Ukraina, Krim ja Venäjä – voiko historiansodassa voittaa?

Kun nationalismi nousi kylmän sodan raunioista, palautui historia yhteiskuntakeskusteluun. Kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteista ja Krimin asemasta ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka historia toimii politiikan retorisena pohjavirtana. Venäjän ja Ukrainan johtajat rakentavat siltoja menneisyyteen antaakseen toiminnalleen tunnepohjaa. Menneisyys valaa 2010-luvulla yhteisö- ja yksilötunnetta: historian avulla tuotetaan todellisia tai kuviteltuja identiteettejä. 
  
Ukrainan itsenäistyi vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ukrainan kohtalona ovat suuret naapurit ja niiden pitkä historia ennen vuotta 1914. Lännessä ukrainalaiset kuuluivat Itävalta-Unkari, idässä Venäjään ja etelässä vaikutti Osmanivaltio. Valtakeskusten puristeessa muodostui idea Ukrainasta. Maarajat synnytettiin keinotekoisesti Stalinin pöydällä. Ne täydentyvät muutamilla alueliitoksilla, joka toi venäläisen Krimin 1954 maan osaksi. 

Ukrainan tarinassa ei ole kansanvallan suurta kertomusta, vaan historia on puristunut esiin suurten maiden marginaalissa. Ukrainan kansakunta (natsiia) ei ole valtiollinen kokonaisuus, vaan ihmisten muodostama etninen, kulttuurinen ja kielellinen yhteisö. Tämä yhteisö hakee paikkaansa Keski-Euroopassa, idän ja lännen välissä. Siksi Kiovan syksyn mielenosoittajat viittasivat ”eurooppalaiseen tiehen”, kun Krimillä ja Itä-Ukrainassa korostetaan Venäjä-keskeisyyttä.

Venäläis-neuvostoliittolaisessa tulkinnassa alue nähdään osana Venäjän historiaa. Itsenäistymisen jälkeen voimistui neuvostovaihdetta edeltänyt ukrainalais-patrioottinen tulkinta. Sitä olivat pitäneet hengissä länteen muuttaneet emigrantit: historia nähdään etnisten ukrainalaisten kertomuksena. Ukrainan historiankirjoituksen kolmannen tien kulkijoiden haasteena on ollut luoda eheyttävä kertomus kahden sivilisaation ja hallintokulttuurin välillä. Se on tuonut näkyväksi arvopohja jakautumisen, jossa läntinen kulttuuri, oikeusvaltioajattelu ja ihmisoikeudet asettuvat idän nepotismia, keskitettyä hallintoa ja valikoivaa oikeudellista ajattelua vastaan. 

Historiaa on sekin, että Ukrainan tarinaa jauhetaan edelleen Euroopan mahtivaltioiden puristeessa. Naapureilla on oma Ukraina-kertomuksensa; hiljaa on toistaiseksi ollut vain Itävalta. Puolan erityisintressit Ukrainan suhteet ovat palautuvat keskiajalle, jolloin Puola-Liettuan ruhtinaskunta kontrolloi läntistä Ukrainaa. Se toi alueelle katolisia ja säätytietoisia puolalaisia ja länsimaisuutta, muun muassa kaupunkikulttuuria ja vähemmistöjä. Paikallinen ylimystö sulautui puolalaiseen aatelistoon, mikä toi historiankirjoitukseen pohdinnat ”aateliston petoksesta”.

Ukrainan alueella on ollut juutalaisia, puolalaisia, tataareja ja venäläisiä ja kasakkamytologia elää vahvana. Kasakka Bohdan Khmelnytskyn johdolla toteutetun aatelikapinan seurauksena 1600-luvulla syntyi kielellisesti ja uskonnollisesti yhtenäinen kasakkavaltio. Kun kasakat asettuivat Venäjän tsaarin suojelukseen, lisääntyi Venäjän vallankäyttö Ukrainassa. Sopimuksen luonne on edelleen historiantutkimuksen haaste.

Kasakkavaihe elää patrioottisessa historiakirjoituksessa, ja kasakkasymboliikka oli esillä Kiovan mielenosoituksissa. Ukrainan jaon historialliset juuret ovat 1600-luvulla, jolloin alueesta tuli eurooppalainen taistelukenttä.  Paikalliset voimat nousivat Moskovaa vastaan Puolan, Turkin tai Ruotsin myötävaikutuksella. Pultavassa Pietari I ja lojaalit kasakat löivät ruotsalais-ukrainalaiset voimat ja Venäjä nousi suurvaltojen joukkoon. Se merkitsi Ukrainan hidasta alasajoa, mitä Puolan jako 1700-luvun lopulla voimisti: Ukrainaa siirtyi Venäjälle ja Itävallalle. Läntinen osa kehittyi kansalaisyhteiskunnan vaikutuksessa, idässä venäläistäminen merkitsi kirkon assimilaatiota ja venäläisen aatelis- ja sotilashallinnon ulottamista Ukrainaan.

Kun Ukraina hävisi kartalta, siirtyi Krim vuonna 1789 osmaneilta Venäjälle ja Odessa perustettiin kaupan ja kulttuurin keskukseksi. Ukraina puuttui kartalta ja ukrainalaiset (26 milj.) muodostivat Euroopan suurimman slaavilaisen vähemmistön. Siltä puuttui oma kulttuuri, eliitti ja valtiorakentamisen tahto. Tästä maaperästä syntyi 1800-luvulla monta ”kansallista identiteettiä”, vahvimpana lojaalisuus venäläis-slaavilaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä kohtaan.  

Vuosina 1917–1945 alue koki Venäjän vallankumouksen kaaoksen, itsenäistymisen yrityksiä ja sisällissodan sekä puna-armeijan invaasion ja liittämisen Neuvostoliittoon. Seurasivat Stalinin puhdistukset, maatalouden kollektivisointi ja 1930-luvun massanälänhätä, jonka aikana miljoonia menehtyi. Toisen maailmansodan suurimmat menetykset liittyivät natsien miehitysaikaan: satojatuhansia Ukrainan juutalaisia tuhottiin. Vuodesta 1945 Ukraina oli Neuvostoliiton tärkeä osa, joka tuotti merkittäviä vaikuttajia maan johtoon, kuten Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšovin.

Nyt uutisissa ovat Venäjä, Ukraina ja Krim. Voiko menneisyydestä oppia? Kiistan taustat ovat syvällä historiassa, ja historiatulkintojen erilaisuudessa. Boikottien, pakotelistojen ja maahantulokieltojen sijaan Euroopan tulisikin kutsua koolle historioitsijoiden kokous. Todellisia voittoja ei saavuteta asein, vaan menestyminen edellyttää menneisyyden monikerroksisuuden avaamista.