaisia ja länsimaisuutta, muun muassa kaupunkikulttuuria ja vähemmistöjä. Paikallinen ylimystö sulautui puolalaiseen aatelistoon, mikä toi historiankirjoitukseen pohdinnat ”aateliston petoksesta”.

Ukrainan alueella on ollut juutalaisia, puolalaisia, tataareja ja venäläisiä ja kasakkamytologia elää vahvana. Kasakka Bohdan Khmelnytskyn johdolla toteutetun aatelikapinan seurauksena 1600-luvulla syntyi kielellisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen kasakkavaltio. Kun kasakat asettuivat Venäjän tsaarin suojelukseen, lisääntyi Venäjän vallankäyttö Ukrainassa. Sopimuksen luonne on edelleen historiantutkimuksen haaste.

Kasakkavaihe elää patrioottisessa historiakirjoituksessa, ja kasakkasymboliikka oli esillä Kiovan mielenosoituksissa. Ukrainan jaon historialliset juuret ovat 1600-luvulla, jolloin alueesta tuli eurooppalainen taistelukenttä.  Paikalliset voimat nousivat Moskovaa vastaan Puolan, Turkin tai Ruotsin myötävaikutuksella. Pultavassa Pietari I ja lojaalit kasakat löivät ruotsalais-ukrainalaiset voimat ja Venäjä nousi suurvaltojen joukkoon. Se merkitsi Ukrainan hidasta alasajoa, mitä Puolan jako 1700-luvun lopulla voimisti: Ukrainaa siirtyi Venäjälle ja Itävallalle. Läntinen osa kehittyi kansalaisyhteiskunnan vaikutuksessa, idässä venäläistäminen merkitsi kirkon assimilaatiota ja venäläisen aatelis- ja sotilashallinnon ulottamista Ukrainaan.

Kun Ukraina hävisi kartalta, siirtyi Krim vuonna 1789 osmaneilta Venäjälle ja Odessa perustettiin kaupan ja kulttuurin keskukseksi. Ukraina puuttui kartalta ja ukrainalaiset (26 milj.) muodostivat Euroopan suurimman slaavilaisen vähemmistön. Siltä puuttui oma kulttuuri, eliitti ja valtiorakentamisen tahto. Tästä maaperästä syntyi 1800-luvulla monta ”kansallista identiteettiä”, vahvimpana lojaalisuus venäläis-slaavilaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä kohtaan.  

Vuosina 1917–1945 alue koki Venäjän vallankumouksen kaaoksen, itsenäistymisen yrityksiä ja sisällissodan sekä puna-armeijan invaasion ja liittämisen Neuvostoliittoon. Seurasivat Stalinin puhdistukset, maatalouden kollektivisointi ja 1930-luvun massanälänhätä, jonka aikana miljoonia menehtyi. Toisen maailmansodan suurimmat menetykset liittyivät natsien miehitysaikaan: satojatuhansia Ukrainan juutalaisia tuhottiin. Vuodesta 1945 Ukraina oli Neuvostoliiton tärkeä osa, joka tuotti merkittäviä vaikuttajia maan johtoon, kuten Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšovin.

Nyt uutisissa ovat Venäjä, Ukraina ja Krim. Voiko menneisyydestä oppia? Kiistan taustat ovat syvällä historiassa, ja historiatulkintojen erilaisuudessa. Boikottien, pakotelistojen ja maahantulokieltojen sijaan Euroopan tulisikin kutsua koolle historioitsijoiden kokous. Todellisia voittoja ei saavuteta asein, vaan menestyminen edellyttää menneisyyden monikerroksisuuden avaamista.

Helsinki-lista ja ylioppilasperinne

Suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut yrittävät kilpailla julkaisumäärillä, mutta niillä menestyminen on vaikeaa. Pitäisikö markkinoinnin painopisteitä siis muuttaa? Puhtaita ”tutkimusyliopistoja” on maailmassa runsaasti. Suomalaiset korkeakoulut ovat maailman kärkeä nuorison tasa-arvoisessa kasvattamisessa. Yliopistomme pärjäisivät, jos osaisimme jalostaa kansansivistysyliopiston ja sen tuottaman sosiaalisen pääoman kilpailuvaltiksi.

Omaperäisellä opiskelijakulttuurillamme ja siitä nousevalle arjen kokemuksella ja oppimisen laadulla on suuri vaikutus akateemisen yhteisön hyvinvointiin. Suomessa yliopistot unohtavat myös maan ja kaupungin merkityksen markkinoinnissaan. Shanghai-rankingin ja muiden vastaavien listojen rinnalle olisi saatava Helsingin lista. Se asettaisi yliopistot paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten aktiivisesti opiskelijat toimivat järjestöissä ja miten turvalliseksi he tuntevat olonsa. Jos Helsinki-lista mittaisi yliopistojen kasvatustehtävän onnistumista, Suomen korkeakoulut sijoittuisivat siinä maailman kärkeen.

Pohjoismainen kansansivistysyliopisto kelpaa vientituotteeksi. Suomen poliittinen ja taloudellinen menestystarina on kertomus koulutuksesta, sivistyksestä ja koulutetun väestönosan halusta vaikuttaa. Helsinki-lista auttaisi tunnistamaan opiskelijoiden tärkeyden akateemisessa maailmassa. Opiskelijajärjestöt kantavat jo nyt suuren vastuun akateemisten perustaitojen opettamisesta. Niitä ovat viestintä-, puhe- ja johtamistaidot sekä projektinhallinta ja esiintymistaidot.

Yliopistojemme tulee korostaa markkinoinnissaan opiskeluympäristön ja opiskelijaelämän roolia. Ylioppilasjärjestöt tuottavat kulttuuria, politiikkaa ja aatteita ympärillään oleviin kaupunkeihin. Tämä on suomalainen kilpailuvaltti. Toistaiseksi ylioppilaselämästä on kerrottu hyvin vähän korkeakoulujen esitteissä. Usein niissä tyydytään yleisen tason strategisiin iskulauseisiin eikä luonnehdita paikallista, omaleimaista kulttuuria, mikä houkuttelisi ulkomaisia opiskelijoita. Ajatukset ovat maailmalta kopioituja.

Yliopistojen on julkaisukilpailun rinnalla palattava juurilleen, pohtimaan yliopistojen todellista kasvatustehtävää. Sen arvo säilyy – maailmanlaajuisestikin.

(HS, vieraskynä 2 XI 2014, yhdessä Krister Ahlströmin kanssa)